Kun olin kakskymppinen, ajattelin viisikymppisten olevan ikäloppuja joiden elämä on ohi. Vuosien kuluessa mietteet muuttui ja aloin uskoa, että elämää on vaikka vuodet kuluu. Ja kuinkas sitten kävikään. Sain erinäisiä sairauksia, mutta elämä jatkui...kunnes se pelätty viiskymppiäkin tuli täyteen. Ja kuten olin nuorena kuvitellutkin, entinen elämä olikin vain muisto.
Mikään ei enää kiinnosta, mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään.
Alkuun iltaisin oli hyvä olo, kun tiesi unen tuovan hetken helpotuksen. Aamut oli ankeita. Myöhemmin illatkin alkoi ahdistaa, kun uni ei tullutkaan heti ja alkoi jo pelätä seuraavaa aamua.
Olen pääasiassa kotona. En halua, enkä jaksa, enkä pysty lähtemään mihinkään. En ole työelämässä, ei ole harrastuksia.
Tiedän, että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, se on neuvo jonka joka puolelta kuulee, jos oloansa valittaa. Mutta jos ei vaan kykene?
Nyt tuntuu, että kakskymppisenä olin oikeassa: viiskymppinen on vanha ja elämä on ohi.
Mikään ei enää kiinnosta, mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään.
Alkuun iltaisin oli hyvä olo, kun tiesi unen tuovan hetken helpotuksen. Aamut oli ankeita. Myöhemmin illatkin alkoi ahdistaa, kun uni ei tullutkaan heti ja alkoi jo pelätä seuraavaa aamua.
Olen pääasiassa kotona. En halua, enkä jaksa, enkä pysty lähtemään mihinkään. En ole työelämässä, ei ole harrastuksia.
Tiedän, että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, se on neuvo jonka joka puolelta kuulee, jos oloansa valittaa. Mutta jos ei vaan kykene?
Nyt tuntuu, että kakskymppisenä olin oikeassa: viiskymppinen on vanha ja elämä on ohi.
Vastaukset 15
Vanhimmat
On kohtuutonta vaatia ihmistä ottamaan itseään niskasta kiinni, kun on siinä tilassa, ettei siihen pysty. Myöskään sun ei tarvitse tehdä mitään yksin. Yksi soitto tai muun kaltainen juttelu mille tahansa auttavan puhelimen tai muun palvelun henkilölle riittää siihen, että voitte yhdessä miettiä sulle parempaa tulevaisuutta. Yhdessä vapaaehtoisen tai ammattilaisen kanssa saa paremman käsityksen todellisista mahdollisuuksista loppuelämän osalta.
Tsemppiä!
Nuo alussa mainitsemasi sairaudetko ovat syynä, että mielesi on masentunut.
Toki sairaudetkin varmasti mielialaa laskee, mutta luulen että tässä on muutakin. Niin no kai tässä iässä on jo ne hormonaalisetkin syyt kaikkiin outoihin juttuihin? Ja kun on viiskymppinen ja perussairauksia löytyy, niin lääkärit kohauttelee olkapäitään.
Nuorista ollaan huolissaan ja heidän syrjäytymisestään, samoin vanhusten yksinäisyydestä.
Nuoruuteen ei ole paluuta, mutta vanhuus kolkuttelee jo ovella - mikäli sinne asti pääsen.
Minulla oli viidenkymmenen kahta pulin todella vaikeita vuosia. avioero, konkurssi, ym. Joillain naisilla hormonaaliset jutut aiheuttavat masennusta.
Nyt yli 60-tiaana elämä hymyilee jälleen. Joten älä anna periksi. Kannattaa hakea apua ja kokeilla vaikka hormonikorvaushoitoa.
Jos et pääse kodistasi lähtemään niin kutsu tuttavia ja naapureita kahville. Minä olen tehnyt niin. Ei tarvita kummoistakaan tarjoilua, hyvä kahvi virkistää ja yhdessä voi katsella kivaa ohjelmaa telkkarista tai netistä. Minusta elämä paranee vain viidenkympin jälkeen kun on enemmän aikaa kaikkeen mukavaan. Nuorempana aika kului töissä ja sen jälkeen kotitöissä.
