Katselin tuossa TV 1:ltä klo 17.10 – 17.40 tulleen kolmeosaisen ohjelmasarjan ”Jumala eri kulttuureissa” ensimmäisen osan. Mainio ohjelma, jossa puhuttiin ja tullaan seuraavissakin osissa puhumaan uskonnollisuuden ilmenemismuodoista eri uskonnoissa.
Ihmisellä on ollut kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa tarve uskoa johonkin itseään suurempaan ja mahtavampaan. Viisaimmillekin ihmisille kehittyneimmissäkin kulttuureissa on aina jäänyt paljon selittymätöntä. Sitä selittämään on tarvittu Jumala. Mitä kehittyneempi kulttuuri, sitä kehittyneempi Jumala. Jollekin kivikautiselle alkeelliselle ihmiselle Jumala voi olla ukkoseniskusta pirstoutunut puun torso, mutta aikansa intelligentsijaa edustavalle juutalaiselle Jumala ei voinut olla muu kuin hänen itsensä kaltainen olento, mutta vain itseään viisaampi ja kaikkivoipaisempi. Tämä sama Jumala vaikuttaa myös kristinuskossamme ja islamissa. Siihen Jumalaan minäkin uskon.
Eräs uskonto ja uskonnollisuuden laji jätettiin tuossa TV-ohjelmassa käsittelemättä. Se on puolueuskonto ja –uskovaisuus. Se lienee tuon juutalaisuudesta lähteneen uskonnon toistaiseksi viimeisin muoto.
Se uskonnon laji olisi pitänyt käsitellä, sillä monen ihmisen mielessä jokin puolue on saanut uskonnon aseman. Hän on ruvennut uskomaan puolueensa kulttihahmojen Jumaluuteen, puolueensa ohjelmaan elämänsä tärkeimpänä ohjenuorana ja puolueensa sananselittäjiin ainoan oikean totuuden julistajana. Siis aivan niin kuin kiihkeä uskovainen uskoo uskontonsa (kristinuskon, islamin, hinduismin, buddhismin, shintolaisuuden tms.) Jumaliin, opinkappaleisiin ja pappien julistukseen. Puolueuskovainen palvelee puoluettaan ja sen Jumalia hartain menoin, ihailee ja uskoo sen johtajia niin kuin mikä tahansa uskovainen uskontonsa profeettoja, aina ehdottoman oikeassa olevina auktoriteetteina.
Tuollaisia puolueuskontoja ovat tietysti kommunismi, fasismi, natsismi ja eräät muutkin, joita hyvin tunnemme. Noiden uskontojen ”uskovaiset” ovat nostaneet valtaan ja Jumalikseen Stalinit, Mussolinit, Hitlerit, Mao Zedongit, Kim Il Sungit ja muut ”kansojen isät”. Tuollaiset ”uskovaiset” tekivät myös Kekkosesta virheettömän ja palvotun ”isämme”, oman uskontonsa Jumalan. Historia viimeistään on meille maallisemmille osoittanut noiden kaikkien saaneen valtansa enemmän tai vähemmän vilpillisin, usein väkivaltaisinkin ja ainakin laittomin ja moraalisesti tuomittavin tavoin. Kaikki nuo osoittautuivat jo aikanaan muut ja muiden oikeudet ja ajatukset jalkoihinsa polkeviksi hirmuhallitsijoiksi.
Nuo uskonnot ja niiden Jumalat ja profeetat ovat siis saaneet aikaan kauheita. Kaikesta koetusta pahasta huolimatta noiden ”uskontojen” uskovaisia ja niiden Jumalien palvojia ja profeettojen kuulijoita on yhä melko paljon. Niitä näkyy olevan paljon myös näillä saiteilla. Suurin palvonnan kohde tällä saitilla, kepun pyhällä paikalla, on tietenkin on Urho Kekkonen.
Noiden kepu-uskovaisten mielestä minä tietenkin rienaan puhumalla näin. Kuinka saatankaan asettaa Kekkosen Stalinin, Hitlerin ja muiden mainittujen rinnalle. Vaikka kiistämättömästi on todistettu Kekkosen saaneen valtansa muualta kuin Suomen kansan kädestä, aluksi jopa oman puolueensakin tahdon vastaisesti, ja myös pitäneen valtansa moraalisesti ja laillisesti tuomittavin konstein, ulkopuolisen tahon avulla, niin noiden uskovaisten mielestä Kekkonen sai valtansa kansalta ja kansa sitä aina tuki, laillisesti ja demokraattisesti, Kekkosen itsensä tai minkään ulkoisen tahon pakottamatta tai manipuloimatta kansan mielipidettä. Ja noiden mielestä Kekkonen teki aina oikein, tarkoituksenaan ja tavoitteenaan vain kansansa paras.
Jari Tervon mainiossa kirjassa ”Myyrä” (sai muuten nyt ns. ”varjo-Finlandian” eniten myytynä uutuutena; myyty jo lähes 10 000 kpl. eikä syyttä) on kohtaus, jossa kirjan päähenkilö, ”myyrää” jäljittävä suojelupoliisin etsivä Jura Karhu joskus 1970-luvun lopulla sanoo eversti Varstalle palvelevansa Suomen Tasavallan vapailla vaaleilla valittua Presidenttiä toimimalla hänen turvamiehenään.
