Enpä nyt tiedä mitä tässä viestissä yritän kertoa, jos mitään, jos edes lähetänkään tätä kirjoitettuani.
Olin ala-aste ajan koulukiusattu ja vieläpä yläasteellakin jossain määrin. Tilanne parani lukiossa, kun tuo kiusaajaväki karsiutui pitkälti ammattikouluihin, osa ei edes sinnekään (anteeksi, on ammattikoulun kävijöistäkin suurin osa järkeviä ja viisaita ihmisiä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan, niillä muutamilla kiusaajilla vain ei opintomenestyksensä takia ollut mitään asiaa lukioon).
Ala-asteella opettaja oli osaltaan mukanakin kiusaamisessa (eikä siis vain osallistunut olemalla puuttumatta asiaan). Jos kiusaaminen olisi ollut fyysistä olisin kyllä kertonut kotona, mutta lihavuuteni takia minua haukuttiin tytöksi jne jne. Tuon takia en uskaltanut puhua asiasta ikinä kenellekään.
Noh, ajattelin sitten ettei kukaan halua olla minun kanssani ja olin yksin kotona tietokonetta pelaamassa (äiti vieläpä piti tietokonetta syynä sille etten näe kavereitani, sisälläni itkin aina noiden tilitysten aikana kun en itsekään olisi halunnut koneella istua, mutta kun se nyt oli vain seurausta eikä syy). Lukioajankin olin aikas lailla vapaa-ajat yksin. Tuona aikana minua ei kiusattu, mutta armeijassa kiusaaminen taas alkoi, muuten olisin suorittanut armeijan helpostikin, mutta nuo muutamat kiusaajat tekivät ajastani helvettiä vanhojenkin muistojen palatessa mieleeni. Olin taas tilanteessa missä aina kuullessani naurua olin varma että minulle nauretaan.
Hieman muuta väliin... Minulla on voimakastahtoinen, pari vuotta vanhempi isoveli joka pienenä varasti karkkini, heitti minut ulos vessaasta, jos olin hampaita pesemässä ja hän päätti että oli oma vuoronsa ym, pistin kyllä joskus hanttiinkin mutta lopputulos oli aina sama kun hävisin kuitenkin. Toisaalta isoveli oli minulle miehen mallini, kun isä oli poissa työmatkoilla todella paljon. Nykyään tulemme kyllä todella hyvin toimeen eikä noista asioista mitään traumoja ole jäänyt, mutta opinpa jo pienenä tyytymään häviämiseen jne.
Isänikin on "minulle kaikki nyt kuten itse haluan"-tyyppiä ja olen nähnyt kuinka hän jyrää muut tieltään enkä ole tuon takia oikein ikinä samaistunut häneen, en missään nimessä halua olla kuin hän ja usein minusta tuntuukin ettei minulla varsinaisesti edes ole isää, kovin syviä tunteita minulla ei ole häntä kohtaan. Isä ja äiti erosivat muutama vuosi sitten kun äiti ei enää jaksanut olla poljettavana koko ajan. Itse olen tullut pitkälti äitiini, olen hyväntahtoinen, ujohko, hiljaisempi, vaatimattomampi ymym. Veli ei asu enää samassa kaupungissa, joten aikas usein käyn äitini luona ettei hän joudu ihan yksin olemaan. Isän yksin olo ei minua pahemmin kiinnosta, pidän häntä täysin syyllisenä eroon.
Olen siis saanut äidin kasvatuksen ja tullut muutenkin häneen ja itsevarmuus on mitä on. Olen tehnyt erinäisiä testejä missä on todettu että olen luonteeltani sukupuolineutraali eli en ole mitenkään miehinen enkä naisellinenkaan mies. Yleisesti minua kuitenkin voisi sanoa naiselliseksi ajattelutavaltani ym, vain senin takia etten ole kuten suurin osa miehistä. Toisaalta kuitenkin ihannoin todellisia miehiä, jotka pystyisivät elämään yksin, tekemään asiat niinkuin haluavat, eivät luovuta ikinä jnejne. Itse vain en moiseen malliin itseäni voi tällä hetkellä lukea.
Tästä pääsenkin nyt mieltäni askarruttavaan asiaan... seurustelu. On sanomattakin selvää etten ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa. Viimeisen vuoden aikana olen treffeillä käynyt ja ehkäpä olen menossa parempaan suuntaan tuossa asiassa (ulkoisestikin olen nykyään pitkänhuiskea ja laiha, ehkäpä keppi koska liikunnasta on niiiin paljon huonoja muistoja koulu- ja armeija-ajoilta).
