Nukutin reilu kuukausi sitten lapsiani, kun yksi heistä alkoi itkeä lohduttomasti. Olimme jo tapamme mukaan lukeneet iltarukouksen ja siunanneet toisiamme evankeliumilla, synninpäästön sanoilla. Lauleskelimme iltalaulujamme, kun itku yllättäen alkoi.
Lapsi ei heti pystynyt kertomaan, mikä häntä itketti. Lopulta hän nyyhkytysten lomasta parahti:
– Minua alkoi itkettää se, että joskus sinä, äiti, kuolet.
– Voi kulta pieni. Älä sellaista murehdi. Sinä olet varmaan silloin jo aikuinen ihminen, yritin lohduttaa.
– Ja eiväthän uskovaiset edes oikeastaan kuole. Me pääsemme kaikki sinne Taivaan kotiin, ikuiseen elämään. Siellä saadaan olla aina yhdessä, etsiskelin oikeita sanoja.
Jostakin syystä lapseni mieleen oli tullut ajatus, jonka jokainen ihminen jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan: omien läheisten ja omankin elämän käsittämätön rajallisuus. Puhuimme asiasta paljon viime syksynä sisareni kuoleman jälkeen. Uskon tuoma ikuisen elämän toivo oli silloin suuri lohtu, kun yritin asiaa itselleni ja lapsilleni selittää.
Mutta nyt eivät mitkään sanat tuntuneet tuovan lapselle lohtua. Yhtäkkiä itkuinen ääni pyysi:
– Äiti, saanko minä vielä uudestaan uskoa kaikki synnit anteeksi?
Hämmästyin pyyntöä.
– Saat uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä.
Lapsi rauhoittui välittömästi. Ja minä olin jälleen kerran ihmeissäni evankeliumin voiman edessä: Minun lapseni kokee evankeliumin aivan samoin kuin minä! Hän kokee saavansa sen kautta itselleen rauhan ja vapautuksen kaikesta, mikä vaivaa, kaikesta mikä pelottaa. Tuo ajatus antoi uutta voimaa minulle, joka olin juuri räpiköinyt epäilysten syvissä vesissä.
Niin, pitkän ja raskaan talven jälkeen huomasin olevani suurissa epäilyksissä. Epäilyksiä on aiheuttanut oma huonous: Jaksanko perille asti? Vieläkö minun on lupa uskoa? Voiko armo riittää näidenkin syntien jälkeen? Kelpaanko tähän joukkoon? Toisinaan taas olen alkanut nähdä vikoja toisissa uskovaisissa: voiko tämä sittenkään olla Raamatun kuvaama Jumalan lasten joukko? Ja vaikka tuolloin kuinka itselleni muistuttaisin, että meillä on aarre ”savisissa astioissa”, huomaan uskoni horjuvan.
Tuollaisina hetkinä olen joutunut kasvotusten hyvin perimmäisten kysymysten kanssa: Mikä minut pitää uskomassa? Mikä minut pitää tällä tiellä?
Olen monesti törmännyt sellaiseen käsitykseen, että vanhoillislestadiolaiset ovat tiivis yhteisö, jonka jäseniä sitoo toisiinsa ennen kaikkea sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet. Kuvittelin näin itsekin silloin, kun joukkoa ulkoapäin tarkkailin. Ajattelin, etteivät lestadiolaiset käy esimerkiksi Suviseuroissa niinkään uskon vuoksi, vaan pääasiassa siksi, että he saisivat siellä tavata ystäviään ja sukulaisiaan. Näinhän monet saattavat lehtihaastatteluissa sanoa – ja monelle tämä asia varmasti tärkeä onkin. Mutta silti, uskoisin, suurimmalle osalle tärkeintä on kuitenkin Jumalan sana ja pyhä evankeliumi, vaikka niistä voi olla vaikeampi haastattelijalle mainita. Suviseurat eivät olisi mitään ilman kaikkialle kantautuvaa Jumalan sanan saarnaa, joka antaa uskovaisten rintaan sellaisen ilon ja rauhan, että pahimmankin kuravellin keskellä voi kokea olevansa lähellä taivasta. Vaikka turmeluskin matkassa mukana kulkee.