Tähän eversti Varsta: ”Tarkoitatteko vapailla vaaleilla viime presidentinvaaleja, joissa kaikilla merkittävillä puolueilla oli yksi ja sama ehdokas, joka sitten sai lähes 90 % valitsijamiehistä? Niitäkö pidätte vapaina vaaleina? Vai pidättekö vapaina vaaleina sitä edellisten vaalien sijaan eduskunnassa järjestettyä äänestystä? Poikkeuslakia? Se oli osuva nimi. Siinä poikettiin laista. Tiedätte varmaan, miksi kutsutaan laista poikkeamista, etsivä Karhu? Sitä kutsutaan rikollisuudeksi”.
Kekkosen teoista minun ikäpolveni omakohtaisesti ja nuoremmatkin vähän historiaan perehtyneet tietävät tarpeeksi nähdäkseen, että läheskään kaikki Kekkosen tekemä ei koitunut tämän kansan parhaaksi, ei ollut sellaiseksi tarkoitettukaan. ”Urho Kekkosen politiikan päämäärä ja sisältö on vain Urho Kekkonen”, totesi jo entinen puoluetoverinsa, kunnioitettu Viljami Kalliokoski 1949-luvun lopulla.
Surullisinta on, että Kekkonen teki tuollaisesta jo lähtökohdiltaan epäisänmaallisesta, laittomasta ja moraalittomasta menosta entisessä laillisuus- ja moraalinäkökohtia korostaneessa ja kansanvaltaisia toimintaperiaatteita noudattaneessa isänmaallisessa puolueessaan hyväksytyn käytännön, suositeltavan doktriinin, jolle ”uskovaiset” antoivat täyden tukensa ja jota myös eräät myöhemmät kepupoliitikot ovat pyrkineet toteuttamaan. Paavo Väyrysellä oli usein hyvä yritys siihen, mutta ei koskaan oikein onnistunut. Anneli Jäätteenmäki onnistui noilla Kekkosen perinteeksi muodostamilla kepukonsteilla pääsemään hetkeksi jopa valtaan, mutta sen pikaisen ja surullisen lopun tiedämme.
Yhä on kepulaisia, joiden arvot nousevat tuon Kekkosen luoman doktriinin perustalta ja he kaipaavat uutta Kekkosta ja surevat ja samalla tihkuvat kostonhalusta Jäätteenmäen puolesta, jota heidän mielestään kohdeltiin väärin. Niin kohdeltiinkin, mutta aivan päinvastaisessa mielessä kuin mitä nuo ”tosiuskovaiset” tarkoittavat. Voi sitä erään täällä tunnetun ja paljon ja pitkään kirjoittavan kepulaisen surkeutta, kun Matti Vanhanen ei toteutakaan sitä, mihin hän toivonsa pani Jäätteenmäessä, eli moraalitonta ja laista piittaamatonta perinteisen härskiä kepupolitiikkaa.
Olisikohan Keskusta palaamassa juurilleen, eli Santeri Alkion, Kyösti Kallion, Viljami Kalliokosken ja muiden entisten korkeamoraalisten ja kansanvaltaisuuden ja laillisuuden periaatteita noudattaneiden johtaman Maalaisliiton linjoille? Minusta tuollaisten Matti Vanhasten, Hannu Takkuloiden ja monien muidenkin nuoremman polven kepupoliitikkojen nousu johtaviin asemiin puolueessa viittaa siihen.
Slogan ”kepu pettää aina” ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sen syntymistä on edeltänyt näytöt pitkässä historiassa. Siitä sloganista irrottautuminen on Keskustalle vaikeaa ja se ottaa aikansa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että nykyisessä hallitusyhteistyössä tuo iskulause on aiheeton. Toivottavasti lehti kepun historiassa on kääntynyt lopullisesti.
Politiikka parlamentaarisesti ja demokraattisin menettelytavoin hallitussa maassa edellyttää jatkuvia kompromisseja, myös muiden kuin oman kuppikunnan edun huomioon ottamista, sopimista ja sopimuksista kiinni pitämistä. Tuon muut suuret ja pienemmätkin puolueet ovat jo aikoja sitten oppineet ja oppivat viimeistään Lipposen sateenkaarihallituksissa, joiden pystyssä pysyminen jo edellytti sitä, puhumattakaan toiminnan edellytyksistä. Niinpä ne sitten toimivatkin koko kansan parhaaksi, kun mikään kuppikunta ei voinut yksipuolisesti ajaa etujaan niiden kautta.
