Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Voihan Seppo olla myös väärässä. Syy siihen, ettei irtauduta johtunee siitä, että mukanaolon luonne on muuttunut.
Nuorisolauma on nimittäin mukana myös maailmassa, ihan eri tavalla kuin aiemmin. On netti ja täten kaikki sen mukana. Nettipelit maailman musiikin tahdissa, rahapelit, vedonlyönnit ovat arkea jo. Taannoin pajatson pelaaminenkin oli merkki epäuskosta. Sitten nettiporno on kaikkien käsillä kymmenine miljoonine kuvineen ja videoineen...
Urheilu aivan eri sfääreissä kuin aiemmin.
Oikeastaan alkoholittomuus on enää erottava tekijä suhteessa maailmaan, joskin sitäkin juodaan enenevässä määrin...
kanaolon luonne ole ainakaan sikäli muuttunut, että edelleenkin niin kuin kaikkina aikoina Jumalan valtakunnassa saarnataan syntejä anteeksi ja uskotaan anteeksi. Se tietysti on selvää, että ympäröivä yhteiskunta koko ajan muuttuu, mutta siinä vain täytyy olla mukana.
Nuo maininnat identiteetistä on pikemminkin ihmistieteisiin, humanismiin kuuluvia käsityksiä. Aloittaja puhuu uskomuksista ja uskonnollisesta yhteenkuuluvuudesta ja samanmielisyyden vaatimuksesta. Hän tarkastelee asioita uskontotieteellisesti. Tieteellinen yliopisto ja myös uskontotiede tarkastelevat uskonnollisia yhteisöjä ulkoapäin kieltäen samalla kaikki tuon yhteisön uskon sisältämät inhimillisen järjen ja empiirisen havaintokyvyn ylittävät asiat. Aloittajalla ei ollut mitään sanottavaa itse elävästä uskosta, jota ei synnytä pelkästään se, että ihmisiä kokoontuu jonnekin ja heillä on joitain yhteisiä uskomuksia jopa ihmistä suuremmista asioista. Näitä ihmisten itse rakentamia epäjumalia ja epäjumalanpalveluksia on lukemattomia nykyisinkin maan päällä. Siinä menee myös raamatuntutkimus harhaan, kun se kuvittelee voivansa tutkia elävää kristillistä uskoa ja sen yhteisöjä sellaisilla sosiologisilla menetelmillä, joiden teoriat on kehitetty tutkimalla noissa ihmisten itsensä rakentelemissa ja heidän omavanhurskauteensa perustuvissa epäjumalanpalvonnan yhteisöissä havaittuja säännönmukaisuuksia ja soveltamalla noita teorioita Jumalan elävän seurakunnan tutkimiseen. Jumalan luomistyötä ei voi alistaa ihmisjärjen malleihin ja kaavoihin. Jumala on ilmoittanut itsensä sanassaan ja Hän kutsuu ja valitsee täysin vapaasti omansa täältä armomaiten päältä. Niinhän itse Kristuskin sanoi hyvästijättöpuheessaan:
Joh. 17:6 "Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi
7 ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta.
8 Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. [Joh. 7:16 ]
9 "Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle.
10 Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.
11 "Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. [Joh. 10:30]
12 Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. [Joh. 6:39, Joh. 10:28,29 | Joh. 6:70,71, Joh. 13:18]
13 "Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. [Joh. 15:11]
14 Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.
15 En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. [1. Kor. 5:10; 1. Joh. 5:19]
16 He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.
oikeassa.
Kun osaat myös ajatella ja kirjoittaa niin kysyisin, oletko koskaan kuullut kappalejaosta?
Kyllä tiedän. Olen käynyt koulua 1960-luvulla, jolloin kielioppi oli lähes kaikki, mitä kielestä opittiin. Suullista saksaakin opittiin niin, että opettaja sanoi ensin virkkeen suomeksi, ja sitten sitä käännettiin mielessä ja joku sai sitten vastata tekemällään käännöksellä. Verbit piti sivulauseissa olla kohdallaan lauseen lopussa. Sitten oli toinen ope, joka kirjoitti taululle jä häneltä jäi usein jotain pilkkuja ja muuta pois. Huomautuksesta hän laittoi taulun kulmaan vinon pinon puuttuvia ja kehotti ottamaan sieltä. Itsekin opin suullista englantia kielistudiossa sitten paljon myöhemmin ja pääpaino oli ymmärretyksi tulemisessa eikä niinkään muotoseikoissa..
