Ei näin yön pimeydessä tullut nytkään hyvää nimeä.. Tässä on siis jatkoa edelliseen. Kommentit ja kritiikki ovat tervetulleita, en ole itsekään kovinkaan tyytyväinen.
************************************************
'Olisit nyt saatana tehnyt edes jotain!' Ajatus, joka tällä kertaa dominoi mieltäni. 'Ottanut vaikka edes kädestä kiinni.'
'Tai sanonut edes.'
Niin, olisinpa tehnyt jotain, mutta ei se ole ihan niin helppoa, varsinkaan jos ei halua kieltävää vastausta. Ja sellainenhan se vastaus olisi ollut. Olen juuri saapunut kahvilta Marjan kanssa ja ilta meni juuri kuten pelkäsinkin: Ei romantiikkaa.
Matkalla kotiovelle pysähdyn puoleenväliin loskaista ja jäistä leikkikenttää, poltan tupakkaa ja olen niin masentunut, että itkettää. Seuraa tarve rikkoa jotain, ihan mitä vaan, jotain, että tuntee elävänsä. Minua ei niinkään masenna se, että sain mahdollisesti pakit, vaan sen kaiken vaikeus. Asian, jonka pitäisi olla helppoa, keskustelun.
Lähtiessäni matkaan olin jo vakuuttunut, että romantiikka tulisi loistamaan poissaolollaan. Toissa päivän tapahtumat olivat tehneet sen jo hyvin selväksi. Silti, lähdin toiveikkaana matkaan. Ehkä olin käsittänyt väärin, ehkä, toivottavasti. Jotenkin tuntuu, että tämä on hyvin yleistä miesten ja kuolemaan tuomittujen keskuudessa; tilanne näyttää toivottomalta, mutta vapautusta toivotaan silti, aina pölkylle asti.
Ilmakin oli selvästi minun puolellani, mikään ei voi olla romanttisempaa kuin vesisade tammikuussa. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, äänenpainot aikaisemmasta puhelusta, tekstiviestien niukkuus, ajankohta. Mistään ei voinut olla varma ja kaikki oli lopullista. Tunsin kuinka vatsani kiristyi jännityksestä, mutta silti, katsoessani junan ikkunasta huomasin hymyileväni, ehkä se vielä tästä, ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta. Ainakin kaikki selviäisi tänään.
Marja on viisi minuuttia myöhässä.
Marjalla on silmälasit, ei piilareita.
Marjan hiukset ovat sekaisin, mutta ne ovat vielä pitkät.
Ei niin hyvää kuin pahaakin, Marja tietää että pidän silmälaseista, mutta minä tiedän, että Marjan pitäessä silmälaseja on romantiikkaa turha odottaa. Hiukset ovat edelleen pitkät, se on hyvä merkki, piste kotiinpäin. Myöhästyminen on ehkä bussin syytä, saattoi tosin olla harkittuakin, eihän nainen voi miestä odottaa. Hymyilemme, sanomme hei, ja mietimme mihin mennä, tarkoitushan oli lähteä kahville, mutta kaljoitteluksihan se menee.
Istumme baarissa, mukava paikka, joskin hieman ahdasta. Puhumme niitä näitä, kaveri juttuja, ei romantiikkaa. Marjalla on ollut varsin kostea lomaviikko, ja erittäin hienot uuden vuoden juhlat. Itse mussutin vain suklaata, ja uutena vuotena oksensin ja sammuin.
Marjalle tulee puhelu.
Ja Marjahan puhuu, pitkään. Aivan liian pitkään. Poltan tupakkaa ja harkitsen lähtöä, aavistan mihin suuntaan tuuli puhaltaa. Jänistän ja lähden sen sijaan vessaan, haen paluumatkalla toisen tuopin. Haen yhden Marjallekin.
Nyt Marja näpyttää tekstiviestiä, siskolleen. Sanoo ilmoittavansa, että tulee myöhässä. Toivon kipinä herää hetkeksi, mutta sammuu kuin seinään. Marja ilmoitta siskolleen myöhästyvänsä ruokailusta. Ilmeisesti he ovat sopineet syövänsä. Yhdeksältä. Illalla. Ei siis romantiikkaa, vaan ontuvia tekosyitä lopettaa ilta lyhyeen.
