http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä...
Aasian suuresta katastrofista on kulunut kolme viikkoa. Alkaa olla aika tarkastella sitäkin, miten Suomen hallitus ja suomalaiset viranomaiset onnistuivat niissä tehtävissä, mitkä niille viran puolesta lankesivat.
Valtaa kun seuraa myös vastuu.
On selvää, että pääongelma alussa oli yleinen tiedonsaannin vaikeus. Alue oli valtava. Kokonaiskuvaa tapahtuneesta ei voinut olla kellään. Koko valtion kriisiorganisaatio saatiin silti jo sunnuntaina liikkeelle. Välttämätöntä se olikin.
Viranomaisten toiminta käynnistettiin olemassa olevien suurkatastrofisuunnitelmien mukaisesti – vaikka mittakaavaa ei vielä tiedettykään. Tämä oli oikea ratkaisu. Sitä seurasi, että jokainen, jolle vastuu kuului, ryhtyi työhön.
Tärkeintä oli saada suomalaisten pelastusoperaatio täysimittaisesti liikkeelle. Siinäkin onnistuttiin.
On kyselty, miksi ei perustettu erillistä ministeriryhmää? Miksi hallitus ei kokoontunut kriisikokouksiin? Eduskuntaakin vaadittiin koolle.
Mitä sellaiset olisivat auttaneet?
Pääministeri Matti Vanhanen valitsi oikean linjan. Harjoitelleet ja työnsä osaavat organisaatiot pantiin toimimaan, ja päätöksenteko vietiin mahdollisimman matalalle.
Ei tarvittu ylimääräisiä päätöksentekoportaita. Ne, jotka ovat harjoitelleet kriisiorganisaation johtamista, joutuivat tositoimiin – ja riittävillä toimivaltuuksilla. Nämä toimivaltuudet olivat ne, jotka hallituksella ovat. Tästä piti huolen pääministerin, valtioneuvoston kanslian ja ulkoministerin muodostama johto.
Erityisen tärkeä oli valtiosihteeri Risto Volasen työ. Hän oli myrskyn silmässä, mutta säilytti tyynen tehokkuutensa.
Esimerkiksi päätös ambulanssikoneen hankinnasta tehtiin nopeasti ja ilman paperinpyörityksiä. Pahiten loukkaantuneita voitiin sitten siirtää thaimaalaisen sairaalan teho-osastolta lentokoneeseen rakennetussa teho-osastossa suomalaisen sairaalan teho-osastolle. Suomi varusti tällaisen lentävän sairaalan ilmeisesti ensimmäisenä maailmassa siviilityöhön. Aiemmin sellainen on ollut vain sotilaskäytössä.
Ambulanssikoneen mahdollisuus oli esillä jo maanantaina valmiuspäällikköjen työryhmässä. Silloin ei vielä ollut selvyyttä, tarvitaanko sitä. Oli vain avoimia kysymyksiä: Onko tehohoitosiirtoa tarvitsevia suomalaisia? Missä he ovat? Milloin heitä voidaan siirtää?
Torstaiaamuna tarve oli selvä. Mutta loppukaneetti oli: ”...se maksaisi valtavasti...” Hetken keskustelun jälkeen pääministeri päätti: ”Tehkää se.” Ja valtiosihteeri pani toimeksi.
Tarvittiin kone. Tarvittiin sen sisustuksen täydellinen vaihto, teho-osastovarustelu ja henkilökunnan haku. Ei tarvittu ministeriryhmää tai muuta byrokratiaa. Tarvittiin toimintaa.
Iltapäivällä kone oli valmis lähtöön.
Jotkut tiedotusvälineet ovat pitäneet kovaa ääntä siitä, miten siinä ja siinä asiassa viranomaiset ja valtiovalta epäonnistuivat pahoin. Etenkin aluksi luettiin ankariakin tuomioita.
En usko, että ne tässä asiassa edustavat kansalaisten laajaa mielipidettä.
Olen seurannut kansalaiskeskustelua mielipidesivuilta, monilta internetin keskustelupalstoilta ja sähköisten välineiden ohjelmista. Tulos on selvä: kansalaisten mielestä asioita on hoidettu hyvin, jopa suorastaan niin hyvin kuin on yleensä ollut mahdollista. Ihmiset ovat pikemminkin harmissaan ja kiusaantuneita arvostelusta, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi.
