Moi,
Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja yksinäisyydestä yläasteelta lähtien. En tuntenut yläasteelle mentäessä ketään, mikä pahensi ujouttani. Hetken aikaa liikuin muutamien luokkalaisieni kanssa, ja mua pyydettiin mukaan jonnekin välitunneilla yms. Tunsin jo silloin olevani erilainen, enkä uskaltanut puhua oma-alotteisesti muille mitään. Vastasin vain jos kysyttiin jotain..
Lopulta vetäydyin ja jättäydyin yksin(kunpa en olisi...) Pienetkin tuomivat katseet siinä porukassa, missä olin, tuntuivat kamalilta. Jotkut hyväksyivät minut paremmin, jotkut eivät niin hyvin. Luulen, että syy oli hiljaisuuteni/ujouteni. No lopulta kuitenkin vetäydyin omiin oloihini, tutustumatta muihin sen kummemmin.
Luokallani oli myös 2 muuta tyttöä, jotka joskus yrittivät aikaansaada keskustelua kanssani.. Ja jotain pientä vastasin takaisin. Mutta tässä kohtaa itse en edes yrittänyt tutustua. En halunnut heitä kavereikseni. Tämäkin tuntuu jälkeenpäin ikävältä, koska he olivat varmasti ihan mukavia ihmisiä.. Eikä olisi ollut haitaksi, että minulla olisi jotain seuraa ollut. :/
En uskaltanut enää mennä ruokailemaankaan, koska se alkoi jännittämään liikaa. Pää/kädet tuntuivat tärisevän, sekä mietin liikaa, mitä muut siitä ajattelisivat. Välitunnit vietin yksin istuessani käytävällä, välillä musiikkia kuunnellen. Aloin myös ihannoimaan yhtä poikaa, joka liikkui koulussa yksin eikä vaikuttanut ihan 'tavalliselta'. Tähän poikaan en kuitenkaan ikinä tutustunut.. Mutta se ihannointi vain lisäsi vetäytymistäni.
Muistan kuinka istuin käytävän lattialla joskus niin pitkään että jalat puutuivat. Nousin ylös ja pidin kiinni seinästä, koska en hetkeen kyennyt kävelemään normaalisti.. En pystynyt katsomaan muita ihmisiä normaalisti silmiin. En edes aina pystynyt vastaamaan, vaikka minulta kysyttiin jotain. Vieressä istuva luokkatoverini saattoi vaikka sanoa, että 'sulla on hienosti hiukset'. Ja minä olin niin lukossa, etten sanonut tähän mitään, vaikka olisin halunnut. Hän sitten totesi vaan 'No ei sitten..'. Huoh.
No ainakin olette varmaan saaneet käsityksen mun jännityksen laadusta ja siitä miten yläasteaikani meni. Isoin ongelma onkin siinä, että tää kaikki nuoruusaika vaikutti myöhempiinkin tilanteisiin. Lukiossa olin edelleen yksin. Sosiaaliset tilanteet, luokassa puhumiset ym. olivat todella hankalia. Samalla kuitenkin kaipasin kovasti kavereita, jotain porukkaa mihin kuulua, keskustelua, hauskanpitoa ja juhlimista... Mutta viikonloput olin yksin kotona, perheen kanssa tai netissä..
Tuntuu vaan jotenkin hurjalta ajatella, ettei mulla ollut yhden yhtä kaveria yläasteella. Olin tosi paljon vaan yksin, apaattisena käytävällä. Ja sama lukiossa. Tiedän, että muutkin ovat jännittäneet tossa iässä hirveästi, ja olleet myös yksinäisiä. Useinmiten heillä kuitenkin on ollut edes joku kaveri tai juttukavereita. Samaistuuko tähän kukaan? Tunnen olevani niin erilainen. Ja samalla ilkeä, koska olen tyrmännyt joitain ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yrittäneet tutustua muhun. En välttämättä ole aina osannut puhua heille, tai ole ollut kiinnostunut (ehkä se on ymmärrettävää myös). Mutta olisin voinut välttää enemmän tätä yksinäisyyttä. Minua ei kuitenkaan kouluaikana kiusattu.