Puhutaan vielä hieman mukavia ja juodaan tuopit loppuun. Aika ajoin vallitsee painostava hiljaisuus ja keskustelun avaukset pyörivät sillä hetkellä soivan biisin ympärillä. Olen neuvoton ja surullinen. Sitten lähdetään. Ikävä kyllä, meillä on sama bussimatka edessä, en pääse pakoon. En, vaikka mieli tekisi juosta.
Bussissa mieleeni tulee muisto viimekerrasta, näen sen todellisen Marjan, sen jonka minä tunnen. Kiihkon punertamat posket, puoliksi sulkeutuneet silmät, ääni pelkkää iloa ja huokauksia. Tämä on se Marja, jonka minun piti tavata täällä tänään. Sen sijaan vieressäni istuu täysin vieras, sulkeutunut olento, joka jännittää itsensä joka kerta kun bussin kaarros työntää häntä minuun. Vieras, jonka silmissä on jotain kovaa, jotain pettynyttä, jonka naurusta puuttuu jotain.
Se nauru häiritsee kaikkein eniten, se on jotenkin iloton.
Jokainen soluni huutaa 'Tee jotain! Yritä edes!' Mutta en minä tee, enkä yritä. Pidän Marjasta sen verran paljon, etten halua aiheuttaa molemmin puoleista kiusaantumista turhalla lähentelyllä. Leikin marttyyriä, kuinka ylevää. En tee mitään, koska en ole varma onnistumisesta. En tiedä, ehkä Marja taipuisikin, mutta tässä vaiheessa se olisi silti väkinäistä, surullista ja tyhjää.
Yritän pitää väkisin tunnelmaa yllä, mutta aukot keskustelujen välissä pitenevät. Ne aukot ovat täynnä sanomattomia asioita, jotka haluaisin huutaa maailmalle. Silti, olen hiljaa. Hänen pysäkkinsä tulee ensin.
'Soita kun tulet uudestaan'
'Joo, ja nähdäänhän me messengerissä.'
'Jep, moikka.'
'Moi.'
Ja niin Marja poistuu taas elämästäni, ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Kaikki on niin masentavaa, etten edes käännä päätäni katsoakseni hänen lähtöään. En kykene, paljastaisin liikaa tunteita.
Ja nyt olen tällä leikkikentällä, viettämässä Hetkeä. Saatanan dramaattista, urpo. Takaa kuuluu ääniä, on pakko jatkaa matkaa.
Olen pettynyt mies.
************************************************
'Olisit nyt saatana tehnyt edes jotain!' Ajatus, joka tällä kertaa dominoi mieltäni. 'Ottanut vaikka edes kädestä kiinni.'
'Tai sanonut edes.'
Niin, olisinpa tehnyt jotain, mutta ei se ole ihan niin helppoa, varsinkaan jos ei halua kieltävää vastausta. Ja sellainenhan se vastaus olisi ollut. Olen juuri saapunut kahvilta Marjan kanssa ja ilta meni juuri kuten pelkäsinkin: Ei romantiikkaa.
Matkalla kotiovelle pysähdyn puoleenväliin loskaista ja jäistä leikkikenttää, poltan tupakkaa ja olen niin masentunut, että itkettää. Seuraa tarve rikkoa jotain, ihan mitä vaan, jotain, että tuntee elävänsä. Minua ei niinkään masenna se, että sain mahdollisesti pakit, vaan sen kaiken vaikeus. Asian, jonka pitäisi olla helppoa, keskustelun.
Lähtiessäni matkaan olin jo vakuuttunut, että romantiikka tulisi loistamaan poissaolollaan. Toissa päivän tapahtumat olivat tehneet sen jo hyvin selväksi. Silti, lähdin toiveikkaana matkaan. Ehkä olin käsittänyt väärin, ehkä, toivottavasti. Jotenkin tuntuu, että tämä on hyvin yleistä miesten ja kuolemaan tuomittujen keskuudessa; tilanne näyttää toivottomalta, mutta vapautusta toivotaan silti, aina pölkylle asti.
Ilmakin oli selvästi minun puolellani, mikään ei voi olla romanttisempaa kuin vesisade tammikuussa. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, äänenpainot aikaisemmasta puhelusta, tekstiviestien niukkuus, ajankohta. Mistään ei voinut olla varma ja kaikki oli lopullista. Tunsin kuinka vatsani kiristyi jännityksestä, mutta silti, katsoessani junan ikkunasta huomasin hymyileväni, ehkä se vielä tästä, ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta. Ainakin kaikki selviäisi tänään.