Mikään poliittinen puolue ei ansaitsisi laajempaa kannatusta, jos se pyrkii ajamaan vain tietyn tai muutaman ryhmän etuja, kun toiminta tällöin yleensä on maan ja kansalaisten kokonaisedun vastaista. Yhtä tuomittavaa on, kohdistuipa tuo yksipuolisuus palkansaajien, talonpoikaisväestön, pienyrittäjien, suurkapitalistien tai minkä tahansa ryhmän etuihin. Sama koskee myös elinkelvottomien ja kokonaisuuden kannalta hyödyttömien elinkeinojen pakollista ylläpitämistä ja kunnollisia elinmahdollisuuksia tarjoamattomien alueiden asuttuina pitämistä yleisen edun vastaisesti.
Ja tietenkin on tuomittavaa myös jonkin nomenklatuuran (kunnallisen, ammatiyhdistyksellisen tms.) ylläpitämistä puolueen pönkittäjänä. SDP:lle tuo ammattiyhdistyseliitti on tärkeä tuki, mutta kepulle kunnallinen satraappikunta vielä tärkeämpi, itse asiassa tärkein tuki, kun sen perinteinen tukijoukko talonpoikaisväestö on kutistunut liian pieneksi ja heikoksi.
Hupaisa muoto puolueuskovaisuudesta on se, että puolue aina oikeassa, teki se mitä tahansa, vaikka tänään sitä, mikä eilen oli tuomittua, ja että puoluejohtajat ovat aina suuria, vaikka pallilla olisi tänään se, joka vielä eilen tuomittiin mitättömyydeksi. Näin ei ajattele se paljon ja pitkään kirjoittava kepulainen, johon edellä viittasin. Hän on osoitus siitä, että rehellisyyttä löytyy kyllä yllättäviltäkin tahoilta. Mutta eräs toinen täällä vähintään yhtä tunnettu kepulainen on oiva näyte kappaleen alussa mainitsemastani tyypistä.
Monet puolueuskovaiset ovat yksinkertaisesti vain niin tyhmiä ja tietämättömiä, että he eivät tiedä mitään mistään muusta kuin puolueestaan, ja sekin ”tieto” on vain uskoa ja luuloa. He eivät tunne historiaa eivätkä seuraa aikaansa eivätkä ymmärrä aikansakaan ilmiöistä juuri mitään. Jotkut huutelevat vain tiettyjä iskulauseita, jotka papukaijakin olisi vähäisellä opetuksella helposti oppinut. Mutta, kuten edellä sanomastani voidaan ymmärtää, on myös ihan ajattelukykyisiä ja totuudenkin tietäviä, mutta vastoin parempaa tietoaan ”uskontonsa” puolesta puhuvia. Ja siis muutama myös ihan älykäs ja rehellinen, joka kyllä joutuukin moraalisiin ristiriitoihin uskontonsa vuoksi.
No, mihin minä mielestäni sijoitun ”puolueuskovaisten” kartalla? Jään kokonaan sen ulkopuolelle, sillä minulle riittää se juutalaisten, kristittyjen ja islamilaisten Jumala, jonka nimeen minutkin on aikanaan kastettu ja jonka nimeen minut tullaan hautaamaankin.
Jotakin puoluetta minäkin aina kannatan, eilen yhtä, tänään toista ja huomenna ehkä kolmatta, mutta kokonaan muista kuin uskonnollisista lähtökohdista alkaen. Olen niistä kertonut sen verran, että siihen ei ole tarvetta nyt. Teistä jotkut varmaan määrittelevät sen oman näkemyksensä mukaan, ja tuskinpa viitsin edes korjata, vaikka tuo näkemys olisi kuinka pielessä. Kun nimittäin hyvin tiedä, että tekin tiedätte totuuden kohdallani, vaikka siinäkin vastoin parempaa tietoanne muuta puhuisitte.
Ihmisellä on ollut kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa tarve uskoa johonkin itseään suurempaan ja mahtavampaan. Viisaimmillekin ihmisille kehittyneimmissäkin kulttuureissa on aina jäänyt paljon selittymätöntä. Sitä selittämään on tarvittu Jumala. Mitä kehittyneempi kulttuuri, sitä kehittyneempi Jumala. Jollekin kivikautiselle alkeelliselle ihmiselle Jumala voi olla ukkoseniskusta pirstoutunut puun torso, mutta aikansa intelligentsijaa edustavalle juutalaiselle Jumala ei voinut olla muu kuin hänen itsensä kaltainen olento, mutta vain itseään viisaampi ja kaikkivoipaisempi. Tämä sama Jumala vaikuttaa myös kristinuskossamme ja islamissa. Siihen Jumalaan minäkin uskon.
Eräs uskonto ja uskonnollisuuden laji jätettiin tuossa TV-ohjelmassa käsittelemättä. Se on puolueuskonto ja –uskovaisuus. Se lienee tuon juutalaisuudesta lähteneen uskonnon toistaiseksi viimeisin muoto.