Olen niin vihattu henkilö ettei kukaan halua nähdä minua.
mulla on vähän samainen tilanne. oon aina ollut sellanen "ei niin seurallinen",mutta nyt se on viime aikoina pahentunut.erosin lapsieni isästä ja kaikki tutut katosi kun pieru saharaan. mies sanoi että "tuut kärsii tästä,ja olemaan aina yksin".. sillon naurahin koska aattelin että hah en varmasti tule. mutta niin näyttää käyneen. kaikki tuntuu olevan turhaa ja kävin jopa opiskelemass auuden ammatin,sekään ei tuonut ihmisiä sen enempiä. olen alkanut erakoitumaan.hoidan kaikki asiani mutta koti on mun yksityisalue,ja kun olen yksin lasten kanssa en ehdi ykin kaikkea hoitamaan,kun noita eläimiäkin on, kotona on aika sekavaa,en halua ketään kotiini senkään vuoksi.kenekään ei tarvitse arvostella minua.tai kotiani. haluaisin tutustua johokin ihmiseen ,ja olla hänen valittunsa,ja iltaisin nojailla oman kullan lämpimään kylkeen, ja nauttia aamuista hänen kanssaan. miksi kaikki on vaan haavetta,eihän kukaan minua täältä pääse edes hakemaan kun en laske ketään tänne. olen haaveillut tanssilavoistakin.. sekin on jäänyt vaan haaveeksi. harmittaa... en halua olla enää yksin. ja silti olen itse suurin syypää kaikkeen ... mitä teen? elän vain kerran ja senkin kituenkö?
Ihminen elää luonnon olosuhteissa n.40-50 vuotiaaksi. Lisäännytään nuorena jne. Lääketiede ja terveydenhuolto mahdollistaa Suomessa sen, että fyysinen elinikä on keskimäärin yli 70v. Mahtaakohan tilanne olla sellainen, että viidenkympin korvilla loppuu filmi päästä? Ollaan nähty jo kaikki olennainen, mutta fyysistä elinikää on vielä paljon jäljellä. Päässä pyörii uusinnat ja lopputekstit. Ehkä evoluution täytyy henkisellä puolella vielä kehittyä, että filmiä riittäisi vielä yli 20v. Luonnossa elänyt 50v ihminen olisi jo todennäköisesti haudassa.
Ei se syy taida olla tuo jormapetterin kertoma. Minä viisissäkymmenissä ja viime aikaiset tunnelmat olleet juurikin niitä "tässäkö tää oli". On vaan sellainen olo, että elämä on eletty, nyt vaan koitetaan selvitä päivästä toiseen jotenkin. Huomista ei odota, mutta toisaalta jossain takaraivolla on pieni toivon kipinä, et jospa kumminkin jonain aamuna ois toisin.
Kyllä oikeastaan vielä haluaisin elääkin....ihan oikeesti.
Itselläni tökkii filmin loppuminen omassa mielessäni. Tilanne on toisaalta seesteisyyttäkin, pitäisi pystyä menemään itsensä kanssa eteenpäin, mutta kokee asioiden selkiintyvän ympärilleen katselemalla. Ahdistaa tunne siitä, että elämällä on "hinta" - muutokset vaativat ponnisteluja ja uusien juttujen ylläpitäminen vaatii voimavaroja. Elämä toisaalta helpottuisi, mutta samalla tulee velvollisuuksiakin, jotka syövät voimavaroja. Yhteiskunta on nykyään hierarkinen. Entisaikaan elettiin yhteisöissä, joissa ihmisillä oli enemmän tilaa elää tuntemustensa mukaisesti. Oli lähes pakko kommunikoidakin kasvotusten, kun nettiäkään ei ollut. Nykyään elellään tarhattuina hamsterin elämää.
Kuntonyrkkeilyn aloittaminen on hyvästä. Se on treeniä omaa kehoaan kuunnellen ja sen hyväksi. Monen kymppistä menijää sinne mahtuu ja saa siinä ainakin hetkeksi muutakin ajateltavaa kuin minkään miltään tuntumattomuus.
Itse koen asiat jo nyt aikalailla samalla tapaa kuin aloittaja vaikka olen vasta 27-vuotias eli en vielä edes kovin vanhan. Vuodet kuitenkin tuntuu vierivän nopeasti ja se masentaa kun on voimaton tekemään mitään sen eteen että vois elää mielekästä elämää. Olen jo nyt siinä pisteessä että oikein mikään asia ei kiinnosta ja vaikea väkisinkään saada itseään liikkeelle ja kokeilemaan uusia asioita kun on yksinkertaisesti liikaa rajoitteita oman pään sisällä.
Olen vain pääasiassa istunut ja maannut kotona useita vuosia ja tuhlannut parasta nuoruuttani kun en ole ahdistuksen, masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia kyennyt elämään ollenkaan sellaista elämää kuin haluais elää. Tiedän että joudun vanhana katumaan sitä miten käytin nuoruuteni mutta minkäs teet.