Marja on viisi minuuttia myöhässä.
Marjalla on silmälasit, ei piilareita.
Marjan hiukset ovat sekaisin, mutta ne ovat vielä pitkät.
Ei niin hyvää kuin pahaakin, Marja tietää että pidän silmälaseista, mutta minä tiedän, että Marjan pitäessä silmälaseja on romantiikkaa turha odottaa. Hiukset ovat edelleen pitkät, se on hyvä merkki, piste kotiinpäin. Myöhästyminen on ehkä bussin syytä, saattoi tosin olla harkittuakin, eihän nainen voi miestä odottaa. Hymyilemme, sanomme hei, ja mietimme mihin mennä, tarkoitushan oli lähteä kahville, mutta kaljoitteluksihan se menee.
Istumme baarissa, mukava paikka, joskin hieman ahdasta. Puhumme niitä näitä, kaveri juttuja, ei romantiikkaa. Marjalla on ollut varsin kostea lomaviikko, ja erittäin hienot uuden vuoden juhlat. Itse mussutin vain suklaata, ja uutena vuotena oksensin ja sammuin.
Marjalle tulee puhelu.
Ja Marjahan puhuu, pitkään. Aivan liian pitkään. Poltan tupakkaa ja harkitsen lähtöä, aavistan mihin suuntaan tuuli puhaltaa. Jänistän ja lähden sen sijaan vessaan, haen paluumatkalla toisen tuopin. Haen yhden Marjallekin.
Nyt Marja näpyttää tekstiviestiä, siskolleen. Sanoo ilmoittavansa, että tulee myöhässä. Toivon kipinä herää hetkeksi, mutta sammuu kuin seinään. Marja ilmoitta siskolleen myöhästyvänsä ruokailusta. Ilmeisesti he ovat sopineet syövänsä. Yhdeksältä. Illalla. Ei siis romantiikkaa, vaan ontuvia tekosyitä lopettaa ilta lyhyeen.
Puhutaan vielä hieman mukavia ja juodaan tuopit loppuun. Aika ajoin vallitsee painostava hiljaisuus ja keskustelun avaukset pyörivät sillä hetkellä soivan biisin ympärillä. Olen neuvoton ja surullinen. Sitten lähdetään. Ikävä kyllä, meillä on sama bussimatka edessä, en pääse pakoon. En, vaikka mieli tekisi juosta.
Bussissa mieleeni tulee muisto viimekerrasta, näen sen todellisen Marjan, sen jonka minä tunnen. Kiihkon punertamat posket, puoliksi sulkeutuneet silmät, ääni pelkkää iloa ja huokauksia. Tämä on se Marja, jonka minun piti tavata täällä tänään. Sen sijaan vieressäni istuu täysin vieras, sulkeutunut olento, joka jännittää itsensä joka kerta kun bussin kaarros työntää häntä minuun. Vieras, jonka silmissä on jotain kovaa, jotain pettynyttä, jonka naurusta puuttuu jotain.
Se nauru häiritsee kaikkein eniten, se on jotenkin iloton.
Jokainen soluni huutaa 'Tee jotain! Yritä edes!' Mutta en minä tee, enkä yritä. Pidän Marjasta sen verran paljon, etten halua aiheuttaa molemmin puoleista kiusaantumista turhalla lähentelyllä. Leikin marttyyriä, kuinka ylevää. En tee mitään, koska en ole varma onnistumisesta. En tiedä, ehkä Marja taipuisikin, mutta tässä vaiheessa se olisi silti väkinäistä, surullista ja tyhjää.
Yritän pitää väkisin tunnelmaa yllä, mutta aukot keskustelujen välissä pitenevät. Ne aukot ovat täynnä sanomattomia asioita, jotka haluaisin huutaa maailmalle. Silti, olen hiljaa. Hänen pysäkkinsä tulee ensin.
'Soita kun tulet uudestaan'
'Joo, ja nähdäänhän me messengerissä.'
'Jep, moikka.'
'Moi.'
Ja niin Marja poistuu taas elämästäni, ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Kaikki on niin masentavaa, etten edes käännä päätäni katsoakseni hänen lähtöään. En kykene, paljastaisin liikaa tunteita.