Se uskonnon laji olisi pitänyt käsitellä, sillä monen ihmisen mielessä jokin puolue on saanut uskonnon aseman. Hän on ruvennut uskomaan puolueensa kulttihahmojen Jumaluuteen, puolueensa ohjelmaan elämänsä tärkeimpänä ohjenuorana ja puolueensa sananselittäjiin ainoan oikean totuuden julistajana. Siis aivan niin kuin kiihkeä uskovainen uskoo uskontonsa (kristinuskon, islamin, hinduismin, buddhismin, shintolaisuuden tms.) Jumaliin, opinkappaleisiin ja pappien julistukseen. Puolueuskovainen palvelee puoluettaan ja sen Jumalia hartain menoin, ihailee ja uskoo sen johtajia niin kuin mikä tahansa uskovainen uskontonsa profeettoja, aina ehdottoman oikeassa olevina auktoriteetteina.
Tuollaisia puolueuskontoja ovat tietysti kommunismi, fasismi, natsismi ja eräät muutkin, joita hyvin tunnemme. Noiden uskontojen ”uskovaiset” ovat nostaneet valtaan ja Jumalikseen Stalinit, Mussolinit, Hitlerit, Mao Zedongit, Kim Il Sungit ja muut ”kansojen isät”. Tuollaiset ”uskovaiset” tekivät myös Kekkosesta virheettömän ja palvotun ”isämme”, oman uskontonsa Jumalan. Historia viimeistään on meille maallisemmille osoittanut noiden kaikkien saaneen valtansa enemmän tai vähemmän vilpillisin, usein väkivaltaisinkin ja ainakin laittomin ja moraalisesti tuomittavin tavoin. Kaikki nuo osoittautuivat jo aikanaan muut ja muiden oikeudet ja ajatukset jalkoihinsa polkeviksi hirmuhallitsijoiksi.
Nuo uskonnot ja niiden Jumalat ja profeetat ovat siis saaneet aikaan kauheita. Kaikesta koetusta pahasta huolimatta noiden ”uskontojen” uskovaisia ja niiden Jumalien palvojia ja profeettojen kuulijoita on yhä melko paljon. Niitä näkyy olevan paljon myös näillä saiteilla. Suurin palvonnan kohde tällä saitilla, kepun pyhällä paikalla, on tietenkin on Urho Kekkonen.
Noiden kepu-uskovaisten mielestä minä tietenkin rienaan puhumalla näin. Kuinka saatankaan asettaa Kekkosen Stalinin, Hitlerin ja muiden mainittujen rinnalle. Vaikka kiistämättömästi on todistettu Kekkosen saaneen valtansa muualta kuin Suomen kansan kädestä, aluksi jopa oman puolueensakin tahdon vastaisesti, ja myös pitäneen valtansa moraalisesti ja laillisesti tuomittavin konstein, ulkopuolisen tahon avulla, niin noiden uskovaisten mielestä Kekkonen sai valtansa kansalta ja kansa sitä aina tuki, laillisesti ja demokraattisesti, Kekkosen itsensä tai minkään ulkoisen tahon pakottamatta tai manipuloimatta kansan mielipidettä. Ja noiden mielestä Kekkonen teki aina oikein, tarkoituksenaan ja tavoitteenaan vain kansansa paras.
Jari Tervon mainiossa kirjassa ”Myyrä” (sai muuten nyt ns. ”varjo-Finlandian” eniten myytynä uutuutena; myyty jo lähes 10 000 kpl. eikä syyttä) on kohtaus, jossa kirjan päähenkilö, ”myyrää” jäljittävä suojelupoliisin etsivä Jura Karhu joskus 1970-luvun lopulla sanoo eversti Varstalle palvelevansa Suomen Tasavallan vapailla vaaleilla valittua Presidenttiä toimimalla hänen turvamiehenään.
Tähän eversti Varsta: ”Tarkoitatteko vapailla vaaleilla viime presidentinvaaleja, joissa kaikilla merkittävillä puolueilla oli yksi ja sama ehdokas, joka sitten sai lähes 90 % valitsijamiehistä? Niitäkö pidätte vapaina vaaleina? Vai pidättekö vapaina vaaleina sitä edellisten vaalien sijaan eduskunnassa järjestettyä äänestystä? Poikkeuslakia? Se oli osuva nimi. Siinä poikettiin laista. Tiedätte varmaan, miksi kutsutaan laista poikkeamista, etsivä Karhu? Sitä kutsutaan rikollisuudeksi”.
Kekkosen teoista minun ikäpolveni omakohtaisesti ja nuoremmatkin vähän historiaan perehtyneet tietävät tarpeeksi nähdäkseen, että läheskään kaikki Kekkosen tekemä ei koitunut tämän kansan parhaaksi, ei ollut sellaiseksi tarkoitettukaan. ”Urho Kekkosen politiikan päämäärä ja sisältö on vain Urho Kekkonen”, totesi jo entinen puoluetoverinsa, kunnioitettu Viljami Kalliokoski 1949-luvun lopulla.
