Kysymys sinulle eläkeläinen

Kuullostaa hölmöltä nopeuttaa kuolemaa hyppäämällä jorpakkoon vaikka kuinka olisi parantumaton syöpä. Ehkäpä jotkut pelkäävät kipuja enemmän kuin kuolemaa. Toisaalta kukapa meistä tietää mitä kuolevan pään sisällä liikkuu?
Niin. Miksi ihminen tahtoo olla elossa ja toinen tahtoo kuolla, siinäpä halkaisematon pähkinä.
Itse aion potkia niin kauan kuin sätkyt pitää pystyssä.

Kun syöpä tai muu vakava sairaus iskee, niin alussa se on sokki, sitten sitä reagoi ja monet masentuu. Kun aikaa kuluu, saa hoitoja, niin toivo ja elämänhalu taas saa otteen. Saattaa olla myös niin, että halu luovuttaa tai voittaa sairaus vaihtelee.
Olen jo vaiheessa, että aktiivi työelämä on jäämässä taakse ja ikää on niin paljon, että parhaimmillaankin sitä on jäljellä enää kolmannes. Kuitenkin elän elämäni onnellisinta aikaa. Nyt voin elää vapaasti, tehdä mitä haluan ja nauttia elämästäni. Vaikka olen sinkku, ei lapsia, vanhemmat eivät enää elossa, niin koe elämälläni olevan tarkoituksen.

Uskon että Jumala on minut tänne saattanut. Elämä on annettu lahja ja mahdollisuus ja osa iankaikkista Luojan suunnitelmaa. Myös vanhuuden vuodet, kuukaudet ja päivät ovat kaikki tärkeitä ja osa kokonaisuutta.
Olen saanut seurata muutamien uskovien viimeisiä päiviä saattohoidossa ja ei heillä ole ollut pakokauhua vaan ovat odottaneet levollisina kotiin pääsyä. Yksi tätini kuoli haimasyöpään lähes 80-vuotiaana ja olisi kyllä vielä halunnut olla täällä. Oli tavallaan murheellinen kun piti luovuttaa, mutta taisi hyväksyä asian sitten viime hetkinään.
Vaikka uskon, että sitten vasta "pidot" alkavat kun lähden täältä ja tietysti innostaa tavata jälleen edeltä poislähteneet, mutta kyllä minua hieman surettaa, että aikaa on sittenkin enää niin vähän. Kun miettii menneitä vuosia, niin se 30 vuotta hurahtaa nopeasti ja eihän ole mitään takuita että saan olla täällä vielä noinkin kauan.

Olla elossa vielä kuuskymppisenä on niin suuri etuoikeus, että en tahdo olla sitä käyttämättä. Koskaan en voi tietää mitä ihanaa ja mukavaa huominen tuomukanaan, se voi tuoda kipua ja tuskaa, mutta sitäkään en tiedä, että kuinka kauan se kipu ja tuska kestää, sehän voi olla hetken kestävää ja ohimenevää. Nykyaikaiset hoitomenetelmät ovat niin hyviä ja niihin on hyvä luottaa. Kivun ja tuskan jälkeen elämä maistuu entistä arvokkaammalta.
Onhan minulla perhe ja ystävät ja sukulaiset, joista en haluaisi vielä luopua. Olisi onnekasta jos saisin nähdä lastenlasteni kasvavan ja lasteni vanhenevan. Ennen kaikkea tuntuu hyvältä nähdä kuinka he löytävät omat paikkansa tässä sekavassa maailmassa. Minulla on hyvä läheinen suhde luontoon, juuri nytkin koristeomenapuuni avaavat kukkiaan vaikka muut ovat kukkineet jo aika päiviä sitten. On rikkaus seurataa mitä pihassani ja luonnossa muutenkin tapahtuu. Minulla on myös se kurpitsa kasvamassa ja kurpitsakisassa olen mukana ainakin hengessä.
Haluan nähdä vielä monta aamua ja iltaa tässä omassa tutussa ympäristössäni, kokea sen yksin hiljaisuudessa tai läheisteni kanssa. Niin paljon on vielä asioita kertomatta jälkipolville, ei lapseni ole halukkaita kuulemaan, mutta tiedän, että lapsenlapsille tarina siitä kuinka pienenä tyttönä talloin ukkiani on ihan eri kaliperia kuin se kirjasta luettu tarina. Minulla on monta tarinaa vielä kirjoittamatta muistiin ja olisi se hauskaa vielä kirjoitella jokunen värssykin maailmanmenosta.
Monen monituista mielenkiintoista paikkaa on näkemättä ja monen monituiseen uuteen ihmiseen on vielä tutustumatta. Tiedän, että joka päivä tulee lisää vaivoja ja kolotuksia, mutta . niiden kanssa elän sovussa, ne ovat tämän ikäisen elämää. Hyvien hetkien väliin mahtuu jokunen pirullinenja toisaalta kenkkujen hetkien väliin mahtuu aina hyvä ja mukava muistoja karruttava tovi.
Harrastuksiini uppoudun vielä monesti, kyllä minä sentähtipeiton vielä haluaisin aikaiseksi saada. Niin ja se keilaporukka on vailla vertaa, en sitäkään haluisia vielä jättää, kun se keilapallo vielä niin hyvin väistelee rännejä.Ja heidän kansssaan saan nauraa ja nauru se pidentää ikää, mikä ettei sopiihan se minulle iänpidennys.
Sauna lämpiämässä ja kohta siellä istun ja parannan maailmaa ja nautin. Noista nautinnoistakaan kun en malttaisi luopua. Tuntuu niin hyvältä.
No, rakkaudesta voisin kirjoitella vaikka kuin, mutta olkoon nyt. Kaikille läheisille ja merkityksellisille ihmisille voisi hiljaa kuiskata, että kiitos kun olet olemassa minunkin elämässä, niin sen meidän yhteisen olemassa olon ajattelen, toinen toisiamme varten me täällä olemme ja elämme.
Kiitos sinullekin, näin paljon sain juttua aikaiseksi, mutta nyt lähden sinne saunaan. Toivon hyvää jatkoa sinulle ja isällesi, teillä on jotain tosi mukavaa ja arvokasta arjessa, juhlassa ja koko elämässä, onhan teillä toisenne.