Ja nyt olen tällä leikkikentällä, viettämässä Hetkeä. Saatanan dramaattista, urpo. Takaa kuuluu ääniä, on pakko jatkaa matkaa.
Olen pettynyt mies.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mie pidin siitä valtavasti. Siellä oli sellaisia tähtihetkiä, joita jää miettimään, ja jotka herättävät ajatuksia. Ihanaa kieltä ja tunnelma oli loistava, se vei mennessään. Kuka sie sitten ootkin, niin oot selvä kirjailijan alku. Tätä oli ilo lukea, kiitos siitä =)
Tunnelma ilmaisi minut mukaansa matkalle muistojen maailmaan, Hetkeen. Löysin tekstistäsi helmiä, jotka sai kylmät väreet kulkemaan ja karvat pystyyn.
Vaikuttavaa, parahin Valloittaja Mato, vaikuttavaa.
Jos sinua aiemmin nolotti, niin mitenköhän hämmentynyt olet nuo aiempien kommentit luettuasi =).
Ensimmäiseksi kuriositeetti: minua häiritsi, kun käytit heittomerkkejä lainausmerkkien sijaan reploissa.
Tämän pätkän alkupuoli oli minusta jotenkin laimea, mutta loppua kohden päähenkilön dynamiikka alkoi taas murtautua esille. Minua oikeasti kiinnostaa nuo henkilöt ja niiden historia, ja se on kai hyvä, että lukijaa kiinnostaa.
Joo, jatkahan tekstiesi postaamista tänne, kun sinulle tätä arvostavaa lukijakuntaa tuntuu löytyvän.
Kiitos kaikille kommenteista, hyvä vastaanotto on hienoa, mutta samalla vähän pelottavaa.. En tiedä pitäisikö nostaa nokka kattoon vai piiloutua naama punaisena nurkkaan..
Lukutaitoinen, joo se kuriositeetti johtui vain siitä, että kun pastetin tekstin wordista, niin kaikki erikoismerkit näyttivät jotenkin kummallisilta, ja " on hieman työläämpi korvata kuin '... Laiska, laiska..
Ja kritiikillä tarkoitin juurikin tuollaisia:
"Tämän pätkän alkupuoli oli minusta jotenkin laimea, mutta loppua kohden päähenkilön dynamiikka alkoi taas murtautua esille."
Tiesin itsekin, että tekstissä oli jotain ontuvaa... Mutta jotenkin sitä on omaa tekstiänsä kohtaan sokea, enkä oikein saanut selvää, mikä siinä oli vikana. Tuntui, että siitä vain puuttui jotain..
Ja vielä kerran kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet, ja varsinkin niille, jotka vaivautuivat kommentoimaan. Ilman kommentteja ja kritiikkiä ei edistymistä tapahdu.
Ensinnäkään en oikein keksi otsikkoa vastaukselleni. En halua olla töykeä enkä toisaalta hiljaa.
Tämä ei säväyttänyt minua luita ja ytimiä myöten kuten tuo aiempi. Ehkä jatko-osat eivät koskaan yllä ensimmäinen tasolle. Se mikä ensimmäisessä oli uniikkia, toistuu joltain osin, mutta kun se ei enää ole ainutlaatuista, se ei kosketa yhtä syvältä.
Tuo on kai pohjimmillaan syy, että esikoiskirjailijat noteerataan suurella otsakkeella esikoiskirjailijoiksi-> heiltä voi ja on lupa odottaa jotain uutta, tuoretta katsantokantaa.
Ajatukseni vajosivat vaarallisen syvälle kirjallisuuden filosofiseen puoleen
Ei totuuden(tässä tapauksessa oma mielipide) kertominen ole töykeää. Itse olen kanssasi hieman samoilla linjoilla.. En oikeastaan saanut tuohon mitään uutta, mutta se ei ollut tarkoituskaan.
Tarkoituksena oli juurikin jatko-osa, siis harjoittelin asian loppuun käsittelemistä. Ensimmäisillä osilla on aina se helppo rooli, että loppu voi jäädä auki ja tulevaisuus epävarmaksi. Jatko-osan pitää yleensä lopettaa(tai jatkaa) aikaisempi tarina ja, mahdollisesti, aloittaa uutta. Jatko-osa on myös sidottu edeltävän tarinan tyyliin ja maailmaan.