Nyt aikuisiässä(olen 25) minulla on edelleen vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta on luoda ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Mulla ei ole kavereita, ainoastaan netissä on muutama. Kumppania on vaikea löytää, kun oon ainoastaan jotenkin aktiivinen netissä. Jotain suhdekokeilua mulla on taustalla, mutta ei ne olleet kovin tyydyttäviä kokemuksia..:/ Nytkin opiskelen, mutta oon siellä kovin yksinäinen.. Kunpa joskus voisin olla normaalimpi tämän asian suhteen. En normaaliuden vuoksi, vaan oman elämän laadun ja hyvinvoinnin.
Psykiatrian hoitoyksikköön mulla on ollut hoitokontakteja kyllä, eikä ne juttelut hoitajien kanssa ihan hirveästi ole auttaneet. Terapian aion aloittaa tänä syksynä. En usko senkään tätä ongelmaa poistavan, mutta helpottavan joitain ahdistusoireitani.
Kiitos, jos oli mielenkiintoa lukea loppuun.
Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja yksinäisyydestä yläasteelta lähtien. En tuntenut yläasteelle mentäessä ketään, mikä pahensi ujouttani. Hetken aikaa liikuin muutamien luokkalaisieni kanssa, ja mua pyydettiin mukaan jonnekin välitunneilla yms. Tunsin jo silloin olevani erilainen, enkä uskaltanut puhua oma-alotteisesti muille mitään. Vastasin vain jos kysyttiin jotain..
Lopulta vetäydyin ja jättäydyin yksin(kunpa en olisi...) Pienetkin tuomivat katseet siinä porukassa, missä olin, tuntuivat kamalilta. Jotkut hyväksyivät minut paremmin, jotkut eivät niin hyvin. Luulen, että syy oli hiljaisuuteni/ujouteni. No lopulta kuitenkin vetäydyin omiin oloihini, tutustumatta muihin sen kummemmin.
Luokallani oli myös 2 muuta tyttöä, jotka joskus yrittivät aikaansaada keskustelua kanssani.. Ja jotain pientä vastasin takaisin. Mutta tässä kohtaa itse en edes yrittänyt tutustua. En halunnut heitä kavereikseni. Tämäkin tuntuu jälkeenpäin ikävältä, koska he olivat varmasti ihan mukavia ihmisiä.. Eikä olisi ollut haitaksi, että minulla olisi jotain seuraa ollut. :/
En uskaltanut enää mennä ruokailemaankaan, koska se alkoi jännittämään liikaa. Pää/kädet tuntuivat tärisevän, sekä mietin liikaa, mitä muut siitä ajattelisivat. Välitunnit vietin yksin istuessani käytävällä, välillä musiikkia kuunnellen. Aloin myös ihannoimaan yhtä poikaa, joka liikkui koulussa yksin eikä vaikuttanut ihan 'tavalliselta'. Tähän poikaan en kuitenkaan ikinä tutustunut.. Mutta se ihannointi vain lisäsi vetäytymistäni.
Muistan kuinka istuin käytävän lattialla joskus niin pitkään että jalat puutuivat. Nousin ylös ja pidin kiinni seinästä, koska en hetkeen kyennyt kävelemään normaalisti.. En pystynyt katsomaan muita ihmisiä normaalisti silmiin. En edes aina pystynyt vastaamaan, vaikka minulta kysyttiin jotain. Vieressä istuva luokkatoverini saattoi vaikka sanoa, että 'sulla on hienosti hiukset'. Ja minä olin niin lukossa, etten sanonut tähän mitään, vaikka olisin halunnut. Hän sitten totesi vaan 'No ei sitten..'. Huoh.
No ainakin olette varmaan saaneet käsityksen mun jännityksen laadusta ja siitä miten yläasteaikani meni. Isoin ongelma onkin siinä, että tää kaikki nuoruusaika vaikutti myöhempiinkin tilanteisiin. Lukiossa olin edelleen yksin. Sosiaaliset tilanteet, luokassa puhumiset ym. olivat todella hankalia. Samalla kuitenkin kaipasin kovasti kavereita, jotain porukkaa mihin kuulua, keskustelua, hauskanpitoa ja juhlimista... Mutta viikonloput olin yksin kotona, perheen kanssa tai netissä..