Vielä on vain huonon itsetunnon takia vaikeaa kuvitella että kukaan minusta oikeasti kiinostuisi. Olen kuitenkin muutaman vuoden aikana pienempien ja suurempien masennuskausien (ja muulloinkin) aikana tai niiden johdosta miettinyt että ei vikani ole ulkonäössä tai missään muussakaan paitsi tuossa rohkeudessa lähestyä muita ihmisiä, tai siis sen puutteessa ja ehkäpä jossain määrin vajavaisissa seurustelutaidoissani (teini-ikäisenä kun todellakin vietin todella paljon aikaa yksin) eli en vain keksi puhuttavaa ja jännitän kamalasti jos jotain yritän lähestyä.
Hieman otettuani kyllä rentoudun mutta tällöin pelkään että olisin tytölle jälleen yksi känninen mies joka yrittää epätoivoisesti lähestyä, vaikka en olisi ottanutkaan kuin vain esim. kaksi siideriä.
Myöskin tuo kokemattomuus on ollut ongelmana, kun on sitten jotain saanutkin aikaiseksi tyttöjen suhteen sen muutaman kerran. Sitä kun nyt tuntuisi haluavan itselleen sen yhden rakkaan kainaloonsa, mutta... Sanotaan että oman elämänsä pitäisi olla täysin kunnossa. Välillä vain tuntuu ettei yksin jaksa enää, välillä menee paremminkin. Toisaalta pelkää että sitten sitä haluaisikin suhteesta innostuttuaan kokeilla muitakin naisia tms. Ja joutuisi jättämään nykyisensä joka olisi jo ehkä pidempääkin yhteistä tulevaisuutta pohtimassa.
Toisaalta, olenko väärin perustein naisseuraa etsimässä jos luulen tyttöystävän tuovan elämääni merkityksen (olen kuitenkin tottunut sen verran yksin elämään, että en usko että alkaisin seurustelun takia seurustelemaan) ja pelkään että ensimmäinen ihminen jolle kunnolla itsestäni kertoisin juoksisi kauas pakoon enkä haluaisi että mahdollisesta tyttöystävästä tulisi likasankoni.
Onneksi kavereita minulla taas on, nuo tärkeimmät ala-asteajan kaverit ovat vuosien mittaan tulleet takaisin ja heitä näkee nykyään sillointällöin. Lisäksi olen yliopistolta saanut hyviä ystäviä jonkin verran, joten tuolla puolella ei ole valittamista.
Mutta kuitenkin, saamattomuus, unettomuus, epäonnistumisen pelko, yleinen väsymys, uusien tilanteiden pelko, puhelimen käyttämisen pelko ym ym. masennukseen liittyviä oireita minulla on ollut vieläkin ja ihmeen kaupalla olen edes jotenkin edennyt opinnoissani. Onneksi en vain ole uskaltanut itselleni mitään pahempaa tehdä ja viime vuosi tuntui olevan elämäni paras tähän mennessä.
Sen verran mies kuitenkin olen ollut etten ole kyennyt asioista kenellekään puhumaan enkä apua ole hakenut ja syyllistänkin siitä itseäni etten ole kyennyt nousemaan ongelmieni yläpuolelle, kuten elokuvien sankarit tekevät. Ehkäpä tätä miettiessäni keksin itsestäni taas jotakin uutta, mikä auttaa eteenpäin. Onhan taas kevätkin tulossa, toivottavasti eivät vain vanhemmat ala kesätöiden perään kyselemään kun tuo hankintaprosessi on niin vaikea kun pelkää ottaa yhteyttä vieraisiin ihmisiin eikä halua vaivata ketään.
Olin ala-aste ajan koulukiusattu ja vieläpä yläasteellakin jossain määrin. Tilanne parani lukiossa, kun tuo kiusaajaväki karsiutui pitkälti ammattikouluihin, osa ei edes sinnekään (anteeksi, on ammattikoulun kävijöistäkin suurin osa järkeviä ja viisaita ihmisiä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan, niillä muutamilla kiusaajilla vain ei opintomenestyksensä takia ollut mitään asiaa lukioon).
Ala-asteella opettaja oli osaltaan mukanakin kiusaamisessa (eikä siis vain osallistunut olemalla puuttumatta asiaan). Jos kiusaaminen olisi ollut fyysistä olisin kyllä kertonut kotona, mutta lihavuuteni takia minua haukuttiin tytöksi jne jne. Tuon takia en uskaltanut puhua asiasta ikinä kenellekään.
