Täällä kirjottelee 19v poika. Ajattelin tänne avautua taas kun on jo pitkään vituttanut tämä mun käsittämättömän paska elämä.
Olen jo pian kärsinyt 6 vuotta ahdistuneisuushäiriöstä, masennuksesta, astmasta, ja monista fyysisistä oireista. Tässä vaiheessa tuntuu, että tästä ''tilasta'' on mahdotonta parantua minun kohdallani. Tuntuu, että tämä ahdistus on jo vakituisesti kroonisesti tullut osakseni minun persoonallisuutta.
Okei, avaan vähän mun elämää. Olin noin 4 vuotias, kun isäni ja äitini erosivat, ja jouduin äidin luokse asumaan. Äiti kärsi ajoittain paljon masennuksesta. Äitini seurusteli noina aikoina paljon miesten kanssa, ja erosi jatkuvasti. Minun oli vaikea sopeutua tilanteeseen. Äidin miehet aina korvasivat biologisen isäni, jota en paljoa nähnyt, koska äiti haki häneen lähestymiskieltoa, ja ei halunnut että näen isääni. Tilanne oli minulle todella outo. Vuosia kului. Äitini rakastui erääseen mieheen, joka paljastui myöhemmin alkoholistiksi, väkivaltaiseksi ja pedofiiliseksi mieheksi. Minulla on jäänyt tavallaan traumat tästä miehestä. Olin noin 7 vuotias, kun äitini eräänä yönä yritti tappaa itsensä. Jouduin lastenkotiin. Asuin lastenkodissa orpona puolivuotta, kunnes isäni tuli hakemaan minut. Muutin isäni luokse. Siitä päivästä lähtien asuin isäni luona 10 vuotta, ja nuo vuodet olivat elämäni suurinta helvettiä.
Aloitin koulunkäynnin. Olin hyvin epäsosiaalinen, aggressiivinen, omituinen, sekava poika, joka erottautui joukosta luonteen ja ulkonäön takia. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan, ja yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa 10 vuotiaana. Joku kumminkin näki tilanteen ja pelasti minut. Isäni pahoinpiteli minua päivittäin koulun jälkeen, jos olin käyttäytynyt huonosti koulussa. Hän hakkasi ja heitteli minua, laittoi kuumaan suihkuun jne. Lisäksi minua syrjittiin kotona. Isäni ja siskoni syrjivät ja haukkuivat minua päivittäin. Siskoni vittuili minulle minun ulkonäöstäni ja löi minua useasti.
13 vuotiaana minulla todettiin astma, ja minua ruvettiin kiusaamaan sen takia päivittäin. Siitä jäi mulle arvet. Sattuu vieläkin, kun mietin mitä jouduin kokemaan. Se oli kumminkin pientä, mitä oli vielä tapahtumassa.
Menin ylä-asteelle. Minua ruvettiin kiusaamaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Se jatkui koko helvetin 3 vuotta. Fyysistä sekä henkistä kiusaamista, minut lytättiin aivan maahan ja tuhottiin. Olin herkkä, yksinäinen, pieni ja ahdistunut poika. Luovutin elämän suhteen kesken ylä-asteen. En enää käynyt koulussa, kokeista tuli nelosia, elämä meni päin vittua ja ahdistuin ja masennuin ja sekosin päästäni. Tässä vaiheessa myös luulen, että ahdistukseni tuli krooniseksi, ja myös murrosikä jäi kesken. Minua kiusattiin päivittäin, haukuttiin kuinka vitun ruma ja paska ihminen olen ja lisäksi juoruja leviteltiin. Minua myös uhkailtiin. Jouduin piiloutumaan vessaan välitunneilla, koska pelkäsin niin paljon. Pelkotilani meni niin pahaksi, että en uskaltanut kävellä kouluun. Fyysisiä oireita rupesi myös tulemaan. En myöskään uskaltanut enään kävellä kaupungilla. Sain yläasteen käytyä paskasti läpi huonolla keskiarvolla. Sen jälkeen minut huostaanotettiin, koska uhkasin tappaa perheeni.