Katselin tuossa viikonloppuna vanhemmilla käydessä vanhoja valokuvia ja muistin miksen niitä ole pahemmin katsellut, kun huomasin masentuvani niistä. Tuli vaan mieleen, miten paljon paremmin ne asiat oli silloin nuorempana, elämä oli huoletonta ja kaikki mahdollinen vielä mukamas edessä. No eipä ole hääppöisiä elämässä tapahtunut ja ikälukema alkaa olemaan jo melko hälyttävä. Nähdessäni kuvissa edesmenneet isovanhempani, iski ahdistus tulevaisuudestakin. Että jonain päivänä ne omatkin vanhempani kuolevat ja olen yksin tässä maailmassa. Mielessä on käynyt kyllä usein sekin vaihtoehto, että lähden ennen vanhempiani, ettei tarvitsisi sitäkin vielä kärsiä tähän kaiken ahdistavan päälle. Onhan heillä kuitenkin toisensa, mutta minä joudun elämään vielä vuosia ja vuosia yksin heidän mentyään.
"Nähdessäni kuvissa edesmenneet isovanhempani, iski ahdistus tulevaisuudestakin. Että jonain päivänä ne omatkin vanhempani kuolevat ja olen yksin tässä maailmassa. Mielessä on käynyt kyllä usein sekin vaihtoehto, että lähden ennen vanhempiani, ettei tarvitsisi sitäkin vielä kärsiä tähän kaiken ahdistavan päälle. Onhan heillä kuitenkin toisensa, mutta minä joudun elämään vielä vuosia ja vuosia yksin heidän mentyään."
Tuota minäkin olen miettinyt ja ne tunteet tulivat pintaan entistä voimakkaampina kun viimeinen elossa ollut isovanhempi kuoli viime sunnuntaina ja ensi kuussa on hautajaiset. Ahdistaa ajatus pitkästä elämästä ilman kumppania kun tiedän jo etten sellaista tule koskaan saamaan kun olen lähelle 30-vuotias enkä ole koskaan edes seurustellut. En halua viettää elämääni yksin kun ei sellaisessa yksinäisessä elämässä ole mitään iloa. En siis ole sen tyyppinen ihminen että pystyisin yksin ottamaan ilon irti elämän pienistä asioista ja tuntuu että ne kaikki pienet asiat on jo koettu moneen kertaan.
Elämä on tässä ja nyt tai jos ei koe elävänsä, niin käsillä on kuitenkin nykyinen preesenshetki. Olen jo 60-vuotias ja oikeastaan koen olevani toisen kerran niin onnellinen kuin lapsuusvuosina. Miksi ihmisen pitää asettaa itselleen välttämättä joitain utopistisia tavoitteita, joita ei voi saavuttaa. Eikö riitä että elää ja ottaa askeleita pienin erin. Elän tällä hetkellä yksin, vaikka on ystäviä. Voin hyvin ajatella että parin vuosikymmenen päästä olen rollaattorimummo, jolla ei ole sukulaisia; kotihoito käy muutaman kerran kurkkaamassa ja ole sitten kokonaan yksin ja kodin vankina. Ei minulla ole kummoista uraa ja varallisuuttakaan tulevien päivien varalle, mutta turha sitä nyt murehtia.
Yritän satsata tähän hetkeen ja elämään. Pyrin syömään suhtkoht terveellisesti, liikun ja käyn lenkillä. Lepokin on törkeää mutta nukun liian vähän. Unettomuus on olla aina se ongelmani ja elän jatkuvalla univelalla, mutta en tee siitäkään nyt stressiä kun en ole enää aktiiviesti työelämässä.
Uskovaisena ihmisenä kyllä on hyvä olla sujut elämän kanssa. Välit kunnossa Jumalan ja läheisten kanssa. Jokainen vaihe, päivä ja vuosi on osa sitä kokonaissuunnitelmaa. Kyllä minäkin välillä olen nykyään pohtinut sitä, että tätä elämää ei ole enää paljoa. Nykyään toki hieman harmittaa, että sitä on enää vähän jäljelle verrattuna jo elettyyn. Kuitenkin sen ajatteleminen on täysin turhaa. Pitää keksittyä nyt tähän käsillä olevaan.
Minulta on ne vanhemmatkin kuolleet, mutta ei se estä kokemasta olemassaoloa mielekkääksi.
Aloittakaa elämänmuutos pienestä. Miettikää tänään se jokin asia, mistä pidätte ja se on vaivaton toteuttaa ja josta on etua itselle ja jopa toiselle.
Sinä pelkuri voit olla vertauistukena toiselle samaa ongelmaa potevalle ja sitä sinä jo oletkin kirjottamalla palstalla. Hyvää kesää teille.