Minä yritän nyt kertoa jotain hengellistä, ensimmäisestä kokemuksestani syvyyksiin vajoamisesta, tuhansien kyyneleiden jälkeisen vapauden tunteen löytämisestä.
Kaikki tämä ei ole nyt tuoreessa muistissani, mutta jälki, joka kokemuksestani jäi, on niin länsä ja todellinen kun voi vain olla.
Kaikilla on oma tapa löytää itsensä, sitä en tuomitse. Satun vain tietämään ihmisiä, jotka eivät tee sitä ollenkaan. Eivät tunkeudu kaikessa hiljaisuudessaan aivokoppansa sisälle ja pysähdy miettimään: "Kuka minä olen?"
Kokemukseni tästä on mielestäni mielenkiintoinen ja samalla hyvinkin henkilökohtainen. Asiat, jotka sen kautta opin itsestäni.
1)
Kaiken lähtökohtana oli sinisilmäinen rakastuminen. Käytin tätä vaarallisen voimakasta sanaa siksi, koska pelkkä ihastuminen olisi ollut vähättelyä. Ottakaa huomioon myös se, että rakkaudesta en tiedä vielä yhtikäs mitään. Lämpö. Seksi. Läheisyys, kosketus. Niin uutta minulle, niin pelottavaa mutta samalla niin kaunista. Hetki voi tuntua ikuisuudelta. Aika, mitä se nyt ikinä onkaan, tuntuu venyvän kuin kuminauha. Tunnen piston rinnassa, perhoset vatsassa. Endorfiinien räjähdysmäisen purkauksen. Tämä kaikki saa itseni uskottelemaan, että nyt olen onnellinen.
Sisimmässäni tiedän, että mikään ei ole ikuista. Tiedän pakan levitessä käsilleni, että otteeni tulee kuin tuleekin irtoamaan. Pidän silti kiinni, vaikka toinen ei purista takaisin. Suhteen edetessä, aistien sen matkan päättymisen, kyyneleet alkavat virtaamaan. Ahdistus lisääntyy. Pakkaantuu. En puhu kenellekkään siitä, mitä pääni sisällä tapahtuu. Romahdus. Korttipakassa olleet punaiset sydämet ja timantit ovat kaikonneet. Jäljellä on vain mustaa. Ajatukset tummuvat, yhä enemmän ja enemmän. Seuraa hiljaisia iltoja yksinäisyydessä. Kuulen vain tupakan ritinän. Ainoat ajatukset, mitä minulla pyörii päässä, liittyvät ahdistukseen, kuolemaan, itsesääliin, epäonnistumiseen. Pikkuhiljaa mistään on vaikea pitää kiinni.
Kellun syvyyksissä. Tiedoistan, että kelluminen itsesäälin kyyneleissä ei johda mihinkään. Samalla en voi sille mitään. Olen aina ollut huono puhumaan kokemuksistani muille, jakamaan niitä. Mitään ei kannata pitää liian pitkään omana tietonaan.
2)
Juon alkoholia pitkästä aikaa ja sattumalta kyseisen (tapahtumishetkellä entisen) tyttöystäväni kanssa. Oma viinipulloni tyhjenee nopeasti. Illan edetessä, ajatuksia keräillen, tuntuu vain siltä, että tarkkailen muita. Istun samassa pöydässä, mutta en sano sanakaan, eikä kukaan puhu minulle. Olen hetken kuin ilmaa. Kuulen silti ja nään, mitä tapahtuu. Hänen voimakkaan naurunsa. Kaikkien yhteisen naurun sävelen. Pää ei kestä. Pakko päästä pois. "Hei, oot sä ihan kunnossa?" Joku kysyy. Vastaan kiusallisen naurun johdattelemana, että olen, mutta ahdistus vain lisääntyy.
Sitten on pakko lähteä. Muiden keskustellessa kiivaasti, hyppään aidan yli ja lähden kävelemään poispäin. Keskustelu jatkuu, vaikka kaikki huomaavat poistumiseni. Kukaan ei sano mitään.