Panin oikein ylös erään puhelinohjelman puheenvuoroja. Kukaan ei kritisoinut! Kommentit olivat sen sijaan tällaisia: ”...erittäin rohkeasti toimittu... asiallista, kympin arvoista... ihailen Vanhasen ja Tuomiojan perehtyneisyyttä... ne teki minkä ne pysty... uraauurtavaa ja uhrautuvaa toimintaa...”
Kaikenlaisia mielipiteitä tietenkin on. Sellaisia me ihmiset olemme. Kaikille asioille löytyy sekä kannattajia tai vastustajia. Niinpä nytkin jonkun mielestä olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. Toisen mielestä onneksi niin ei tehty.
Luulen, että medialla olisi varmasti itselläänkin aihetta itsekritiikkiin. Sellaista ei ole juurikaan näkynyt. Mutta me kaikki median edustajatkin voisimme tunnustaa, että kenelläkään ei voinut olla tapahtumien alusta lähtien selvää kuvaa. Se oli mahdotonta. Mediankin käsitys muodostui vähitellen, päivien aikana.
Esimerkiksi Helsingin Sanomista saa näkemystä sille, kuinka hitaasti toimituksissakin asiat kirkastuivat.
Vasta perjantaina 31.12. HS otsikoi ykköspääkirjoituksensa: ”Hyökyaallosta myös suuri suomalainen murhenäytelmä.” Pääkirjoitus alkoi: ”Etelä-Aasiaa kohdannut valtava tuho on osoittautumassa myös suomalaisille paljon suuremmaksi murhenäytelmäksi kuin ensi tietojen jälkeen osattiin pelätä...”
Ja yksi HS:n päätoimittajistakin oli saapunut lomamatkalle Thaimaahan juuri hyökyaaltopäivänä!
HS:llä on muutenkin varmasti monin verroin paremmat taidot ja suuremmat resurssit ottaa asioista selvää kuin ulkoministeriöllä. Selvän ottaminenhan on lehdistön päätehtävä. Etenkin isojen tiedotusvälineiden edustajilla on käytettävissään maailmanlaajuisia yhteysverkkoja – uutistoimistoja, avustajia ja yhteyshenkilöitä.
Medialle ei tietenkään voi riittää se, mitä joku viranomainen – vaikkapa ulkoministeriö – sanoo. Median on suhtauduttava kriittisesti kaikkiin lähteisiin, myös viranomaisten viesteihin. Jos media ottaisi ne sellaisinaan, se olisi vain viranomaistiedotuksen jatke.
Mutta kesti aikansa, ennen kuin kuin katastrofin laajuus valkeni toimituksillekin.
Toistaiseksi Suomi on säästynyt surun laajamittaiselta puoluepolitisoinnilta. Toivottavasti niin käy tästä eteen päinkin.
Pieniä yrityksiä on nähty. Kimmo Sasi (kok.) oli sitä mieltä, että ulkoministerin olisi pitänyt lähteä katastrofialueelle vauhdittamaan ”paikallisten viranomaisten toimintaa suomalaisten auttamiseksi”. Jari Vilén (kok.) moitti ulkoministeriön ”kehnoa toimintaa häpeälliseksi”. Sittemmin Vilén ehdotti, että eduskunta olisi pitänyt kutsua koolle saamaan tietoja katastrofista ja sen hoidosta. Nykypäivä-lehti (kok.) on ollut voimakkaasti sitä mieltä, että koska hallituksen kriisikokousta ei kutsuttu koolle, ”uhrien pelastustoimissa ja evakuoinnissa menetettiin ratkaisevan arvokkaita vuorokausia”.
Jääkööt arvoonsa. Onneksi tällaiset puheenvuorot ovat vaimentuneetkin.
Toissa päivänä Ville Itälä (kok.) tosin vielä arveli, että pelastustoimien johdossa ”olisi pitänyt” olla sisäministeriön. ”Olisi pitänyt” -viisauteen tulee selvitystä varmastikin Martti Ahtisaaren (sd.) johtamalta tutkimusryhmältä.
Hallitus – pääministerinsä johdolla – on hoitanut katastrofiin liittyviä kysymyksiä mahdollisimman epäpoliittisesti. On hoidettu ihmisten asioita tarmokkaasti ja tehokkaasti, mutta myötäeläen ja luottamusta herättävällä tavalla.
Kansalaiset ovat arvostaneet tätä otetta.
Juha Mauno
Olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä...