Noh, ajattelin sitten ettei kukaan halua olla minun kanssani ja olin yksin kotona tietokonetta pelaamassa (äiti vieläpä piti tietokonetta syynä sille etten näe kavereitani, sisälläni itkin aina noiden tilitysten aikana kun en itsekään olisi halunnut koneella istua, mutta kun se nyt oli vain seurausta eikä syy). Lukioajankin olin aikas lailla vapaa-ajat yksin. Tuona aikana minua ei kiusattu, mutta armeijassa kiusaaminen taas alkoi, muuten olisin suorittanut armeijan helpostikin, mutta nuo muutamat kiusaajat tekivät ajastani helvettiä vanhojenkin muistojen palatessa mieleeni. Olin taas tilanteessa missä aina kuullessani naurua olin varma että minulle nauretaan.
Hieman muuta väliin... Minulla on voimakastahtoinen, pari vuotta vanhempi isoveli joka pienenä varasti karkkini, heitti minut ulos vessaasta, jos olin hampaita pesemässä ja hän päätti että oli oma vuoronsa ym, pistin kyllä joskus hanttiinkin mutta lopputulos oli aina sama kun hävisin kuitenkin. Toisaalta isoveli oli minulle miehen mallini, kun isä oli poissa työmatkoilla todella paljon. Nykyään tulemme kyllä todella hyvin toimeen eikä noista asioista mitään traumoja ole jäänyt, mutta opinpa jo pienenä tyytymään häviämiseen jne.
Isänikin on "minulle kaikki nyt kuten itse haluan"-tyyppiä ja olen nähnyt kuinka hän jyrää muut tieltään enkä ole tuon takia oikein ikinä samaistunut häneen, en missään nimessä halua olla kuin hän ja usein minusta tuntuukin ettei minulla varsinaisesti edes ole isää, kovin syviä tunteita minulla ei ole häntä kohtaan. Isä ja äiti erosivat muutama vuosi sitten kun äiti ei enää jaksanut olla poljettavana koko ajan. Itse olen tullut pitkälti äitiini, olen hyväntahtoinen, ujohko, hiljaisempi, vaatimattomampi ymym. Veli ei asu enää samassa kaupungissa, joten aikas usein käyn äitini luona ettei hän joudu ihan yksin olemaan. Isän yksin olo ei minua pahemmin kiinnosta, pidän häntä täysin syyllisenä eroon.
Olen siis saanut äidin kasvatuksen ja tullut muutenkin häneen ja itsevarmuus on mitä on. Olen tehnyt erinäisiä testejä missä on todettu että olen luonteeltani sukupuolineutraali eli en ole mitenkään miehinen enkä naisellinenkaan mies. Yleisesti minua kuitenkin voisi sanoa naiselliseksi ajattelutavaltani ym, vain senin takia etten ole kuten suurin osa miehistä. Toisaalta kuitenkin ihannoin todellisia miehiä, jotka pystyisivät elämään yksin, tekemään asiat niinkuin haluavat, eivät luovuta ikinä jnejne. Itse vain en moiseen malliin itseäni voi tällä hetkellä lukea.
Tästä pääsenkin nyt mieltäni askarruttavaan asiaan... seurustelu. On sanomattakin selvää etten ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa. Viimeisen vuoden aikana olen treffeillä käynyt ja ehkäpä olen menossa parempaan suuntaan tuossa asiassa (ulkoisestikin olen nykyään pitkänhuiskea ja laiha, ehkäpä keppi koska liikunnasta on niiiin paljon huonoja muistoja koulu- ja armeija-ajoilta).
Vielä on vain huonon itsetunnon takia vaikeaa kuvitella että kukaan minusta oikeasti kiinostuisi. Olen kuitenkin muutaman vuoden aikana pienempien ja suurempien masennuskausien (ja muulloinkin) aikana tai niiden johdosta miettinyt että ei vikani ole ulkonäössä tai missään muussakaan paitsi tuossa rohkeudessa lähestyä muita ihmisiä, tai siis sen puutteessa ja ehkäpä jossain määrin vajavaisissa seurustelutaidoissani (teini-ikäisenä kun todellakin vietin todella paljon aikaa yksin) eli en vain keksi puhuttavaa ja jännitän kamalasti jos jotain yritän lähestyä.
Hieman otettuani kyllä rentoudun mutta tällöin pelkään että olisin tytölle jälleen yksi känninen mies joka yrittää epätoivoisesti lähestyä, vaikka en olisi ottanutkaan kuin vain esim. kaksi siideriä.