Muutin laitokseen, ja sielä minua ruvettiin kiusaamaan taas. Minusta tuli vielä enemmän ahdistunut ja syrjäytynyt ja rupesin vihaamaan ihmiskuntaa. Tällä hetkellä opiskelen ammattikoulussa, missä minulla on ensimmäinen vuosi takana. Minua kiusattiin koko ensimmäinen vuosi, ja tällä hetkellä sulattelen kaikkea mitä on tapahtunut. Olen päivittäin helvetin ahdistunut, ja vihainen. Tunnen kipua koko kropassani, sillä ahdistuneisuus on niin vahvaa. Itken välillä. Olen sekaisin. Lääkkeitä on koitettu mutta niistä ei ole ollut apua. Olen myös yksinäinen, en omista ainuttakaan kaveria. Asun yksin. Lisäksi minua vituttaa, koska murrosikäni jäi kesken kun olin n. 15-16 vuotias. Veikkaisin että johtui siitä stressistä, pelosta ja ahdistuksesta, mitä jouduin kokemaan, ja se tila on jäänyt päälle.
Kirjoituksellani ei ollut oikeastaan mitään pointtia, kunhan vaan halusin avautua paskasta elämästä.
Olen jo pian kärsinyt 6 vuotta ahdistuneisuushäiriöstä, masennuksesta, astmasta, ja monista fyysisistä oireista. Tässä vaiheessa tuntuu, että tästä ''tilasta'' on mahdotonta parantua minun kohdallani. Tuntuu, että tämä ahdistus on jo vakituisesti kroonisesti tullut osakseni minun persoonallisuutta.
Okei, avaan vähän mun elämää. Olin noin 4 vuotias, kun isäni ja äitini erosivat, ja jouduin äidin luokse asumaan. Äiti kärsi ajoittain paljon masennuksesta. Äitini seurusteli noina aikoina paljon miesten kanssa, ja erosi jatkuvasti. Minun oli vaikea sopeutua tilanteeseen. Äidin miehet aina korvasivat biologisen isäni, jota en paljoa nähnyt, koska äiti haki häneen lähestymiskieltoa, ja ei halunnut että näen isääni. Tilanne oli minulle todella outo. Vuosia kului. Äitini rakastui erääseen mieheen, joka paljastui myöhemmin alkoholistiksi, väkivaltaiseksi ja pedofiiliseksi mieheksi. Minulla on jäänyt tavallaan traumat tästä miehestä. Olin noin 7 vuotias, kun äitini eräänä yönä yritti tappaa itsensä. Jouduin lastenkotiin. Asuin lastenkodissa orpona puolivuotta, kunnes isäni tuli hakemaan minut. Muutin isäni luokse. Siitä päivästä lähtien asuin isäni luona 10 vuotta, ja nuo vuodet olivat elämäni suurinta helvettiä.
Aloitin koulunkäynnin. Olin hyvin epäsosiaalinen, aggressiivinen, omituinen, sekava poika, joka erottautui joukosta luonteen ja ulkonäön takia. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan, ja yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa 10 vuotiaana. Joku kumminkin näki tilanteen ja pelasti minut. Isäni pahoinpiteli minua päivittäin koulun jälkeen, jos olin käyttäytynyt huonosti koulussa. Hän hakkasi ja heitteli minua, laittoi kuumaan suihkuun jne. Lisäksi minua syrjittiin kotona. Isäni ja siskoni syrjivät ja haukkuivat minua päivittäin. Siskoni vittuili minulle minun ulkonäöstäni ja löi minua useasti.
13 vuotiaana minulla todettiin astma, ja minua ruvettiin kiusaamaan sen takia päivittäin. Siitä jäi mulle arvet. Sattuu vieläkin, kun mietin mitä jouduin kokemaan. Se oli kumminkin pientä, mitä oli vielä tapahtumassa.
Menin ylä-asteelle. Minua ruvettiin kiusaamaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Se jatkui koko helvetin 3 vuotta. Fyysistä sekä henkistä kiusaamista, minut lytättiin aivan maahan ja tuhottiin. Olin herkkä, yksinäinen, pieni ja ahdistunut poika. Luovutin elämän suhteen kesken ylä-asteen. En enää käynyt koulussa, kokeista tuli nelosia, elämä meni päin vittua ja ahdistuin ja masennuin ja sekosin päästäni. Tässä vaiheessa myös luulen, että ahdistukseni tuli krooniseksi, ja myös murrosikä jäi kesken. Minua kiusattiin päivittäin, haukuttiin kuinka vitun ruma ja paska ihminen olen ja lisäksi juoruja leviteltiin. Minua myös uhkailtiin. Jouduin piiloutumaan vessaan välitunneilla, koska pelkäsin niin paljon. Pelkotilani meni niin pahaksi, että en uskaltanut kävellä kouluun. Fyysisiä oireita rupesi myös tulemaan. En myöskään uskaltanut enään kävellä kaupungilla. Sain yläasteen käytyä paskasti läpi huonolla keskiarvolla. Sen jälkeen minut huostaanotettiin, koska uhkasin tappaa perheeni.