Aasian suuresta katastrofista on kulunut kolme viikkoa. Alkaa olla aika tarkastella sitäkin, miten Suomen hallitus ja suomalaiset viranomaiset onnistuivat niissä tehtävissä, mitkä niille viran puolesta lankesivat.
Valtaa kun seuraa myös vastuu.
On selvää, että pääongelma alussa oli yleinen tiedonsaannin vaikeus. Alue oli valtava. Kokonaiskuvaa tapahtuneesta ei voinut olla kellään. Koko valtion kriisiorganisaatio saatiin silti jo sunnuntaina liikkeelle. Välttämätöntä se olikin.
Viranomaisten toiminta käynnistettiin olemassa olevien suurkatastrofisuunnitelmien mukaisesti – vaikka mittakaavaa ei vielä tiedettykään. Tämä oli oikea ratkaisu. Sitä seurasi, että jokainen, jolle vastuu kuului, ryhtyi työhön.
Tärkeintä oli saada suomalaisten pelastusoperaatio täysimittaisesti liikkeelle. Siinäkin onnistuttiin.
On kyselty, miksi ei perustettu erillistä ministeriryhmää? Miksi hallitus ei kokoontunut kriisikokouksiin? Eduskuntaakin vaadittiin koolle.
Mitä sellaiset olisivat auttaneet?
Pääministeri Matti Vanhanen valitsi oikean linjan. Harjoitelleet ja työnsä osaavat organisaatiot pantiin toimimaan, ja päätöksenteko vietiin mahdollisimman matalalle.
Ei tarvittu ylimääräisiä päätöksentekoportaita. Ne, jotka ovat harjoitelleet kriisiorganisaation johtamista, joutuivat tositoimiin – ja riittävillä toimivaltuuksilla. Nämä toimivaltuudet olivat ne, jotka hallituksella ovat. Tästä piti huolen pääministerin, valtioneuvoston kanslian ja ulkoministerin muodostama johto.
Erityisen tärkeä oli valtiosihteeri Risto Volasen työ. Hän oli myrskyn silmässä, mutta säilytti tyynen tehokkuutensa.
Esimerkiksi päätös ambulanssikoneen hankinnasta tehtiin nopeasti ja ilman paperinpyörityksiä. Pahiten loukkaantuneita voitiin sitten siirtää thaimaalaisen sairaalan teho-osastolta lentokoneeseen rakennetussa teho-osastossa suomalaisen sairaalan teho-osastolle. Suomi varusti tällaisen lentävän sairaalan ilmeisesti ensimmäisenä maailmassa siviilityöhön. Aiemmin sellainen on ollut vain sotilaskäytössä.
Ambulanssikoneen mahdollisuus oli esillä jo maanantaina valmiuspäällikköjen työryhmässä. Silloin ei vielä ollut selvyyttä, tarvitaanko sitä. Oli vain avoimia kysymyksiä: Onko tehohoitosiirtoa tarvitsevia suomalaisia? Missä he ovat? Milloin heitä voidaan siirtää?
Torstaiaamuna tarve oli selvä. Mutta loppukaneetti oli: ”...se maksaisi valtavasti...” Hetken keskustelun jälkeen pääministeri päätti: ”Tehkää se.” Ja valtiosihteeri pani toimeksi.
Tarvittiin kone. Tarvittiin sen sisustuksen täydellinen vaihto, teho-osastovarustelu ja henkilökunnan haku. Ei tarvittu ministeriryhmää tai muuta byrokratiaa. Tarvittiin toimintaa.
Iltapäivällä kone oli valmis lähtöön.
Jotkut tiedotusvälineet ovat pitäneet kovaa ääntä siitä, miten siinä ja siinä asiassa viranomaiset ja valtiovalta epäonnistuivat pahoin. Etenkin aluksi luettiin ankariakin tuomioita.
En usko, että ne tässä asiassa edustavat kansalaisten laajaa mielipidettä.
Olen seurannut kansalaiskeskustelua mielipidesivuilta, monilta internetin keskustelupalstoilta ja sähköisten välineiden ohjelmista. Tulos on selvä: kansalaisten mielestä asioita on hoidettu hyvin, jopa suorastaan niin hyvin kuin on yleensä ollut mahdollista. Ihmiset ovat pikemminkin harmissaan ja kiusaantuneita arvostelusta, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi.