Syvennyn kävellessäni ajatuksiini, mutta niitä on vaikea pitää kasassa. On pimeä suomalainen syksyn yö. Asfaltti on märkää ja vettä tihkuttaa taivaalta. Ukkonen jyrähtää kaukana. Itken. Lähestyessäni kotikulmiani, päätän ahdistuksen vallassa poiketa reitiltä ja mennä pilkkopimeää polkua metsään. Tiedän, että metsän keskellä on aukio, jonka paikalle on rakennettu puhelinmasto.
Nuorempina kyläpoikina olimme kiivenneet sitä pitkin ylös, tavoitellen pientä adrenaliiniryöppyä, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Lähestyn aukiota. En ole oma itseni. Laskevan humalatilan hoipertelemana tartun mastoon ja alan kapuamaan.
Itsetuhoisia ajatuksia olin tähän mennessä pyöritellyt jo useamman kuukauden. En muista tarkalleen, enkä voikkaan tietää, mitä pääni sisällä kiivetässäni tapahtui. Ukkonen jyrähtää.
Sillä hetkellä tajuan, että en ole kiivennyt ylös asti hypätäkseni. Minulla on vielä elämä edessä. Minulta on saavuttamatta niin paljon. Nään koko kotikyläni yläilmoista. Horisontin, kaiken sen tutkimattoman. Tunnen tuulen puhalluksen, vesipisarat ihollani. Ilman hengittäessäni syvään ja hitaasti. Huudan vapautuneena niin kovaa kuin pystyn... ja lähden kapuamaan takaisin alas.
Tämmönen tuli kirjoteltua. Tästä on jo aikaa ja on vain yksi vastaavanlainen kokemus, mutta parhaiten muistissa. Oon siis tosissaan juuri 18 vuotta täyttäny poika ja mua kiinnostais teidän muiden kokemukset, jos sellasia siis löytyy! :)
Nykyään voin hyvin ja mustat ajatukset ovat lähes kokonaan kadonneet.
Saanen suositella, jos joku kamppailee vastaavanlaisten ajatusten kanssa, sellaista mestariteosta kuin "Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta"
Kiitos lukemisesta!
Kaikki tämä ei ole nyt tuoreessa muistissani, mutta jälki, joka kokemuksestani jäi, on niin länsä ja todellinen kun voi vain olla.
Kaikilla on oma tapa löytää itsensä, sitä en tuomitse. Satun vain tietämään ihmisiä, jotka eivät tee sitä ollenkaan. Eivät tunkeudu kaikessa hiljaisuudessaan aivokoppansa sisälle ja pysähdy miettimään: "Kuka minä olen?"
Kokemukseni tästä on mielestäni mielenkiintoinen ja samalla hyvinkin henkilökohtainen. Asiat, jotka sen kautta opin itsestäni.
1)
Kaiken lähtökohtana oli sinisilmäinen rakastuminen. Käytin tätä vaarallisen voimakasta sanaa siksi, koska pelkkä ihastuminen olisi ollut vähättelyä. Ottakaa huomioon myös se, että rakkaudesta en tiedä vielä yhtikäs mitään. Lämpö. Seksi. Läheisyys, kosketus. Niin uutta minulle, niin pelottavaa mutta samalla niin kaunista. Hetki voi tuntua ikuisuudelta. Aika, mitä se nyt ikinä onkaan, tuntuu venyvän kuin kuminauha. Tunnen piston rinnassa, perhoset vatsassa. Endorfiinien räjähdysmäisen purkauksen. Tämä kaikki saa itseni uskottelemaan, että nyt olen onnellinen.