Muutin laitokseen, ja sielä minua ruvettiin kiusaamaan taas. Minusta tuli vielä enemmän ahdistunut ja syrjäytynyt ja rupesin vihaamaan ihmiskuntaa. Tällä hetkellä opiskelen ammattikoulussa, missä minulla on ensimmäinen vuosi takana. Minua kiusattiin koko ensimmäinen vuosi, ja tällä hetkellä sulattelen kaikkea mitä on tapahtunut. Olen päivittäin helvetin ahdistunut, ja vihainen. Tunnen kipua koko kropassani, sillä ahdistuneisuus on niin vahvaa. Itken välillä. Olen sekaisin. Lääkkeitä on koitettu mutta niistä ei ole ollut apua. Olen myös yksinäinen, en omista ainuttakaan kaveria. Asun yksin. Lisäksi minua vituttaa, koska murrosikäni jäi kesken kun olin n. 15-16 vuotias. Veikkaisin että johtui siitä stressistä, pelosta ja ahdistuksesta, mitä jouduin kokemaan, ja se tila on jäänyt päälle.
Kirjoituksellani ei ollut oikeastaan mitään pointtia, kunhan vaan halusin avautua paskasta elämästä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Elämäsi on kuin kuvaus keksitysleiriltä. On suoranainen ihme että olet säilyttänyt järkesi ja olet vielä noin tolkku. Sinulla ei ole kokemusta turvallisesta aikuisesta ja olet joutunut olemaan aina varuillaan ja pettynyt. Onnettomat koulu- ja opiskelukaverit suoltavat pahaa oloaan sinuun. Saattavat olla jopa kateellisia kun vaistoavat vahvuutesi.
On ihmiskunnassa paljon hyvää ja sitä on sinussa itsessäsikin. Mikä lie tarkoitus, että sinun piti syntyä juuri noiden vanhempien kautta.
Kirjoittaminen varmasti kannattaa ja ei siihen tarvita yhtään muuta syytä kuin vain halu purkaa ja avautua. Kyllä tuollainen antaa aihetta mennä itseensä, meille ja heille, jotka viitsivät valittaa ja purnata tyhjästä.
Nykyään tiedetään ihmisestä ja persoonan kehityksestä jo paljon ja aivan varmasti sinua voidaan auttaa, ja pahimmastakin menneisyydestä voi selvitä. Sinun ahdistus ei ole ainakaan sairautta vaan täysin menneisyyden aiheuttamaan.
Älä välitä ikävistä ja typeristä kommenteista, joita palstalla ehkä saat.
Toivottavasti saat vertaistukea ja samaa kokeneet kirjoittelevat sinulla.
Jatka kirjoittelua. Hyvää alkanutta kesää. Ainakin luonto on ihana ja tarjoaa kokemusta kauneudesta.
Mene juttelemaan jonkun kanssa, ja voit pohdiskella yhdessä että miten tästä eteenpäin.
Hyvä että sait purettua ja että olet ruvennut analysoimaan tilannetta.
Sinulle sattui todella huonot kortit, mutta ei ole liian myöhäistä mitenkään. Sun tarttee nyt vain saada jutella ammatti-ihmisen kanssa.
Voimia sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa!
Perusturvallisuuden tunteen puuttumista ei voi korjata lääkkeillä vaan siihen tarvitsee hyvän ja vakaan hoitosuhteen, jossa voi kokea olevansa hyväksytty omana itsenään. Kelan kustantamana on mahdollista päästä terapiaan. Ben Furmanin sanoin: "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".
Et oo ainut.