Miksikö haluan olla elossa? Koska tää on kivaa!

Vaimoni oil 52v kun hänen parantamaton verisyöpänsä ilmeni. Sytostaatit aiheuttivat vakavia sivuoireita ja toisen sairasloman loppupuolella Kelan virkailija ehdotti eläkehakemuksen jätämistä. Eläkepäätös tuli parissa kuukaudessa.
Eliniän ennustehaarukka oli 3 - 12 vuotta. Nyt on menossa 16:sta vuosi.
Ensimmäinen vuosi oli asian sulattelua.
Lääkityksen muutos poisti sivuoireet ja vuoden jälkeen elämä normalisoitui sisältäen kuukusittaiset verikokeet ja lääkityksen säädön.

Aikaisemman suunnitelman mukaisesti olin itse lopettanut töissä käymisen 57-vuotisena.
Olin 67v kun silloin paljastunut peräsuolen syöpäni leikattiin. Sen jälkeen vielä kaksi leikkausta joista viimeinen "loppusäätö" 69-vuotisena. Vatsalihakset on revitty poikki molemmilta sivuilta ja keskeltä.

Syövät kuuluvat asioihin joihin, niiden ilmetessä, ei voi enää vaikuttaa vaan niiden kanssa on elettävä.
Vaimollani ei ole teoriassakaan paranemismahdollisuuksia. Itselläni on vaikka sillä ei oikeastaan ole merkitystä koska en ajattele sitä ja oloni on helkutin hyvä. "Pakoputken" oikkuilu asettaa omat reunaehtonsa olemiselle. Toiminta on melko hyvin ennakoitavissa mutta itseluottamus on mennyt siinä määrin, että kalsareissani on koko ajan paksut vaipat. Erittäin harvoin sinne tulee edes tuhrua, muusta puhumattakaan mutta alkuvuosien kokemukset ovat mielessä.
Kun teen maastavedot ja syväkyykyt ilman vyötä niin vaippoja säästyy.

Tämä lienee asennekysymys jota ei voi siirtää toiselle mutta viimeiset 14 vuotta olemme eläneet nautinnollista eläkeläisten elämää.
Harrastamme, matkustelemme, "seurustelemme" vaimoni määrittämässä tahdissa.
Kaikesta huolimatta olen itse hyvässä fyysisessä kunnossa millä tahansa mittarilla mitattuna.
Luottamustani tulevaan kuvannee se, että olen parhaillaan teettämässä kahta hammasimplanttia ja siltaa niiden väliin. Jos olisin pessimisti niin en uhraisi pienistä eläkkeistämme 4400€:a tuollaiseen.
Syksyn Espanjan lennot on varattu ja korttimaksussa. Jokavuotinen viikko Saksan joulumarkkinoille on varattava lähiaikoina.

Tietoisuus, että oireiden ilmettyä vaimollani on aikaa jäljellä muutama, ehkä vain pari kuukautta, on jätetty ajatuksissa taka-alalle.

Kuten alussa mainitsin, niin tämä on helkutin kivaa!