Panin oikein ylös erään puhelinohjelman puheenvuoroja. Kukaan ei kritisoinut! Kommentit olivat sen sijaan tällaisia: ”...erittäin rohkeasti toimittu... asiallista, kympin arvoista... ihailen Vanhasen ja Tuomiojan perehtyneisyyttä... ne teki minkä ne pysty... uraauurtavaa ja uhrautuvaa toimintaa...”
Kaikenlaisia mielipiteitä tietenkin on. Sellaisia me ihmiset olemme. Kaikille asioille löytyy sekä kannattajia tai vastustajia. Niinpä nytkin jonkun mielestä olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. Toisen mielestä onneksi niin ei tehty.
Luulen, että medialla olisi varmasti itselläänkin aihetta itsekritiikkiin. Sellaista ei ole juurikaan näkynyt. Mutta me kaikki median edustajatkin voisimme tunnustaa, että kenelläkään ei voinut olla tapahtumien alusta lähtien selvää kuvaa. Se oli mahdotonta. Mediankin käsitys muodostui vähitellen, päivien aikana.
Esimerkiksi Helsingin Sanomista saa näkemystä sille, kuinka hitaasti toimituksissakin asiat kirkastuivat.
Vasta perjantaina 31.12. HS otsikoi ykköspääkirjoituksensa: ”Hyökyaallosta myös suuri suomalainen murhenäytelmä.” Pääkirjoitus alkoi: ”Etelä-Aasiaa kohdannut valtava tuho on osoittautumassa myös suomalaisille paljon suuremmaksi murhenäytelmäksi kuin ensi tietojen jälkeen osattiin pelätä...”
Ja yksi HS:n päätoimittajistakin oli saapunut lomamatkalle Thaimaahan juuri hyökyaaltopäivänä!
HS:llä on muutenkin varmasti monin verroin paremmat taidot ja suuremmat resurssit ottaa asioista selvää kuin ulkoministeriöllä. Selvän ottaminenhan on lehdistön päätehtävä. Etenkin isojen tiedotusvälineiden edustajilla on käytettävissään maailmanlaajuisia yhteysverkkoja – uutistoimistoja, avustajia ja yhteyshenkilöitä.
Medialle ei tietenkään voi riittää se, mitä joku viranomainen – vaikkapa ulkoministeriö – sanoo. Median on suhtauduttava kriittisesti kaikkiin lähteisiin, myös viranomaisten viesteihin. Jos media ottaisi ne sellaisinaan, se olisi vain viranomaistiedotuksen jatke.
Mutta kesti aikansa, ennen kuin kuin katastrofin laajuus valkeni toimituksillekin.
Toistaiseksi Suomi on säästynyt surun laajamittaiselta puoluepolitisoinnilta. Toivottavasti niin käy tästä eteen päinkin.
Pieniä yrityksiä on nähty. Kimmo Sasi (kok.) oli sitä mieltä, että ulkoministerin olisi pitänyt lähteä katastrofialueelle vauhdittamaan ”paikallisten viranomaisten toimintaa suomalaisten auttamiseksi”. Jari Vilén (kok.) moitti ulkoministeriön ”kehnoa toimintaa häpeälliseksi”. Sittemmin Vilén ehdotti, että eduskunta olisi pitänyt kutsua koolle saamaan tietoja katastrofista ja sen hoidosta. Nykypäivä-lehti (kok.) on ollut voimakkaasti sitä mieltä, että koska hallituksen kriisikokousta ei kutsuttu koolle, ”uhrien pelastustoimissa ja evakuoinnissa menetettiin ratkaisevan arvokkaita vuorokausia”.
Jääkööt arvoonsa. Onneksi tällaiset puheenvuorot ovat vaimentuneetkin.
Toissa päivänä Ville Itälä (kok.) tosin vielä arveli, että pelastustoimien johdossa ”olisi pitänyt” olla sisäministeriön. ”Olisi pitänyt” -viisauteen tulee selvitystä varmastikin Martti Ahtisaaren (sd.) johtamalta tutkimusryhmältä.
Hallitus – pääministerinsä johdolla – on hoitanut katastrofiin liittyviä kysymyksiä mahdollisimman epäpoliittisesti. On hoidettu ihmisten asioita tarmokkaasti ja tehokkaasti, mutta myötäeläen ja luottamusta herättävällä tavalla.
Kansalaiset ovat arvostaneet tätä otetta.
Juha Mauno
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.