Ympäristön suhtautuminen Asperger -ihmisiin

Asperger -ihmisenä haluan kysyä niin muilta Asperger -ihmisiltä kuin ihan tavallisiltakin ihmisiltä, että mikä kumma siinä on että Asperger -ihmisille suomeksi sanottuna v*ttuillaan joka puolella. Asperger -ihmisiin suhtaudutaan lähes poikkeuksetta ikäänkuin he olisivat itse Aspergerin syndrooman itselleen aiheuttaneet eikä Asperger -ihmisten mielipiteistä ei välitetä, ovathan he ASPERGER -ihmisiä. Heti kun joku työkaveri tai naapuri tms. on jollakin tavalla poikkeava ajatellaan hänellä olevan Aspergerin syndrooma.

On todella ikävää että Asperger -ihmisistä kertovat dokumentit ym. lähes poikkeuksetta kertovat kaikkein mahdottomimmista ja friikeimmistä Asperger -ihmisistä. Tällä tavalla neurologisesti tavalliset ihmiset alkavat pitää kaikkia Asperger-ihmisiä totaalisina friikkeinä ja keskiverrosta tai jopa vain lievästä Aspergerin syndroomasta kärsivät saavat totaalisen friikin leiman.

Meitä Asperger -ihmisiä kehotetaan usein kertomaan Aspergerin syndroomasta, mutta tietäähän sen jokainen mitä Aspergerin syndroomasta kertomisesta pääsääntöisesti seuraa. Yt-neuvottelujen yhteydessä on Aspergerin syndroomasta kertonut työntekijä lähes automaattisesti irtisanottavien listalla (ellei sitten satu olemaan todella poikkeuksellisen lahjakas työssään). Aspergerin syndrooma ei ole laissa hyväksyttävä irtisanomisperuste, mutta esimies esittäisikin jonkin muun asian Asperger- työntekijästään perusteeksi. Itse kerron aspergerin syndroomastani mieluiten vain sellaisille henkilöille, jotka ovat jo hyväksyneet minut sellaisena kuin olen tai tilanteissa, joissa vastapuolen suhtautumisella ei minun kannaltani juuri ole merkitystä puoleen eikä toiseen.

Miehelleni (olen 33v. naimisissa oleva kahden pienen lapsen äiti) kerroin Aspergerin syndroomasta vaiheessa, jolloin koin hänen jo hyväksyneen minut tällaisena kuin olen, muttemme kuitenkaan olleet vielä kihlautuneet tms. Miestäni Aspergerin syndroomani ei ole haitannut missään vaiheessa. Oma sukuni sai tietää vasta ollessani lähes 30 (en edes itse tiennyt Aspergerin syndroomastani ennenkuin 26 -vuotiaana) ja oma sukuni ei ollut moksiskaan olivathan he tunteneet minut pienestä pitäen. Mieheni lähisuku (vanhemmat ja sisko) sen sijaan suorastaan räjähtivät kuullessaan että minulla oli Aspergerin syndrooma. Olivat vihaisia siitä ettei heille oltu kerrottu heti (olisivat kuulemma halunneet osata ottaa asian huomioon suhtautumisessaan minuun, mutta myös tehdä kaikkensa estääkseen miestäni ottamasta minua puolisokseni. Onhan minulla Aspergerin syndrooma). Mieheni sisko haukkui minut pystyyn. Oli sitä mieltä ettemme mieheni kanssa olisi saaneet lisääntyä lainkaan ja että minun pitäisi muuttaa paikalliseen vammaisten palvelutaloon asumaan sillä siellä asuu myös Asperger -ihmisiä. Koittaessani selittää että Aspergerin syndrooma ilmenee eri ihmisillä eri tavoin ja että minulla on vain lievä Asperger alkoi hän, Aspergerin syndroomasta juuri mitään tietävä ihminen kyseenalaistaa diagnoosini tehneen psykologin pätevyyttä.

Usein ajatellaan myös ettei Asperger -ihmisillä ole tunteita. Jopa yhden lapsemme kuollessa ei lapsemme kuolema koskettanut sairaalan henkilökuntaa millään tavalla. Ei vaikka lapsemme oli 100% terve jopa ruumiinavauksen mukaan. Meitä vanhempia, jopa minua vaikka Asperger -ihminen olenkin kosketti kylllä ja syvästi.