Hei! Jo se että avaudut täällä noin avoimesti on suuri näyttö siitä miten vahva oikeasti olet. Älä anna idioottien latistaa ja tallata sinua. Elämässä ei aina mene onnellisuus tasan mutta sinun kohdallasi saisi murhe ja huono vointi jo riittää. Olet ansainnut niin paljon enemmän!
Toivon todellakin sinulle onnea ja menestystä ja että löytäisit ympärillesi hyviä ihmisiä.
Ihan uskomatonta, että olet vielä kirjoittamassa tuota tarinaasi; monelta muulta olisi tie vienyt jo ihan jonnekin muualle: vankilaan, mielisairaalaan tms. Kirjoituksesi jo osoittaa, että sinussa on sitkeyttä, josta voit olla todella ylpeä: pidä siitä kiinni. Vaikka elämä kuinka potkii, niin sinä pysyt pystyssä. Tuolla sitkeydellä pystyt vielä vaikka mihin: jos esimerkiksi haluat nostaa todistuksesi arvosanoja, iltakoulussa sen pystyy tekemään. Iltakoulussa on ymmärtääkseni myös ihan toisenlainen ilmapiiri; ainakin iltalukiosta tiedän sen, että siellä ihmiset ovat nähneet elämää vähän enemmän ja ymmärtävät erilaisuutta. Entä onko sinun koulussasi jonkinlaista kuraattoria tai muuta työntekijää, jolle tällaiset asiat kuuluvat: hänelle voisit puhua lisää kiusaamisesta ja vaikeasta elämästäsi. Ja jos se ei tunnu hyvältä, niin tällä palstalla sinua kuunnellaan varmasti. Hatunnosto sinulle siitä, että olet jaksanut kaiken tuon paskan keskellä: siihen ei kaikki pysty!
Ei voi kuin kunnioittaa, kuten jo aiemmin sanottu moni olis jo antanut periksi itse olen kans reilu parikymppinen mies ja kokenut myös aika kovia juttuja omassa elämässäni.
Olen niin turtunut tuskan tunteeseen että en välitä kivusta oli se sitten henkistä tai varsinkaan fyysistä.
Mutta tsemppiä sulle ja toivottavasti jatkossa parempaa elämää!!!! periksi ei anneta.
Tsemppiä aloittajalle! Toivon sulle kaikkea hyvää elämääsi! Kyllä se päivä vielä paistaa risukasaankin!
Aloin ite alunperin lukemaan tätä oman ahistuksen ja paskan olon takia..tuntunu pitkänaikaa et kaikki menee päin vittua..jätin lukion kesken,ei oo enää oikee ku pari ystävää ja neki asuu muual,oma perhe ei ymmärrä mitään,vihaan itteeni ja ulkonäkööni ja tuntuu et mikää ei vaan oo sujunu pitkää aikaa..oon menettän monta läheist lyhyes ajas ja muuta paskaa tapahtunu,viimesimmäks mun kihlattu jätti vk sitten..viim siit asti suunnitellu e hyppään sillalt alas..mullaki käyny mieles näinki"pienien asioiden"takii et tapan itteni enkä vaa jaksa..ei voi ku arvostaa et oot näinki pitkäl ja nyt uskalsit avautuu tääl..hae apua keltä vaan kenee voit turvautuu,terv.keskuksee tai johonki auttavaa puhelimee,naapurii,keneen vaa..tsemppiä!
Oot kokenut kovia ja olet vielä nuori,apua sun kuuluisi nyt viimeistäänkin saada jotta voit käsitellä menneisyyden kipeät asiat ja jatkaa eteenpäin.Kouluihin esim.tarvittais enemmän puhujia koulukiusaamisesta joilla on omakohtasta kokemusta,vois saada kiusaajat ajattelemaan ja tuomaan toivoa kiusatuille.Itke jos se auttaa,raivoa jos se helppaa mut älä lannistu,sul on tää vielä tehtävää.
Tsemppiä teille muillekin, joita elämä ahdistaa (nevergiveupq ja N20v). Olen teitä paljon vanhempi, joten sen takia uskallan sanoa, että parempia aikoja on ihan varmasti tulossa. Välillä elämä vaan tuntuu ihan paskalta ja silloin on vaikea muistaa ja uskoa, että parempiakin päiviä on varmasti edessä. Sillä olen kuitenkin itse sinnitellyt jo pitkälle; sinnitelkää tekin parempia päiviä päin!