Itselläni ei ole uskovaisia sukulaisia, eikä kovin laajaa uskovaisten ystävien piiriäkään. Epäilysten hetkellä luopuminen olisi siis melko helppoa, jos kyse olisi vain ihmisistä. Mikä minua pidättelee tässä joukossa, tällä tiellä?
Yksi on, jota en pysty epäilemään.
Armoevankeliumia minä en epäile. Hetkeäkään en pysty epäilemään sen evankeliumin voimaa, jonka olen vain tämän joukon keskeltä saanut löytää. ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat” ( Joh.6:68). Näin sanoi Simon Pietari Jeesukselle, ja samoin koen minä tämän Jumalan lasten joukon keskellä. Siinä evankeliumissa olen saanut kokea jalkojeni alla niin lujan kallion, että se ei horju, vaikka kaikki muu ympäriltä pettäisi.
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille” (Matt.11:25) Raamatun mukainen usko on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa pieni lapsikin. Se on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa vielä heikkenevä vanhuskin kuolinvuoteellaan. --- jatkuu ---
Lapsi ei heti pystynyt kertomaan, mikä häntä itketti. Lopulta hän nyyhkytysten lomasta parahti:
– Minua alkoi itkettää se, että joskus sinä, äiti, kuolet.
– Voi kulta pieni. Älä sellaista murehdi. Sinä olet varmaan silloin jo aikuinen ihminen, yritin lohduttaa.
– Ja eiväthän uskovaiset edes oikeastaan kuole. Me pääsemme kaikki sinne Taivaan kotiin, ikuiseen elämään. Siellä saadaan olla aina yhdessä, etsiskelin oikeita sanoja.
Jostakin syystä lapseni mieleen oli tullut ajatus, jonka jokainen ihminen jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan: omien läheisten ja omankin elämän käsittämätön rajallisuus. Puhuimme asiasta paljon viime syksynä sisareni kuoleman jälkeen. Uskon tuoma ikuisen elämän toivo oli silloin suuri lohtu, kun yritin asiaa itselleni ja lapsilleni selittää.
Mutta nyt eivät mitkään sanat tuntuneet tuovan lapselle lohtua. Yhtäkkiä itkuinen ääni pyysi:
– Äiti, saanko minä vielä uudestaan uskoa kaikki synnit anteeksi?
Hämmästyin pyyntöä.
– Saat uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä.
Lapsi rauhoittui välittömästi. Ja minä olin jälleen kerran ihmeissäni evankeliumin voiman edessä: Minun lapseni kokee evankeliumin aivan samoin kuin minä! Hän kokee saavansa sen kautta itselleen rauhan ja vapautuksen kaikesta, mikä vaivaa, kaikesta mikä pelottaa. Tuo ajatus antoi uutta voimaa minulle, joka olin juuri räpiköinyt epäilysten syvissä vesissä.
Niin, pitkän ja raskaan talven jälkeen huomasin olevani suurissa epäilyksissä. Epäilyksiä on aiheuttanut oma huonous: Jaksanko perille asti? Vieläkö minun on lupa uskoa? Voiko armo riittää näidenkin syntien jälkeen? Kelpaanko tähän joukkoon? Toisinaan taas olen alkanut nähdä vikoja toisissa uskovaisissa: voiko tämä sittenkään olla Raamatun kuvaama Jumalan lasten joukko? Ja vaikka tuolloin kuinka itselleni muistuttaisin, että meillä on aarre ”savisissa astioissa”, huomaan uskoni horjuvan.
Tuollaisina hetkinä olen joutunut kasvotusten hyvin perimmäisten kysymysten kanssa: Mikä minut pitää uskomassa? Mikä minut pitää tällä tiellä?
