Olen ihminen jota yksinäisyys ei sinällään haittaa, paitsi tänään ja eilen jolloin oli synttärit. Itse kärsin sosiaalisesta fobiasta ja olen kärsinyt siitä jo 13 vuotiaasta. lääkärissä kävin vasta täytettyäni 18. Vietin nuoruuteni 13 vuotiaasta aina 23 vuotiaaksi ilman yhtään oikeaa kaveria ja niin yhä. Hyvänpäivän tuttuja oli yläasteella ja lukiossa, mitään syvempää niistä ei tullut. Minulla on elämässä poikaystävä jotka rakastan paljon. Poikaystävällä kavereita on ihan hyvin. Luonteemme olemme kuitenkin hyvin samanlaiset ja olemme kahdestaan aina outoja ja hassutellaan.
Tänään yksi poikaystävän bestis sanoi että minä olin saanut vain 3 onnittelua facebookissa. Ei sitä pitäisi ihmetellä koska en käy facebookissa koskaan ja en edes tiedä miksi minulla sellainen on, ajattelinkin sen poistaa. Silti se jotenki kouraisi sisältä ja toi surullisuuden mieleen. En osaa lähestyä ihmisiä, en tiedä mistä jutella. Itse kyllä juttelen takaisin jos joku aloittaa sellaisen ja aihe on kiinostava.
Koulu alkaa huomenna ja ahdistaa. Olen erakoitunut jopa omasta ryhmästä jos koskaan siihen kuuluinkaan. En käy syömässä koulussa koska ruokala täynnä ihmisiä ahdistaa. Haluaisin mennä muun ryhmän mukaan jos joku kysyisi, silloin ei pelottaisi niin paljon että olen epätoivottu. Tuntuisi teennäiseltä mennä muun ryhmän kanssa ruokalaan kun olen viime kevään vältellyt menemästä. Joskus tuntuu että kai vaan pitäisi muuttaa erakoksi jonnekki maalaismökkiin, hankkia muutama lemmikki, sillä ne tuo iloa. Niistä on helpompi välittää ku ihmisistä.
Välillä tuntuu että haluaisin apua ja välillä en. Olen käynyt 2 vuotta terapiassa ja syön ssri lääkitystä, silti mielessä on aina pelko että muut tuomitsee ja haistaa pelkoni. Tiedän naurettavaa.
En tiedä mitä haluta elämältä. En unelmoi enää kuten joskus lapsena. Vaikka iloisia hetkiä elämässä on niin silti murehdin ja huolehdin tulevaisuudesta ja maailman tilanteesta ja sen synkkenemisestä. Tuntuu että elämä tavallaan menee hukkaan ja vanhana olen katkeroitunut, jos sitä jo olen.
Tyhmä kirjoitus mutta tulipa tehtyä.
Tänään yksi poikaystävän bestis sanoi että minä olin saanut vain 3 onnittelua facebookissa. Ei sitä pitäisi ihmetellä koska en käy facebookissa koskaan ja en edes tiedä miksi minulla sellainen on, ajattelinkin sen poistaa. Silti se jotenki kouraisi sisältä ja toi surullisuuden mieleen. En osaa lähestyä ihmisiä, en tiedä mistä jutella. Itse kyllä juttelen takaisin jos joku aloittaa sellaisen ja aihe on kiinostava.
Koulu alkaa huomenna ja ahdistaa. Olen erakoitunut jopa omasta ryhmästä jos koskaan siihen kuuluinkaan. En käy syömässä koulussa koska ruokala täynnä ihmisiä ahdistaa. Haluaisin mennä muun ryhmän mukaan jos joku kysyisi, silloin ei pelottaisi niin paljon että olen epätoivottu. Tuntuisi teennäiseltä mennä muun ryhmän kanssa ruokalaan kun olen viime kevään vältellyt menemästä. Joskus tuntuu että kai vaan pitäisi muuttaa erakoksi jonnekki maalaismökkiin, hankkia muutama lemmikki, sillä ne tuo iloa. Niistä on helpompi välittää ku ihmisistä.
Välillä tuntuu että haluaisin apua ja välillä en. Olen käynyt 2 vuotta terapiassa ja syön ssri lääkitystä, silti mielessä on aina pelko että muut tuomitsee ja haistaa pelkoni. Tiedän naurettavaa.
En tiedä mitä haluta elämältä. En unelmoi enää kuten joskus lapsena. Vaikka iloisia hetkiä elämässä on niin silti murehdin ja huolehdin tulevaisuudesta ja maailman tilanteesta ja sen synkkenemisestä. Tuntuu että elämä tavallaan menee hukkaan ja vanhana olen katkeroitunut, jos sitä jo olen.
Tyhmä kirjoitus mutta tulipa tehtyä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei,
kuinka jakselet? Miten koulunaloitus on sujunut? Voimia!