Niin. Odotukset tälle päivälle? Menen salille klo9:n tienoissa. Tänään yläkropan koukistajapuolen lihakset.
Poikamme lapsineen on käymässä joten seurustelua heidän kanssaan. Tulivat tiistaina ja lähtevät kotiinsa huomenna.
Lähitulevaisuus. Vaimollani on kaksi, päivän kestävää kulttuuri reisua. Useimmiten hän käy ystävänsä kanssa muutaman päivän Tallinnassa tai viikon verran Keski-Euroopassa mutta tänä kesänä nämä muut aktiviteetit ovat päällimmäisinä.
Minulla on vielä 3 implanttikäyntiä. Viimeinen elokuun lopussa. Kyse on kai sillan kiinnityksestä.
Syöpäkontrolli on syyskuun alussa joten Espanjaan 16.09.

Elämä on hyvä katsoa niin pitkälle kun sitä suodaan, katsopas kun kerran vaan täällä ollaan. Pitää olla rohkea ja uskaltaa ottaa elämä vastaan, tuli mitä tuli. Sanotaan että nuoret on rohkeita, mutta vanhuus se vasta rohkeutta vaatii. Surullista kun nuorena kuolee, minun mies kuoli 29v liikenneonnettomuudessa, hän ei nähnyt lapsensa kasvavan aikuiseksi. Vasta iän myötä oppii ymmärtämään tämän elämisen "jujun". Kannattaa katsoa elämäsi elokuva loppuun asti. Kuolema on viimeinen suuri elämänkokemus.

Moi. Kolme vuotta sitten minulta operoitiin rintasyöpä ja samaan aikaan mieheni menehtyi haimasyöpään. Missään vaiheessa ei tullut mieleen ns. antaa periksi vaan päivä kerrallaan menin eteenpäin. Pääajatuksena minulla ehkä oli, että lapset menetti isän, mutta minä en kyllä aio tähän kuolla. Olen siis päälle kuudenkymmenen ja mieheni oli muutaman vuoden vanhempi. Eniten ehkä auttoi, että kerroin asiasta kaikille ketkä vaan jaksoi kuunnella, uskon että mitä enemmän asiasta puhuu, niin se asia tavallaan normalisoituu eikä näytä semmoselta hirmuiselta mustalta aukolta.
Muuta neuvoa en pysty antamaan, kuin tuo puhuminen ja syöpäyhdistyksen kautta vois hakea vertaistukea.

Outo kysymys? Eläkkeellä on hienoa olla, parasta aikaa elämässäni.
Saan nukkua kun nukuttaa, tehdä mitä huvittaa. Suurimmalla osalla on asunto ja muut tarpeet maksettuna. Rahaa usein säästössäkin.
Toivon elämän jatkuvan samanlaisena vielä kauan.
Sairauksia on, mutta niiden kans pärjää vielä hyvin. Menetyksiä ja surua on ollut enemmän kuin keskiverto ihmisellä.
Lapsen olen menettänyt syövälle samoin isäni. Kuolema ei pelota, mutta haluan elää vielä kauan. Kun kuolen niin kuolen, elänyt olen täydesti.

Tietenkin asia riippuu miten läheisiä olette tyttärenä ja isänä, mutta isällesi voisi olla lohdullista, jos voisi jutella kanssasi tuntemuksistaan. Hän saattaa olla sairauden kanssa hyvin yksinäinen, kokea avuttomuutta ja kaipaisi vierelleen tukea ja lohtua. Jos varovasti aloittaisit puhetta, että onko hänellä toiveita ja miten kokee päivien kulun, käykö aika pitkäksi, haluaisiko lukea ja jutella vaikka sairaalateologin kanssa?

Kiitos vastauksista

Niin, tuntuu että luovuttaminen on jo tapahtunut.

Käsitykseni mukaan perinteinen "suomalainen mies" saa arvonsa työn tekemisestä ja hyödyllisenä olemisesta.
Kun työt loppuu ja sen lisäksi menee vielä terveyskin, niin mitä jää ?
Monet kylän miehistä ovat juoneet itsensä kuoliaaksi eläkkeelle päästyään parissa vuodessa vaikka muuten ovat olleet terveitä, fyysisesti siis.

Eihän pelkästä olemisesta ja nauttimisesta millään voi saada yhtäkkiä sisältöä ja syytä elämään, merkitystä. Sehän on kaiken lisäksi itsekästä. Ja vielä pahempaa varmasti kun muut joutuvat sinua vielä auttamaan askareissa.

Millä tuosta siis pääsee yli?
Saattaa olla että tämä elämän merkitys koskettaa myös itseäni jollain lailla, vaikka kyse onkin nyt isästäni.