Olen monesti törmännyt sellaiseen käsitykseen, että vanhoillislestadiolaiset ovat tiivis yhteisö, jonka jäseniä sitoo toisiinsa ennen kaikkea sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet. Kuvittelin näin itsekin silloin, kun joukkoa ulkoapäin tarkkailin. Ajattelin, etteivät lestadiolaiset käy esimerkiksi Suviseuroissa niinkään uskon vuoksi, vaan pääasiassa siksi, että he saisivat siellä tavata ystäviään ja sukulaisiaan. Näinhän monet saattavat lehtihaastatteluissa sanoa – ja monelle tämä asia varmasti tärkeä onkin. Mutta silti, uskoisin, suurimmalle osalle tärkeintä on kuitenkin Jumalan sana ja pyhä evankeliumi, vaikka niistä voi olla vaikeampi haastattelijalle mainita. Suviseurat eivät olisi mitään ilman kaikkialle kantautuvaa Jumalan sanan saarnaa, joka antaa uskovaisten rintaan sellaisen ilon ja rauhan, että pahimmankin kuravellin keskellä voi kokea olevansa lähellä taivasta. Vaikka turmeluskin matkassa mukana kulkee.
Itselläni ei ole uskovaisia sukulaisia, eikä kovin laajaa uskovaisten ystävien piiriäkään. Epäilysten hetkellä luopuminen olisi siis melko helppoa, jos kyse olisi vain ihmisistä. Mikä minua pidättelee tässä joukossa, tällä tiellä?
Yksi on, jota en pysty epäilemään.
Armoevankeliumia minä en epäile. Hetkeäkään en pysty epäilemään sen evankeliumin voimaa, jonka olen vain tämän joukon keskeltä saanut löytää. ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat” ( Joh.6:68). Näin sanoi Simon Pietari Jeesukselle, ja samoin koen minä tämän Jumalan lasten joukon keskellä. Siinä evankeliumissa olen saanut kokea jalkojeni alla niin lujan kallion, että se ei horju, vaikka kaikki muu ympäriltä pettäisi.
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille” (Matt.11:25) Raamatun mukainen usko on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa pieni lapsikin. Se on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa vielä heikkenevä vanhuskin kuolinvuoteellaan. --- jatkuu ---
Vastaukset 15
Vanhimmat
--- jatkoa ---
Noina vuosina, kun ajattelin jo olevani uskossa, mutta en ollut itse löytänyt vielä elävän veden lähdettä – en ollut uskonut elävää evankeliumia omalle kohdalleni -, jouduin erään kuolinvuoteen äärelle. Yritin tuolloin ottaa puheeksi uskonasiat, mutta ymmärsin pian, ettei aika eivätkä kuolevan voimat riittäneet tuossa hetkessä enää Raamatun viisauksien pohtimiseen. Avuttomana koin, että minulla ei ollutkaan sanoja, ei mitään annettavaa.
Muutama vuosi myöhemmin jouduin toisen kuolinvuoteen äärelle. Kävin katsomassa heikkenevää isoäitiäni, joka ei enää pystynyt puhumaan. Olin juuri saanut parannuksen armon, ja mieleeni tuli siunata häntä lähtiessäni evankeliumilla. Isoäidin koko olemus sävähti, kun lausuin synninpäästön sanat. Hänen kasvoilleen laskeutui levollinen ilme.
Ei tarvittu pitkiä saarnoja. Vain yksinkertaiset sanat, joissa on Jumalan voima. Sama voima, joka minutkin – itsessäni heikon – pitää tällä tiellä.
Vanhoillislestadiolainen "armoevankeliumi" = ihmisiin tukeutuvaa omavanhurskautta.
omavanhurskautta, vaan Jumalan antama suuri lahja:
Ef. 2:8
Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
Room. 9:18
Jumala siis armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo.
Room. 6:17
Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu.
Tuo äidin "iltarukous" kertomus oli kaunis. Noin sen asian ymmärtää uskovainen ihminen. Yksinkertaisesti lapsen uskolla. Eipä sitä ns. ulkopuolinen ymmärrä. Uskon asiat eivät ole kaikille selviä, ne on liian yksinkertaisia, uskottavaksi. Tässä vl.- uskossa on hyvä olla ja kerran kuolla. Raamatun sanan mukainen usko. Se ei kaikille "avaudu", läheisille, joita kaikesta huolimatta rakastaa. Siihenkin on tyytyminen. Uskomiseen se vain jää, ja rukoukseen, kaikkien puolesta. Toivottavasti Taivaassa tavataan !
""Tässä vl.- uskossa on hyvä olla ja kerran kuolla.""
Edellä on järkyttävä lause Raamatun vastaisiin valheoppeihin uskovalta ja muut uskovaiset helvettiin tuomitsevalta vanhoillislestadiolaiselta.