Sisimmässäni tiedän, että mikään ei ole ikuista. Tiedän pakan levitessä käsilleni, että otteeni tulee kuin tuleekin irtoamaan. Pidän silti kiinni, vaikka toinen ei purista takaisin. Suhteen edetessä, aistien sen matkan päättymisen, kyyneleet alkavat virtaamaan. Ahdistus lisääntyy. Pakkaantuu. En puhu kenellekkään siitä, mitä pääni sisällä tapahtuu. Romahdus. Korttipakassa olleet punaiset sydämet ja timantit ovat kaikonneet. Jäljellä on vain mustaa. Ajatukset tummuvat, yhä enemmän ja enemmän. Seuraa hiljaisia iltoja yksinäisyydessä. Kuulen vain tupakan ritinän. Ainoat ajatukset, mitä minulla pyörii päässä, liittyvät ahdistukseen, kuolemaan, itsesääliin, epäonnistumiseen. Pikkuhiljaa mistään on vaikea pitää kiinni.
Kellun syvyyksissä. Tiedoistan, että kelluminen itsesäälin kyyneleissä ei johda mihinkään. Samalla en voi sille mitään. Olen aina ollut huono puhumaan kokemuksistani muille, jakamaan niitä. Mitään ei kannata pitää liian pitkään omana tietonaan.
2)
Juon alkoholia pitkästä aikaa ja sattumalta kyseisen (tapahtumishetkellä entisen) tyttöystäväni kanssa. Oma viinipulloni tyhjenee nopeasti. Illan edetessä, ajatuksia keräillen, tuntuu vain siltä, että tarkkailen muita. Istun samassa pöydässä, mutta en sano sanakaan, eikä kukaan puhu minulle. Olen hetken kuin ilmaa. Kuulen silti ja nään, mitä tapahtuu. Hänen voimakkaan naurunsa. Kaikkien yhteisen naurun sävelen. Pää ei kestä. Pakko päästä pois. "Hei, oot sä ihan kunnossa?" Joku kysyy. Vastaan kiusallisen naurun johdattelemana, että olen, mutta ahdistus vain lisääntyy.
Sitten on pakko lähteä. Muiden keskustellessa kiivaasti, hyppään aidan yli ja lähden kävelemään poispäin. Keskustelu jatkuu, vaikka kaikki huomaavat poistumiseni. Kukaan ei sano mitään.
Syvennyn kävellessäni ajatuksiini, mutta niitä on vaikea pitää kasassa. On pimeä suomalainen syksyn yö. Asfaltti on märkää ja vettä tihkuttaa taivaalta. Ukkonen jyrähtää kaukana. Itken. Lähestyessäni kotikulmiani, päätän ahdistuksen vallassa poiketa reitiltä ja mennä pilkkopimeää polkua metsään. Tiedän, että metsän keskellä on aukio, jonka paikalle on rakennettu puhelinmasto.
Nuorempina kyläpoikina olimme kiivenneet sitä pitkin ylös, tavoitellen pientä adrenaliiniryöppyä, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Lähestyn aukiota. En ole oma itseni. Laskevan humalatilan hoipertelemana tartun mastoon ja alan kapuamaan.
Itsetuhoisia ajatuksia olin tähän mennessä pyöritellyt jo useamman kuukauden. En muista tarkalleen, enkä voikkaan tietää, mitä pääni sisällä kiivetässäni tapahtui. Ukkonen jyrähtää.
Sillä hetkellä tajuan, että en ole kiivennyt ylös asti hypätäkseni. Minulla on vielä elämä edessä. Minulta on saavuttamatta niin paljon. Nään koko kotikyläni yläilmoista. Horisontin, kaiken sen tutkimattoman. Tunnen tuulen puhalluksen, vesipisarat ihollani. Ilman hengittäessäni syvään ja hitaasti. Huudan vapautuneena niin kovaa kuin pystyn... ja lähden kapuamaan takaisin alas.
Tämmönen tuli kirjoteltua. Tästä on jo aikaa ja on vain yksi vastaavanlainen kokemus, mutta parhaiten muistissa. Oon siis tosissaan juuri 18 vuotta täyttäny poika ja mua kiinnostais teidän muiden kokemukset, jos sellasia siis löytyy! :)
Nykyään voin hyvin ja mustat ajatukset ovat lähes kokonaan kadonneet.
Saanen suositella, jos joku kamppailee vastaavanlaisten ajatusten kanssa, sellaista mestariteosta kuin "Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta"
Kiitos lukemisesta!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.