Tuntuu vaan jotenkin hurjalta ajatella, ettei mulla ollut yhden yhtä kaveria yläasteella. Olin tosi paljon vaan yksin, apaattisena käytävällä. Ja sama lukiossa. Tiedän, että muutkin ovat jännittäneet tossa iässä hirveästi, ja olleet myös yksinäisiä. Useinmiten heillä kuitenkin on ollut edes joku kaveri tai juttukavereita. Samaistuuko tähän kukaan? Tunnen olevani niin erilainen. Ja samalla ilkeä, koska olen tyrmännyt joitain ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yrittäneet tutustua muhun. En välttämättä ole aina osannut puhua heille, tai ole ollut kiinnostunut (ehkä se on ymmärrettävää myös). Mutta olisin voinut välttää enemmän tätä yksinäisyyttä. Minua ei kuitenkaan kouluaikana kiusattu.
Nyt aikuisiässä(olen 25) minulla on edelleen vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta on luoda ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Mulla ei ole kavereita, ainoastaan netissä on muutama. Kumppania on vaikea löytää, kun oon ainoastaan jotenkin aktiivinen netissä. Jotain suhdekokeilua mulla on taustalla, mutta ei ne olleet kovin tyydyttäviä kokemuksia..:/ Nytkin opiskelen, mutta oon siellä kovin yksinäinen.. Kunpa joskus voisin olla normaalimpi tämän asian suhteen. En normaaliuden vuoksi, vaan oman elämän laadun ja hyvinvoinnin.
Psykiatrian hoitoyksikköön mulla on ollut hoitokontakteja kyllä, eikä ne juttelut hoitajien kanssa ihan hirveästi ole auttaneet. Terapian aion aloittaa tänä syksynä. En usko senkään tätä ongelmaa poistavan, mutta helpottavan joitain ahdistusoireitani.
Kiitos, jos oli mielenkiintoa lukea loppuun.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luin loppuun.
Asutko missä päin? Haluaisitko tavata ihmisiä tämän palstan kautta?
Asun kanta-hämeessä, miksipä ei.
Kysyit että samaistuuko kukaan niin minä. Oon nyt 17 vuotias ja menen lukion toiselle luokalle.
Olin koko yläasteen aivan yksin lukuunottamatta muutamia kuukausia seiskaluokan alusta jolloin vielä kuuluin jonkinlaiseen porukkaan mutta jostain syystä he eivät enää halunneet mua mukaan. Siitä alkoi yksinäisyys, enkä saanut lukiossakaan kavereita. Oon todella pettynyt itseeni sen takia, välillä sitä miettii oikeasti että en tule pärjäämään elämässä kun en onnistu edes saamaan ystäviä, jotain on oltava vialla ja pahasti, ja ehkei kannata jatkaa elämää edes.
Pelottaa ihan hirveästi kun koulut alkaa taas. Se tuska ja ahdistus jota koen koulussa on aivan hirveää, enkä pysty opiskelemaan. Ensimmäinen vuosi lukiossa meni aivan penkin alle ja moni kurssi keskeytyi. Mitä enää voin tehdä? Haluaisin vain kuolla, ei tälläistä elämää kannata elää. :(
Moi,
Harmi, että sullakin on kokemusta yksinäisyydestä. No ainakin ite oisin toivonut, että apua olisin hakenut/saanut jo vähän aiemmin. Koet varmaan sun ongelman haittavan paljon sosiaalista elämää, koulunkäyntiä ja aiheuttavan masennusta. Olisi hyvä jos voisit varata terkkarille tai lääkärille ajan, niin saisit ainakin keskusteluapua. Lääkkeitä tyrkytetään paljon, mutta ne harvoin mitään itsessään ratkaisee. Ellet sitten oo jo jonkun hoidon piirissä?
Tarvisit sosiaalista tukea, että jaksat läpi koulun.. Ja noin muutenki.
Mulla on kyllä vuosien saatossa helpottanut oireet, ja pystyn jo vähän paremmin olemaan oma itseni ulkomaailmassa. Uskon, että sullakin voi helpottaa.
Ehkä sunkin taustalla siis on jotain sosiaalista pelkoa, jännitystä, huonoja kokemuksia ym.? Ei ne tee susta huonoa ihmistä. Etkä kuulosta siltä edes.
Ei kannata vielä luopua toivosta. Jaksamisia.:-)
Jos oma lukio ahdistaa ja olet pääkaupunkiseudulla, niin suosittelisin vaihtamaan lukion eiran aikuislukioon. Sinut otetaan kyllä oppilaaksi, kun sanot haastattelussa noista ongelmistasi. Moni koulukiusattu ja tavallisessa lukiossa ahdistunut on pärjännyt siellä kohtuullisen hyvin ja päässyt jopa osittain ongelmistaan.
