ihmisille joille ajatus samanhenkisen seuran löytämisestä elämän siirtymävaiheissa on ollut ikään kuin itsestäänselvyys. Oma katkeruus on jälleen nostanut päätään viime aikaisten keskustelujen ja foorumeiden lukemisen myötä.
Itse en ole ikinä päätynyt ryhmään/porukkaan missä olisin kokenut voivani vapaasti nörtteillä ilman negatiivista huomiota. Kukaan ei ole ollut samalla tavalla innostunut kouluaineista kuin minä. En ole varmaan ikinä tutustunut miespuoliseen ihmiseen, joka olisi ollut samalla tavalla herkkä ja arka, mutta silti pyrkinyt sosiaaliseen kanssakäymiseen, kuin minä. En ole ikinä ollut porukassa missä keskustelun pääpaino olisi liikkunut minua kiinnostavissa aiheissa.
En ole ala-asteen jälkeen tutustunut ihmisiin, jotka olisivat olleet kiinnostuneita samoista peleistä kuin minä tai pelanneet figuuripelejä. En koskaan ihmisiin jotka olisivat pelanneet roolipelejä. En ihmisiin jotka olisivat lukeneet samoja fantasiakirjoja tai olleet innoissaan animesta, mangasta ja japanilaisesta kulttuurista, silloin kun niitä vielä harrastin. En ihmisiin jotka olisivat olleet samalla tavalla kiinnostuneita minua kiinnostavista tieteistä. Hyvin harvoin ihmisiin jotka innostuisivat lähtemään minua kiinnostaviin tekemisiin ja tapahtumiin.
Kaikki tuo, enkä edes alkanut puhumaan tässä henkisestä synkkaavuudesta. Ärsyttää kun on jäänyt "trauma" ulkopuolisuudesta ja nyt esim. aina uuteen työpaikkaan mennessä pahoitan mieleni asiasta, vaikka ymmärrän kyllä ettei ole edes realistista löytää töistä samanlaista porukkaa kuin kouluista tai muualta.
Itse en ole ikinä päätynyt ryhmään/porukkaan missä olisin kokenut voivani vapaasti nörtteillä ilman negatiivista huomiota. Kukaan ei ole ollut samalla tavalla innostunut kouluaineista kuin minä. En ole varmaan ikinä tutustunut miespuoliseen ihmiseen, joka olisi ollut samalla tavalla herkkä ja arka, mutta silti pyrkinyt sosiaaliseen kanssakäymiseen, kuin minä. En ole ikinä ollut porukassa missä keskustelun pääpaino olisi liikkunut minua kiinnostavissa aiheissa.
En ole ala-asteen jälkeen tutustunut ihmisiin, jotka olisivat olleet kiinnostuneita samoista peleistä kuin minä tai pelanneet figuuripelejä. En koskaan ihmisiin jotka olisivat pelanneet roolipelejä. En ihmisiin jotka olisivat lukeneet samoja fantasiakirjoja tai olleet innoissaan animesta, mangasta ja japanilaisesta kulttuurista, silloin kun niitä vielä harrastin. En ihmisiin jotka olisivat olleet samalla tavalla kiinnostuneita minua kiinnostavista tieteistä. Hyvin harvoin ihmisiin jotka innostuisivat lähtemään minua kiinnostaviin tekemisiin ja tapahtumiin.
Kaikki tuo, enkä edes alkanut puhumaan tässä henkisestä synkkaavuudesta. Ärsyttää kun on jäänyt "trauma" ulkopuolisuudesta ja nyt esim. aina uuteen työpaikkaan mennessä pahoitan mieleni asiasta, vaikka ymmärrän kyllä ettei ole edes realistista löytää töistä samanlaista porukkaa kuin kouluista tai muualta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa hiukan tutulta, joskaan ei täysin.
Olen ollut onnekas; minulla oli samanlainen weirdo kuin itse elämässäni hyvin pitkään (varhaislapsuudesta). Emme asuneet aikoihin enää samalla paikkakunnalla, mutta viestittelimme ja soittelimme, päivittäin jotakin kontaktia yleensä. Saatoin kertoa että nimesinpä pelihahmon taas kerran oudosti, saatoin lähettää kuvia kun puin hahmoni vielä sitäkin hölmömmin.
Minun ei tarvinnut olla Aikuinen (olen siis 30) vaan saatoin vouhottaa, olla ihan oma itseni. Hän oli paras ystäväni, ja vasta kaksi viikkoa on kulunut kun hän kuoli, ja jo nyt tunnen olevan miljoonia asioita, joista en voi kertoa. Tv-sarjojen kausia, joista emme voi keskustella, pelejä joita emme tule pelaamaan.
Onhan minulla kaksi ystävää hänen lisäkseen, mutta kumpainenkaan ei oikeastaan edes lue minkäänlaisia kirjoja, pelaa pelejä, ja näen heitäkin harvoin, viestimmekin ovat usein hyvin toisenlaisia. Tiedän, etten tule löytämään edesmenneen ystäväni kaltaista ihmistä. Jo pelkästään pitkä, lapsuuden ja nuoruuden käsittävien ajanjaksojen vuoksi, mutta silti tiedän että ystäviä voisi löytyä jopa näin myöhemmällä iällä. Kaiken tämän surun keskellä haluan uskoa, että kaltaisiani ihmisiä on olemassa.
Ja kyllä, olen hyvin huono ystävystymään. En ole ikinä edes varsinaisesti etsinyt ystäviä, ehkäpä syy on siinä. Ehkpä arvelin, että minulla on tarpeeksi (ja olihan minulla; tiesin aina olevani onnekas ja kyllä kerroin sen ystävällenikin ajoittain). Kirjekavereita on aina ollut, koska koen luontevammaksi kommunikoinnin kirjoittaen kuin puhuen. Baarit ja vastaavat ovat aivan tuntematon maailma. Niin, ja tosiaan, en ole akateeminen ja teen niin sanotusti hanttihommia, mutta olen silti utelias maailmaa kohtaan.
Aina olen viihtynyt yksin - muutin uudelle paikkakunnalle (Joensuu) pari kuukautta sitten (ja siis tätä ennenkin välimatkaa ystäväni kanssa oli yli 400 kilometriä). Kirjojen, kissojeni (minulla on kaksi), kirjoittamisen ja nyt myös tietokonepelien kanssa (vasta kolmisen vuotta sitä touhua takana; en ole todellakaan mikään mainio, mutta hauskaa on ollut!).
Mutten todellisuudessa ollut yksin, sillä oli yksi joka ymmärsi minua.
Siten siis ajattelin silloin, ja olin niin oikeassa.
Joskus, useinkin, toivoin tosin että olisi joku jonka kanssa voisin fyysisesti katsoa vaikkapa jotakin sarjaa, tai olla vaan samassa tilassa. Itse siis olen pikemminkin geek kuin nerd, sillä tietopuolta hallitsen kehnosti. Nyt surun keskellä siis tietenkin tuota toivoo vielä enemmän, mutta kyllä se ennenkin olisi mukavaa ollut.
Olen tosin nainen, mutta jos haluat (ja muutkin!) laitella viestiä niin [email protected]
Koen itsekin aika paljon tuollaisia asioita sisimmissäni, mutta erona se, että olen jo päättänyt luovuttaa. Välillä toki masentaa, mutta olen "hikkytynyt" tänne majaani ja ulkomaailma ahdistaa vielä enemmän.