Kirjoitan näitä tekstejä tavallaan kuin puhuttua tekstiä miettimättä liiemmin noita oikeinkirjoitusasioita, koska se häiritsisisi sujuvaa ajatusten kulkua. No, se on sitten laiskuutta, ettei niitä kappaleita ja oikeinkirjoitusvirheitä tule korjattua aina riittävästi. Se ajatus saattaa olla menossa jo ihan muualle siinä vaiheessa.
Vitun pitkä pötkö, jota ei jaksa lukea Erkkikään...!
jumalanterve!Niinhännevlsaarnaajatkinjumalanvaltakunnanseuroissasuoltaa
paskaatajunnanvirtaaomastapäästäänjasanooettä tämäonpyhästähengestäarvostelukiellettyjumalanrauhaanpiste.
oikeassa olet.
Yleensä tulee hyvää juttua kun kirjoittaa ajatuksenvirtatekniikalla sen mukaan kuin asiat tulevat mieleen.
Siinä välillä voi aivan ohimennen hipaista enteriä niin tulee aina uusi kappale. Eihän se paljon aikaa vie, jos napauttaa oikean käden pikkusormella sitä enteriä?
Silloin lukijalle jää mielikuva, että tässä on tohtoristason valiokirjoittaja, joka on saanut perussivistyksensä 196o-luvulla vallan toisenlaisesssa yhteiskunnassa kuin missä nyt elämme ja sitten tehnyt pitkä ja ansiokkaan uran yliopistomaailmassa kunnes lopulta päässyt hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle ja rikastuttaa nyt lähimmäisiään Suomi24-palstoilla. Jooko?
En ole tohtoritason kirjoittaja, vaikka tosin suoritin toisen maisterin tutkinnon muutama vuosi sitten seniori-iässä. Olen kyllä vähän sukua jo pois nukkuneelle kirjailijalle, jonka yhden painoksen kokoa ei ole tainnut vielä Sofia Oksanenkaan ylittää, jos tieto pitää paikkansa. Itse tässä vähän opettellen tätä kirjoittamista nyt, kun voin tehdä päivittäin myös pitkiä kävelylenkkejä ja valmistaa herkullisia marjakeittoja ja piirakoita mustikoista, vadelmista ja mesimarjoista. Luovuudelle ei tarvitse asetella pahemmin rajoja näissä.
Ootko ihan Kallio-pojalle heimonkantaa? Jos olet, niin respect!
kuka on kenellekin sukua ja kenellä on ollut suvussa kirjailijoita. MOnellahan on ollut.
Tuo tyyppi on kahden alan maisteri ja kaiken huopuksi Jumalan lapsi. Nyt kus e on eläkkeellä, sillä on aikaa kirjoittaa.
Heti kun se oppii kappalejaon alkeet, siitä tulee palstoilla suosittu.
Sanapari "elävä usko" on vain sanahelinää. Sen olemassaoloa ei voi todistaa.
Aikoa oikea tapa tutkia uskontoja puolueettomasti on neutraali uskontotieteellinen. Kun ihminen on itse uskossa, hän ei kykene olemaan tippaakaan neutraali tai edes halukas kriittiseen pohdintaan.
Muuten Seppo Lohi ja Valde Palola ovat parhaat vanhoilliset ja osaavat myös kritisoida omaa liikettään.
""Muuten Seppo Lohi ja Valde Palola ovat parhaat vanhoilliset ja osaavat myös kritisoida omaa liikettään.""
Samaa mieltä! Lisäisin vielä Tuomas Palolan.
Meijän liikkeessä ei oo mittää ritisoetavvaa.