Surullisinta on, että Kekkonen teki tuollaisesta jo lähtökohdiltaan epäisänmaallisesta, laittomasta ja moraalittomasta menosta entisessä laillisuus- ja moraalinäkökohtia korostaneessa ja kansanvaltaisia toimintaperiaatteita noudattaneessa isänmaallisessa puolueessaan hyväksytyn käytännön, suositeltavan doktriinin, jolle ”uskovaiset” antoivat täyden tukensa ja jota myös eräät myöhemmät kepupoliitikot ovat pyrkineet toteuttamaan. Paavo Väyrysellä oli usein hyvä yritys siihen, mutta ei koskaan oikein onnistunut. Anneli Jäätteenmäki onnistui noilla Kekkosen perinteeksi muodostamilla kepukonsteilla pääsemään hetkeksi jopa valtaan, mutta sen pikaisen ja surullisen lopun tiedämme.
Yhä on kepulaisia, joiden arvot nousevat tuon Kekkosen luoman doktriinin perustalta ja he kaipaavat uutta Kekkosta ja surevat ja samalla tihkuvat kostonhalusta Jäätteenmäen puolesta, jota heidän mielestään kohdeltiin väärin. Niin kohdeltiinkin, mutta aivan päinvastaisessa mielessä kuin mitä nuo ”tosiuskovaiset” tarkoittavat. Voi sitä erään täällä tunnetun ja paljon ja pitkään kirjoittavan kepulaisen surkeutta, kun Matti Vanhanen ei toteutakaan sitä, mihin hän toivonsa pani Jäätteenmäessä, eli moraalitonta ja laista piittaamatonta perinteisen härskiä kepupolitiikkaa.
Olisikohan Keskusta palaamassa juurilleen, eli Santeri Alkion, Kyösti Kallion, Viljami Kalliokosken ja muiden entisten korkeamoraalisten ja kansanvaltaisuuden ja laillisuuden periaatteita noudattaneiden johtaman Maalaisliiton linjoille? Minusta tuollaisten Matti Vanhasten, Hannu Takkuloiden ja monien muidenkin nuoremman polven kepupoliitikkojen nousu johtaviin asemiin puolueessa viittaa siihen.
Slogan ”kepu pettää aina” ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sen syntymistä on edeltänyt näytöt pitkässä historiassa. Siitä sloganista irrottautuminen on Keskustalle vaikeaa ja se ottaa aikansa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että nykyisessä hallitusyhteistyössä tuo iskulause on aiheeton. Toivottavasti lehti kepun historiassa on kääntynyt lopullisesti.
Politiikka parlamentaarisesti ja demokraattisin menettelytavoin hallitussa maassa edellyttää jatkuvia kompromisseja, myös muiden kuin oman kuppikunnan edun huomioon ottamista, sopimista ja sopimuksista kiinni pitämistä. Tuon muut suuret ja pienemmätkin puolueet ovat jo aikoja sitten oppineet ja oppivat viimeistään Lipposen sateenkaarihallituksissa, joiden pystyssä pysyminen jo edellytti sitä, puhumattakaan toiminnan edellytyksistä. Niinpä ne sitten toimivatkin koko kansan parhaaksi, kun mikään kuppikunta ei voinut yksipuolisesti ajaa etujaan niiden kautta.
Mikään poliittinen puolue ei ansaitsisi laajempaa kannatusta, jos se pyrkii ajamaan vain tietyn tai muutaman ryhmän etuja, kun toiminta tällöin yleensä on maan ja kansalaisten kokonaisedun vastaista. Yhtä tuomittavaa on, kohdistuipa tuo yksipuolisuus palkansaajien, talonpoikaisväestön, pienyrittäjien, suurkapitalistien tai minkä tahansa ryhmän etuihin. Sama koskee myös elinkelvottomien ja kokonaisuuden kannalta hyödyttömien elinkeinojen pakollista ylläpitämistä ja kunnollisia elinmahdollisuuksia tarjoamattomien alueiden asuttuina pitämistä yleisen edun vastaisesti.
Ja tietenkin on tuomittavaa myös jonkin nomenklatuuran (kunnallisen, ammatiyhdistyksellisen tms.) ylläpitämistä puolueen pönkittäjänä. SDP:lle tuo ammattiyhdistyseliitti on tärkeä tuki, mutta kepulle kunnallinen satraappikunta vielä tärkeämpi, itse asiassa tärkein tuki, kun sen perinteinen tukijoukko talonpoikaisväestö on kutistunut liian pieneksi ja heikoksi.
Hupaisa muoto puolueuskovaisuudesta on se, että puolue aina oikeassa, teki se mitä tahansa, vaikka tänään sitä, mikä eilen oli tuomittua, ja että puoluejohtajat ovat aina suuria, vaikka pallilla olisi tänään se, joka vielä eilen tuomittiin mitättömyydeksi. Näin ei ajattele se paljon ja pitkään kirjoittava kepulainen, johon edellä viittasin. Hän on osoitus siitä, että rehellisyyttä löytyy kyllä yllättäviltäkin tahoilta. Mutta eräs toinen täällä vähintään yhtä tunnettu kepulainen on oiva näyte kappaleen alussa mainitsemastani tyypistä.