Myöskin tuo kokemattomuus on ollut ongelmana, kun on sitten jotain saanutkin aikaiseksi tyttöjen suhteen sen muutaman kerran. Sitä kun nyt tuntuisi haluavan itselleen sen yhden rakkaan kainaloonsa, mutta... Sanotaan että oman elämänsä pitäisi olla täysin kunnossa. Välillä vain tuntuu ettei yksin jaksa enää, välillä menee paremminkin. Toisaalta pelkää että sitten sitä haluaisikin suhteesta innostuttuaan kokeilla muitakin naisia tms. Ja joutuisi jättämään nykyisensä joka olisi jo ehkä pidempääkin yhteistä tulevaisuutta pohtimassa.
Toisaalta, olenko väärin perustein naisseuraa etsimässä jos luulen tyttöystävän tuovan elämääni merkityksen (olen kuitenkin tottunut sen verran yksin elämään, että en usko että alkaisin seurustelun takia seurustelemaan) ja pelkään että ensimmäinen ihminen jolle kunnolla itsestäni kertoisin juoksisi kauas pakoon enkä haluaisi että mahdollisesta tyttöystävästä tulisi likasankoni.
Onneksi kavereita minulla taas on, nuo tärkeimmät ala-asteajan kaverit ovat vuosien mittaan tulleet takaisin ja heitä näkee nykyään sillointällöin. Lisäksi olen yliopistolta saanut hyviä ystäviä jonkin verran, joten tuolla puolella ei ole valittamista.
Mutta kuitenkin, saamattomuus, unettomuus, epäonnistumisen pelko, yleinen väsymys, uusien tilanteiden pelko, puhelimen käyttämisen pelko ym ym. masennukseen liittyviä oireita minulla on ollut vieläkin ja ihmeen kaupalla olen edes jotenkin edennyt opinnoissani. Onneksi en vain ole uskaltanut itselleni mitään pahempaa tehdä ja viime vuosi tuntui olevan elämäni paras tähän mennessä.
Sen verran mies kuitenkin olen ollut etten ole kyennyt asioista kenellekään puhumaan enkä apua ole hakenut ja syyllistänkin siitä itseäni etten ole kyennyt nousemaan ongelmieni yläpuolelle, kuten elokuvien sankarit tekevät. Ehkäpä tätä miettiessäni keksin itsestäni taas jotakin uutta, mikä auttaa eteenpäin. Onhan taas kevätkin tulossa, toivottavasti eivät vain vanhemmat ala kesätöiden perään kyselemään kun tuo hankintaprosessi on niin vaikea kun pelkää ottaa yhteyttä vieraisiin ihmisiin eikä halua vaivata ketään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei miehenkään pidä pitää kaikkia asioita omana tietonaan! On hienoa, että olet uskaltanut avautua täällä. Toivon, että löytäisit jonkin keskustelukumppanin lähipiiristäsi. Kyllä voit oman isäsikin kanssa puhua asioista. Muuten, koulukiusaaminen on tavattoman yleistä eikä sen vuoksi kannata murehtia tätä hetkeä vaan mennä vaan "täysillä eteenpäin." Myös kirjojen lukeminen voi kasvattaa, esim. jos jollakin on samoja kokemusia. Kirjastosta voi löytää vaikka mitä! On hyvä, että nykyisin uskalletaan esim. tiedotusvälineissä käydä keskustelua vaikeistakin asioista, mikä ei ennen ollut tavallista. Rohkeasti vain mukaan uusiin asioihin!
Kirjoituksesi kuulosti mukavan ja älykkään ihmisen tekoselta. Olit oikeassa siinä, ettei tyttöystävän puute johdu varmastikaan ulkonäöstäsi vaan rohkeuden puutteesta, niin se usein menee. Mutta sen saavuttamista voi harjoitella pikkuhiljaa. Ihmisten kanssa oleminen on kuitenkin aika helppoa, ole vain oma itsesi vaikka olisitkin jopa vetäytyvä, koska niin saat varmuutta ja voit muuttua enemmän omaksi rohkeaksi itseksesi. Ja kaikkia ihmisiä jännittää ja pelottaa toisinaan uusien ihmisten tapaaminen!
Panosta ensivaikutelmaan tavatessasi tyttöjä..pukeudu kivasti ja nuorekkaasti, ole aito ja pilke silmäkulmassa. Itse saan lisää poweria elämääni ajattelemalla niinkin masentavaa ajatusta kuin, että minulla todettaisiin jokin kauhea tauti, silloin pienet jännittämiset saavat oikeat mittasuhteeta ja ymmärtää että elämä pitää elää, koska se ei kestä ikuisuuksia. Sano useimmin, so what.
Sitä paitsi on olemassa naisryhmä, joka juuri tykkää niin kutsutuista "kukkakepeistä", rokkitähdetkin ovat sellaisia :). Tsemppiä Dude!
