Olen 13v tyttö. Minua on alkanut pelottaa, olenko masentunut. Itsetuntoni on nollassa, viihdyn parhaiten yksin, omassa huoneessa, suljetun oven takana. Usein on hetkiä, jolloin vaan romahdan. Itken, yksin. En näe mitään hyvää tai kaunista itsessäni, vihaan peilikuvaani. Olen myös ärtyisämpi ja aikaansaamattomampi kuin ennen. Nykyään joidenkin asioiden tekeminen vaatii minulta suurta ponnistelua. Päätöstenteko minulta on nykyään lähes mahdotonta. Minulla on kuitenkin normaali (tai jopa parempi) ruokahalu ihan kuin ennen. Kavereiden kanssa oloni ei (yleensä) tunnu niin masentuneelta, niin ei kuitenkaan ole aina. Minulla ei niinkään ole itsetuhoisia ajatuksia, pari viiltoa olen kyllä reiteeni pahana hetkenä tehnyt.
Voinko olla masentunut? Te jotka olette (tai olette olleet) masentuneita, voisitteko kertoa kokemuksemme?
Voinko olla masentunut? Te jotka olette (tai olette olleet) masentuneita, voisitteko kertoa kokemuksemme?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos kysyt sitä, etkä ole varma, niin voin sanoa, että et ole masentunut.
Ehkä asia on selvempi sinulle, kun kerron, että masennus ei ole sairaus. Et voi siis sairastua masennukseen, joten älä enää pelkää sitä. Masennus on vain tunnetila, täysin normaali tunne ihmisellä. Joskus on pientä alakuloa ja isompaakin.
Toiset ihmiset, elämäntilanne, maailmantilanne ym, vaikuttavat kyseisen tunteen ilmenemiseen. Voidaan sanoa, että masennus on myös eräänlaista toivottomuutta. Se kuvaa kai masennusta parhaiten. Mutta sairaus se ei ole, eikä sitä siksi tarvi lääkitä.
Hyvä "lääke" masennukseen on lähteä liikkeelle. Paikalleen jääminen on varmin tapa masentua. Masennus on tunnetila. Eräänlainen henki. Olet varmaan kuullut sanonnan, että jossain porukassa on hyvä henki jne.
Masennuskin on henki, sellanen negatiivinen. Masennukseen on yksi hyvä ja ainoa lääke ja se on lohdutus. Mikään muu ei auta masennukseen. Paras lohduttaja ja ymmärtäjä on Jeesus. Hänelle voit puhua kaikki asiasi. Muista rukoilla.
Siun ois parempi jutella asioista tyttöseni vanhempiesi kanssa... Tuo voi olla masennuksen alku,mutta kysy itseltäsi että mistä se on saanut alkusa?
Olin siun iässäsi kun itse sairastuin masennukseen... Olen taistellut sitä vastaan 6 vuotta. Kun ensimmäiset oireet alkoivat... Itkin ja raivosin yksinääni. Pään sisään oli muodostunut pieni demoni, joka hallitsi minnuu. Satutin itseäni... Halusin kuolla, koska pidin itseäni arvottomana. Join ja tein kaikkea typerää, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Oon ollut monilla hoitojaksoilla, ja vaikka nyt 13kk ollut jotenkin tasasemmalla maalla, kihlattuni takia. Taistelen vieläkin, sisälläni. Rakkaus antoi miulle uuden näkökulman elämään, ja nyt pystyn jopa näkemään ja suunnittelemaan elämääni jopa viikon päähän. Kun pahin kausi alkaa, en näe elämääni edes muutaman tunnin päähän.
Miksikö kehotin,että kertoisit vanhemmillesi? Koska mie en kertonut... Ennen kuin demoni oli saanut miut hallintaansa. Masennus on vakava sairaus, se ei välttämättä tarvitse lääkitystä, mutta se että puhuu jollekin on isompi asia. Arvet kehossa muistuttaa minnuu joka hetki siitä et mitä oon tehnyt itelleni... Ne haalistuu, mut ei koskaan katoa. Yritä olla ystäviesi kanssa, äläkä erkaannu maailmasta. Sie oot vielä nuori, ja siulla on paljon elämää elettävänä. Elä anna sen siun sisällä asuvan demonin ottaa siusta valtaa, vaan taistele sitä vastaan ja tuhoa se siusta.. Kaikilla meillä on joku joka välittää ja rakastaa meitä. Miun vanhemmat menehtyi, mutta siulla.. Siulla on vanhemmat jotka rakastaa ja haluavat huolehtia siun hyvin voinnistas koska sie oot niille se kaikkein tärkein. Älä tee samaa virhettä ku mie, ja salaa niiltä sellaista mikä sinnuu satuttaa. Älä salaa niiltä sitä et sie satutat ittees, koska usko pois. Se satuttaa niitä vielä enemmän...
Vai vielä jeesus tähän mukaan? Tunnetila, mutta ei sairaus? milloinkohan tämä oma tunnetilani muuttuu kun se alkoi 2011? ja liikkeellä on oltu ja viinaa juotu ja vieraissa käyty, mutta ei vaan olo muutu?
Onko aloituksen kirjoitus lapsen itsensä kirjoittama, vai kenties jonkun muun? Oli miten oli, mutta huoli tuli silti. Mikäli vain arvostelet itseäsi, olet ainakin matkalla kohti helvettiä nimeltä "masennus". Noin se meni itsellänikin aikoinaan. Olotila hävisi välillä, mutta se tuli uudelleen. Joka kerta se tulee isommin takaisin. Nyt yli nelikymppisenä en oikein meinaa tulla toimeen kyseisen ominaisuuteni kanssa. Masennus on vittumainen olotila, jossa mikään ei kiinnosta. Paitsi ehkä kuolema ja nukkuminen. Pahimmillaan nukkuminenkaan ei auta mitään. Ruokahalu minultakaan ei koskaan ole muuten mennyt, joten se ei liene mikään merkki masennuksesta. Ei ainakaan silloin mikäli ruokahalu paranee.