Monet puolueuskovaiset ovat yksinkertaisesti vain niin tyhmiä ja tietämättömiä, että he eivät tiedä mitään mistään muusta kuin puolueestaan, ja sekin ”tieto” on vain uskoa ja luuloa. He eivät tunne historiaa eivätkä seuraa aikaansa eivätkä ymmärrä aikansakaan ilmiöistä juuri mitään. Jotkut huutelevat vain tiettyjä iskulauseita, jotka papukaijakin olisi vähäisellä opetuksella helposti oppinut. Mutta, kuten edellä sanomastani voidaan ymmärtää, on myös ihan ajattelukykyisiä ja totuudenkin tietäviä, mutta vastoin parempaa tietoaan ”uskontonsa” puolesta puhuvia. Ja siis muutama myös ihan älykäs ja rehellinen, joka kyllä joutuukin moraalisiin ristiriitoihin uskontonsa vuoksi.
No, mihin minä mielestäni sijoitun ”puolueuskovaisten” kartalla? Jään kokonaan sen ulkopuolelle, sillä minulle riittää se juutalaisten, kristittyjen ja islamilaisten Jumala, jonka nimeen minutkin on aikanaan kastettu ja jonka nimeen minut tullaan hautaamaankin.
Jotakin puoluetta minäkin aina kannatan, eilen yhtä, tänään toista ja huomenna ehkä kolmatta, mutta kokonaan muista kuin uskonnollisista lähtökohdista alkaen. Olen niistä kertonut sen verran, että siihen ei ole tarvetta nyt. Teistä jotkut varmaan määrittelevät sen oman näkemyksensä mukaan, ja tuskinpa viitsin edes korjata, vaikka tuo näkemys olisi kuinka pielessä. Kun nimittäin hyvin tiedä, että tekin tiedätte totuuden kohdallani, vaikka siinäkin vastoin parempaa tietoanne muuta puhuisitte.
Vastaukset 58
Vanhimmat
K.K.Korhonen
Mestarillinen kirjoitus taidokkuudessaan ja analyyttisessä uskottavuudessaan. Mutta miten selität sen, että kepulaisissa on paljon lestoja (laestadiolaisia)? Nehän ovat myös siinä uskossaan hyvin puritaanisia. Ovatko ne kahden jumalan palvelijoita?
Hetken ajattelin, etä panitpa pahan. Mutta mielestäni sen selittää tämä:
Itse asiassa monella meistä on monia Jumalia, niin monoteisteja (yksijumalaisia) kuin olemme olevinammekin. Monen hartaan kristityn, juutalaisen, islamilaisen yms. toinen, ehkä sittenkin se ensimmäinen Jumala on Raha. Jollekin toiselle se on Valta. Kolmannelle nuo molemmat tai jokin muu.
Tiedän, että monet todella uskovaiset lestadiolaiset kannattavat kepua. Lestadiolaisiahan on kepun huippupoliitikoissakin, mm. Kyösti Karjula, ja eikös se Hannu Takkulakin kuulu niihin? Mutta luulen, että noille ja monille muille lestadiolaisille kepu ei sittenkään ole Jumalan asemassa, vaan tiukan tullen he kyllä ovat valmiit siitä luopumaan, mutta eivät oikeasta Jumalastaan ja uskostaan.
Lestadiolaisen huomattavaa määrää kepun kannattajakunnassa selittää eniten kai se, että nuo molemmat "uskonlahkot", niin lestadiolaisuus kuin kepulaisuuskin, ovat yleisimmät samoilla alueilla Pohjopis-Suomessa.
kun sekoitat politiikkaan ekumeniaa?
Et kai vain ole "juopunut rahavallan ja Impperialismin huumasta" :)
...ole juopunut edes viinistä, jota tässä yömyssykseni hieman naukkailen.
Rahavalta ei liity minuun mitenkään, kun en ole siihen osallisena enkä kannattajana, imperialismi liittyy sikäli, että olen sen kiivas vastustaja. Etkö ole huomannut mielipiteitäni Neuvostoliitosta ja sen palvelijoista.
En minä ole alkanut pehmentyä, vaan olen aina ollut melko pehmeä, mitä ihmisyyteen tulee. Minusta niin politiikka kuin ekumeniakin ovat osa ihimisyyttä, mikä on monimuotoista. Olen pyrkinyt osoittamaan tämän näkemykseni todeksi täälläkin, ja se on ollut monelle kepulaiselle kauhistus: puhua nyt muista kuin poliittisista arvoista, jopa tunteistaan, niin iloistaan kuin suruistaankin tällä pyhällä paikalla! Taidat Sinäkin kuulua noihin kauhistelijoihin?
sentään vastataan, mutta kokeilepa Demarien pastalla kirjoittaa jotakin ja tunnustaudu ensin uskovaiseksi niin saat ainakin kunnon haukkumiset palkaksi.
(ehkä ei aina sitäkään)
Totta on, että tuo demarien saitti on hiljainen. Demarit eivät näy olevan kiinnostuneita tällaisesta. En tiedä, kertooko se välttämättä kovin huonoa heistä? Voi olla jopa päinvastoin. Tai sitten demareissa ei ole kaltaistamme "joutoporukkaa", joka ehtisi täällä kirjoitella: he ehkä ovat kiireellisiä töiden ja muiden harrastustensa vuoksi.