"Muuten, koulukiusaaminen on tavattoman yleistä eikä sen vuoksi kannata murehtia tätä hetkeä vaan mennä vaan "täysillä eteenpäin.""
Tuota noin... Koulu kiusaaminen voi ollakin yleistä mutta ei se silti poista niitä arpia joita se kiusatulle jättää.
Minulla on ollut todella vaikeaa päästä sen kiusaamisen yli koska se on vaikuttanut niin syvälle. Jo pelkkä ajatus rakenne 'ei minusta kukaan kuitenkaan pidä' tai 'mitäpä väliä mulla on' tulee ihan automaattisesti. Vieläkään ei kaikista ole päässyt yli mutta parempaan suuntaan menossa välillä kuitenkin tulee masennus kohtauksia jolloin jokainen vähänkin hymyilevä ihminen varmasti nauraa mulle mutta onneksi ne menevät ohi.
"Avautumisen..." kirjoittajalle: valitettvasti ne traumat ei unohdu heti ja jos vain kerta voit hakea apua niin hae, helpottaa varmasti.
Arvaa-mikä minua ärsyttää kaikista eniten?
Se, että kaikkein mukavimmat pojat ovat oikeasti ne, jotka sitä vähiten itsestään uskoisivat.
Ehkä se johtuu siitä, että "komeilla ja ei-kepeillä" nousee oma ulkomuoto jne. hattuun.
Kunpa joku kaunis päivä te mukavat pojat tarttuisitte härkää sarvista, potkisitte itseänne persuuksille, ja lähtisitte naismarkkinoille avoimin mielin.Olen varma, että kysyntä on kova!
Tsemppiä sinulle.
Kiitoksia näistä vastauksista! :)
Kunhan tässä nyt saa omaa elämäänsä taas kasaan, niin voi ehkä enemmänkin panostaa tuohon naistenkin etsintään. Mielenkiintoista kyllä, että kavereiden tyttöystävät ja heidän kaverinsa kyllä sanoisivat että olisin melkeinpä palkinto monellekin tytölle. Kunhan vain hieman reipastuisin. (tiedä sitten kuinka paljon he vain haluavat minua piristää, kun olen joillekin heistä ehkä hieman "vitsillä" avautunut) Mutta voihan se olla, että mitä alempana sitä on käynyt, sitä enemmän osaa asioita arvostaa, ottaa huomioon ja kunnioittaa. "You ain't a beauty but hey you're all right, and that's all right with me"...
Onneksi nykyään sentään on noita hyviä päiviä enemmän ja enemmän. Tuon avun hakememisen kanssa on kyllä kynnys aika korkealla. Voiko itselleen myöntää epäonnistuneensa? Onko avun haku epäonnistumista? Itse kun ihannoin juuri Clint Eastwoodin roolihahmojen tapaisia miehiä, jotka purevat hammasta ja menevät läpi harmaan kiven yksin ja valittamatta. Tuohan aiheuttaa mukavaa identiteettiongelmaa itselle.
Jos Maslow'n tarvehierarkia on tuttu, niin tuntuu että itsellä se ainakin pitää paikkasna. Kaverit, joilla on ilmeisestikin henkisen puolen asiat paremmassa kunnossa jaksavat panostaa opiskeluun, kun itsellä ne laahaavat, kun on olennaisempia seikkoja elämästä vielä täyttämättä, minkä päälle muita asioita sitten rakentaa.
Erityisesti kuitenkin on toivoa antanut erään muusikon elämäntarina (aikanaan myös koulukiusattu), joka oli pitkään elämässään hakoteillä kunnes löysi rock'n'rollin ja sai itselleen kitaran. Mies toteutti unelmaansa vaikkei se helppoa ollutkaan, löysi kaverinsa muista muusikoista ja on sittemmin heidän kanssaan tehnyt töitä yli 30 vuotta. Itse vielä toivon löytäväni elämälleni vastaavaa tarkoitusta, mutta tuon muusikon tarina ja hänen laulunsa pitivät minut pahimpina aikoina edes jotenkin kasassa. Ja jopa hänen epäonnisilla ja kovia kokeneilla hahmoillaan käy joskus tuuri ja ovat onnellisia. Tuo muusikko on Bruce Springsteen, jos jotakuta kiinnostaa.
Jos tämä elämän ylämäki nyt alkaisi pikkuhiljaa, niin toivottavasti sitä löytäisi sitten tytönkin, joka jaksaisi ottaa asiat rauhallisesti eikä pienestä karkuun juoksisi.
"Everything dies baby that's a fact, maybe everything that dies some day comes back..."