Kun on oppilaita laidasta laitaan, niin kukaan ei pistä silmään.
Heivaan. Oon siis nyt 14 vuotias tyttö eli oon aloittanut kasiluokan. Mulla ei oikeestaan oo ketään todellisia kavereita. Ja kun sanon "todellisia tarkoitan että luen tosi paljon kirjoja. Tosi paljon. Mulla ei oo oikeestaan ketään kavereita ollut juuri koskaan. Päivä koteja mä vaihtelin melkein jatkuvasti koska muut lapset kiusas mua, koska en sopinut joukkoon (Hajotti leikkejä haukku) Myös monet hoitajat kertoivat äitille että olin ilkeä ja sellaista vaikka oikeasti olin tosi hiljainen ja herkkä. Olin tosi ilonen kun pääsin kouluun. Ajattelin että se on mun elämäni paras päivä. Olin kohtalaisen hyvä oppilas ja mulla oli tosi mukava opettaja, mutta mulla ei oikeestaan oo mutään muita muistoja väli tunneista kuin että istuin yksi aina pihan reunassa yhden ison puun juurella ja tein käpy lehmiä ja mitä kaikkea sieltä nyt sattui löytymään. Koulosella me mentiin uuteen isompaan kouluun ja meidän luokka pysyi samana, piatsi että sain kaksi ensimmäistä tosi hyvää ystävää. Se oli varmaan mun elämän parhaat kaksi vuotta. Vitoselle kaikki sujui normaalisti mutta sitten jokin muuttui, mua ei varsinaisesti oltu kiusattu ennen koulussa (jossei lasketa syrjintää ja jostain syystä sitä ei koskaan lasketa) mutta joulun jälkeen sitten kaikki muuttui, mä en tiedä mitä tapahtui mutta kaikki pisti välit poikki muhun ja oli sitä mieltä että oon tyhmä ja en mä tiedä. Olin siis taas suunnilleen se sama tyttö joka leikki yksin kävyillä astronauttia ja keiju leikkejä. Mä kestin sitä enkä sanonut mitään kutosen lopulla se kärjisty, kukaan meidän luokalta ei ollut kuin ei olisi huomannutkaan mua, paitsi kun ne puhui pahaa mun selän takana tai keräänty mun ympärille. Siihen osallistui sitten lopulta meidän rinnakkais luokatkin joista jotkut huuteli jotain mulle aina sillon tällön. Mut musta ei tyuntunut niin yksinäiseltä kun luin tai kirjoitin omia tarinoitani. Siihen aikaan luin tosi paljon Harry Potteria, luin sen aina vain uudestaan ja uudestaan. Keväällä sitten ppätin etten jaksa enään ja siinä tapahtui kaiken laista ja yksin kertaisesti sanottuna mä lähdin pois, muistan että kello oli silloin tasan puoli neljä kun lähin pyörällä pois. En halunnut enään mennä kouluun tai mitään. Itselleni en ole kuitenkaan koskaan mitään aikonut tehdä, en ole edes harkinnut asiaa. Ja niin sitä mentiin sitten seurasi sellaisten tapahtumien kierre. Oli lääkäri käyntiä ja psykolokilla käyntiä, rehtorin luona käyntiä puhutteluita (ei mulle vaan muille) tapaamisia. mua ei enään kiusattu mutta kukaan ei halunnut olla mun kanssa kavereita. Mulla myöhemmin todettiin asperger. Vaikka yritän ajatella että en oo yksin esimerkikis ajattelen usein mun vierelle yhden mun keksimän fantasia sankarin (tai usean) vaikka en voi huijata itseäni musta tuntuu tosi yksinäiseltä joskus. Aina, ihan missä tahansa jos mun vierellä seisoo joku jota mä en tunne mä vaan toivon koko ajan tosi kovasti että se vois jutella mun kanssa. Ihan pelkästään jos joku hymyilee joskus ja sanoo "Hei" tuun tosi onnelliseksi, vaikkei se ehkä näy ulos päin.
Ei pitänyt koko tätä tarinaa tänne laittaa mutta oma ikuinen vikani. Liian paljon teksitiä. Kiitos.