Hyvä kuitenkin, että täällä riittää keskustelua ja mahdollisuuksia tällaisen paljon joutoaikaa omaavan eläkeläismiehenkin siihen osallistua.
Lestadiolaisuus on keskeisesti opportunistinen liike, se käyttää tilaisuudet hyväkseen.
Kepulaisuuden sisäänlämpiävyys ja valta-asema lestadiolaisilla alueilla on nimenomaan tilaisuus, jota ei voi olla hyödyntämättä: valmis ja omilleen lojaali organisaatio mahdollistaa liikkeen omaa suhteellista osuutta suuremman valta-aseman ja on hyödynnettävissä miehittämällä johtopaikat. Kepulaisuuttakin fanaattisemman johtajapalvonnan avulla omien kannatus on keskitettävissä siten, että puolueen johtopaikat on vallattavissa. Aseman säilyttämiseksi tarvitsee vain painottaa kuulijakunnasta riippuen joko lestadiolaisia tai kepulaisia arvoja.
...palstoilla on hiljaista, kun ovat valjastaneet kaikki kynnelle kykenevät tänne kepulle törkyilemään.
Kepulaiset ovat sen verran fiksua väkeä, etteivät mene toisten palstoille pelkästään törkyilemään.
Tannerinpalvojat
Eivät Tannerin ihailijat mitään uutta uskontoa muodosta. He ovat vain ihmisiä, jotka tuntevat historiaa ja sanovat siitä rehellisen mielipiteensä.
No, jos haluat, niin olkoon sitten niin kuin sanot. Silloin sen uskonnon Jumalat ovat Isänmaa ja sen kansa. Tanner on vain profeetta, yksi suurimmista. Muita suuria ovat esim. Ståhlberg, Ryti ja Mannerheim. Myös Kyösti Kallio ja J.K.Paasikivi voidaan lukea tuon uskonnon hieman vähäisempien profeettojen joukkoon.
Keitä tarkoitat noilla:
- Voi sitä erään täällä tunnetun ja paljon ja pitkään kirjoittavan kepulaisen surkeutta, kun Matti Vanhanen ei toteutakaan sitä, mihin hän toivonsa pani Jäätteenmäessä, eli moraalitonta ja laista piittaamatonta perinteisen härskiä kepupolitiikkaa.-
- Hupaisa muoto puolueuskovaisuudesta on se, että puolue aina oikeassa, teki se mitä tahansa, vaikka tänään sitä, mikä eilen oli tuomittua, ja että puoluejohtajat ovat aina suuria, vaikka pallilla olisi tänään se, joka vielä eilen tuomittiin mitättömyydeksi. Näin ei ajattele se paljon ja pitkään kirjoittava kepulainen, johon edellä viittasin. Hän on osoitus siitä, että rehellisyyttä löytyy kyllä yllättäviltäkin tahoilta. Mutta eräs toinen täällä vähintään yhtä tunnettu kepulainen on oiva näyte kappaleen alussa mainitsemastani tyypistä.
Monet puolueuskovaiset ovat yksinkertaisesti vain niin tyhmiä ja tietämättömiä, että he eivät tiedä mitään mistään muusta kuin puolueestaan, ja sekin ”tieto” on vain uskoa ja luuloa. He eivät tunne historiaa eivätkä seuraa aikaansa eivätkä ymmärrä aikansakaan ilmiöistä juuri mitään. Jotkut huutelevat vain tiettyjä iskulauseita, jotka papukaijakin olisi vähäisellä opetuksella helposti oppinut. Mutta, kuten edellä sanomastani voidaan ymmärtää, on myös ihan ajattelukykyisiä ja totuudenkin tietäviä, mutta vastoin parempaa tietoaan ”uskontonsa” puolesta puhuvia. Ja siis muutama myös ihan älykäs ja rehellinen, joka kyllä joutuukin moraalisiin ristiriitoihin uskontonsa vuoksi. -
Nimiä kehiin Korhonen, jos aiot olla uskottava!
...ettei loukkaudu kukaan nimetty tai nimeämättä jäänyt ja itsensä sen arvoiseksi kokeva.
Jos olet seurannut tätä saittia jonkin aikaa, niin tiedät kyllä sopivat edustajat luonnehdintoihini. Jos et tiedä, niin et ole juuri liikkunut täällä, joten nimillä on vielä vähemmän väliä.
Noille viimeisen päälle puolueuskollisille minäkin tapaan aina joskus naureskella. Täytyy myöntää, että olen ollut yhden kerran elämässäni poliittisessa tilaisuudessa. Tämä tapahtui syksyllä 1993, kun presidenttiehdokas Keijo Korhonen oli paikkakunnalla pitämässä vaalipuheen.
Sinulla on kyllä mennyt tuo Väinö Tannerin ylistäminen jo ehkä pikkuisen yli.
Ei siinä mitään, mies teki paljon hyvää isänmaalle, mutta liika kehuminen on liikaa.
Tuo Kekkosen morkkaaminen taas vastaavasti voisi jo vähentyä pikku hiljaa. Ei sillä etteikö hänestä arvosteltavaa löytyisi, mutta kovin on myöhäisherännäistä sekin.