Minne tulisilmäinen tuomari tulee oman sanansa mukaan aikanaan tuomitsemaan vanhoillislestadiolaiset, jotka tuomitsevat kaikki oman lahkonsa ulkopuoliset uskovaiset helvettiin?
"1. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;
2. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan."
(Matt. 7)
Vanhoillislestadiolainen kirjoittaa edellä: "Tässä vl.- uskossa on hyvä... kerran kuolla."
Onko tosiaan?!
###Vanhoillislestadiolainen kirjoittaa edellä: "Tässä vl.- uskossa on hyvä... kerran kuolla."
Onko tosiaan?!###
Erittäin hyvä kysymys.
Minä en uskaltaisi rakentaa uskoani ihmiskalliolle kuten vanhoillislestadiolaiset tekevät.
Kyllä Kristus-kallio perustana tuntuu paljon turvallisemmalta.
Kaikki nuo edelläolevat muutamat tesktit kertovcat suuresta ymmärryksen puutteesta ja naulanreikäisestä evankeliumin käsittämisestä.
nuokin Raamatusta otetut kohdat... armosta olette...jne...ynnä.. Jumal apaaduttaa... eivät mitenkäänkerro mitään aiheen käsittelyyn liittyvää!
tiedättekö että Raamatun tekstit ovat johdonmukaisia kunhan ne pidetään kontekstissa leikata ja liimata niitä kuin postimerkkejä mielentilan mukaan omaa opintynkää puolustamaan.
...sanko minä uskoa syntini anteeksi... milloin te tajuatte ettei sellaista ole Raamatussa että uskotaan syntejään anteeksi, se on väärää oppia ja rampauttaa hokijansa ennen pitkää yhä enemmän sivuun todellisesta evankeliumista.
ymmärrättekö te tätä ollenkaan vai onko teidä korvannekin ohjelmoitu niin etteivät ne kuuel mitään joka ei tule oman veeälpuhujan suusta, ja sieltä sitten saakin tullalähes mitä vain ja se kelpaa aina.
Aloittaja on oikealla tiellä ja oikein opastit lastasikin. Koeta etsiä joku seurakunnan pienryhmä. Vanhoillisilla ei niitä taida olla, mutta kun muutamankin saisi kokoon ja säännöllisiin tapaamisin Raamatun, rukouksen ja veisuun kanssa. Se vahvistaisi uskoa, toinen toistaan tukisi.
Lapsille taitaa jossakin vaiheessa tuo kuoleman todellisuus tulla. Eri tavoin siitä yli mennään, mutta uskovassa perheessä vetoaminen Jeesuksen nimeen ja vereen on takuuvarma levon tuoja. Itse olen vastaavaa kokenut työssäkin. Jeesuksessa ON voima.
on voima on mutta miksi se voima ei riitä kommentoimaan mitään edelliseen terveeseen oppiin?
Jos on ruokaa, niin tuskin kiinnostaa muitten rapa.
aivan, tuota on veeälläisyys puhtaimillaan!
valtakunnassahan on terve, Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan pohjautuva oppi niin kuin aloituksetakin käy ilmi. Palstahörhöillä on omasta puolestaan tarjottavana vain joitakin vieraita oppeja.
Raamattu on ihmisten kirjoittama. Jos jossakin on näkyvissä sitä Jumalan sanaa, missä? Kuka sen määrittelee, mikä kohta otetaan kirjaimellisesti ja mitä ei? Vastaus: ihmiset. Ilmeisesti uskovaiset ovat erehtymättömiä tehdessään tulkintoja Jumalan tahdosta? Onko näin?
Luomiskertomus on vertauskuvaa. Näin ollen ei siis ole olemassa mitään Syntiinlankeemustakaan, jota pitäisi loputtomiin hyvittää. Tämähän on lahkojen ja itse asiassa laajemminkin kristinuskonkin ydin: pitää tuntea loputonta synnintuntoa. Siten saa ARMOA ja PELASTUKSEN?
Se, että joku aikuinen ihminen jo lapsensakin manipuloi typeriin normeihin ja ei anna heidän itsensä tutkiskella asioita puolueettomasti on kaikkea muuta kuin hyve.