Jatko-osat on vaikeita..
Kiitos palautteesta.
Ajattelin tuota loppuun saattamista, jos jätän kirjani lopussa auki, ja palaan astialle parinvuoden kuluttua, toisessa osassa..
En palaa. Minusta ei ole kirjoittamaan jatko-osia.
Siihen tarvitaan suurempaa viisautta, monimutkaisempia aivoja ja taitoa yllättää lukija, eritavalla mutta yhtä syvästi uudelleen.
Tosin tuollaista haastetta on lähes mahdoton ohittaa, kun sen sattuu löytämään. Eli tulinpa kuinka hyväksi tahansa, aina jossain välkkyy rima vielä korkeammalla -> tuonne kun ponnistan.. niin josko jo uskoisin itsekkin itseeni.
Tuskin, kun ylittää riman näyttää aina tulevan eteen uusia rimoja, korkeampia esteitä, eikä tilannetta juuri helpota, että jokaisen esteen juurella oppii paremmin näkemään oman vajavaisuutensa.
tekstisi oli uskomattominta tekotaiteellista paskaa mitä olen lukenut. uteliaasti otin tekstisi esille koska haukuit tuotoksiani ja totesin olevani oikeassa kun puhuin tekotaiteellisuudesta. tekstissäsi on jonkinlaista tönkköä tunnelmankuvausta, joka ontuu kuin rampa pappa ilman tukisauvojaan. eräänlainen runollinen sielu paistaa läpi ja en tiedä oliko tesktissäsi tarkoitus olla huumoria mutta sitä ei ollut siinä tippaakaan. itse naureskelin lähinnä sen huonoutta ja korneja ilmaisuja. toivoin, että olisin voinut sanoa jotain positiivista, mutta ilmeisesti olemme tuomitut olemaan kutakuinkin kuin luke skywalker ja darth vader tässä huonojen kirjailijoiden maailmassa, koko ajan valomiekat tanassa toisiamme vastaan.
Taas näyttää että sormi osoittaa minua, mutta onko se nyt ihan minuun tähdätty kuitenkaan, aina tartun näihin
Lukaisin kaiken annakatherinen kirjoittaman, ettenhän minä pruukaa suoraan haukkua ketään, kuin vääriä puita korkeintaan.. enkähän minä annakatherineakaan ollut haukkunut, taisi olla valloittajalle osoitettu viesti.
Paitsi tekotaiteellinen paska, osuu itseenikin mitä tulee tuohon no velliin, sukujuhlissa toivoakseni jo hiukan pääsin irti enimmistä kruuailuista.
että sellasta tulipa vilkaistua taas mitä suustaan päästää, että hyvä tämäkin sormella osoittaminen. Sitä kun aina joskus unohtaa mitä suu puhuu ja sormet kertoo.
Aivan, kiitos. Kiitos, että vaivauduit lukemaan sepustukseni ja kiitos, että vaivauduit ilmaisemaan mielipiteesi.
Arvoisa kriitikko, tahtoisin kysyä, mikä tästä tekeleestä teki mielestäsi tekotaiteellisen?
Ajan kuluksi, voisitko kertoa mitkä ilmaisut ontuivat sinusta pahiten?
Aivan, kyllä. Tekstissäni ei ollut huumoria, jos siellä oli huumorin yritelmää, se oli tahatonta. Huumoria on, ainakin minusta, varsin vaikeaa saada tekstimuotoon, enkä siksi edes yrittänyt.
Aika kultaista, mutta ei, emme me ole Luke Skywalker ja Darth Vader, ehkä sinusta on mukavaa haihatella jostain sanallisesta valomiekkailusta, mutta minusta se on varsin huono tulkinta; me arvostelimme toistemme tekstejä. Ja me molemmat pyysimme sitä. Haukuin yhtä tuotostasi, en tuotoksiasi.
jotkut meistä ovat syntyneet rautakanki perseessä. siksi paskanjäykkyytesi, arvelisin.
en jaksa kommentoida enempää. valosapelistani loppui patterit, kun en käyttänyt duracell ultraa. no, ei voi mitään.
ja sivuverso, en tosiaan kommentoinut sinua joten, elä rauhassa ja kevein mielin.=)