Kun vuoden 78 vaaleissa ei tainnut olla kuin perustuslailliset, vennamolaiset ja kokoomuksen Junnilan-Mäki-Hakolan siipi Kekkosrintaman ulkopuolella, niin onhan tämä vähän imelää keskustelua.
Kyllä Kekkonen oli vuoden 78 vaaleihin mennessä jo koko menettelytapa-arsenaalinsa esitellyt, joten hänen takanaan olevat puolueet ainakin tiesivät millaista miestä olivat ehdokkaakseen vonkaamassa.
Mitä sokeaan poliittiseen uskonnollisuuteen vielä tulee, niin EU- näyttää olevan nykyisin samassa asemassa kuin oli aikanaan Neuvostoliitto tai DDR. Kokoomuksen MEP Aleksander Stubb on tämän lajin masentavin esimerkki, mutta ei ainoa.
Enhän minä niinkään ole kehunut Tanneria kuin olen toistanut minua merkittävämpien miesten kehuja, joita prof. Paavolainen ja Juhani Suomi ovat kirjanneet teoksiinsa. Kehujien joukossa on myös monia maalaisliittolaisia. Tässä pätkä Tanner-kirjoituksenini johdannosta:
>> Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen erottua joulukuussa 1927 kirjoitti maalaisliittolainen presidentti Relander päiväkirjaansa: ”Keskustelin Tannerin kanssa toista tuntia. Käsittelemämme asiat saavat jäädä meidän molempien salaisuudeksi. Ne, jotka sanovat, että Tannerilla ei ole sydäntä, eivät häntä tunne. Herttaisempaa miestä kuin hän on vaikea löytää. Tanner on kerrassaan kunnon mies ja lisäksi vielä viisas mies – näin eron hetken lähetessä tunnen sen entistä selvemmin. Niin viisaita miehiä kuin Tanner on vähän tässä tasavallassa”.
Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 presidentti Ryti kävi hänen luonaan onnittelukäynnillä ja sanoi puheessaan mm. näin: ”Elämäntyöllänne olette historiassa säilyvällä tavalla lujittaneet Suomen valtakunnan perustaa. Yhteiskunnallinen, valtiollinen ja taloudellinen toimintanne oikeuttaa Teidät saamaan osaksenne isänmaan ja kansan kiitollisuuden”.
Pääministeri Cajander käsitteli puheessaan talvisodan yksimielisyyttä ja totesi, että ”On tuntunut aiheelliselta kosketella tätä asiaa sen miehen merkkipäivänä, jonka valtiollinen toiminta on ollut sellaista, että ilman sitä terve parlamentarismi ja kansallinen eheys meillä ei olisi ollut saavutettavissa, ei sodassa eikä rauhassa”.
Urho Kekkonen laati Helsingin Sanomiin Tannerin 60-vuotispäivänä päivänsankaria suuresti ylistävän artikkelin, jossa hän kuvaili entisen ministeritoverinsa avuja ja luonteenpiirteitä, joiden katsoi kohottaneen Tannerin demokraattisen johtajatyypin ihanteeksi. Hän näki työväenliikkeen johdossa jatkavassa Tannerissa takeen Suomen kansan itsenäisyystahdon säilymisestä ja lujittumisesta. Kekkonen toteaa artikkelissaan mm: ”Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys… sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi”.
Kekkonen jatkaa: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa”.
pitkä, ei Tannerin olisi kannattanut mainita Stalinille olevansa menshevikki.
Ei kai olisi kannattanut, mutta minkäs ihminen rehellisyydelleen voi. Saattoi siinä Tannerilla olla pieni pirukin silloin mielessä, kun tiesi hyvin, minkä vaikutuksen tuo hänen mainintansa Staliniin ja kumppaneihin tekee.
Mitekähän Stalin ja kumppanit olisivat suhtautuneet siihen, jos Urho kekkonen olisi kehaissut heidät tavatessaan, että "minäpä olinkin vartijana punavankileirillä ja toimin silloin myös teloitusryhmän johtajana". No, ei Urkin tarvinnut tuota mainita, kyllä sen Stalin ja kummpanit hyvin tiesivät ja sillä varmaan Urkkia myös kiristivät tai ainakin Urkki uskoi heidän tarpeen tullen sillä kiristävän. Siksi hän toimi niin kuin toimi.
Loputtomien vähäjärkisten jätöksiesi ratkihauskin limbo pitkään aikaan:
>> No, ei Urkin tarvinnut tuota mainita, kyllä sen Stalin ja kummpanit hyvin tiesivät ja sillä varmaan Urkkia myös kiristivät tai ainakin Urkki uskoi heidän tarpeen tullen sillä kiristävän. Siksi hän toimi niin kuin toimi.
"Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939 Tanner muistutti Stalinille olevansa edelleen menshevikki, vähemmistöläinen. Venäjän bolshevikeilla oli ollut sopimattomia yhteyksiä japanilaisten kanssa vuosisadan alussa. Myös ensimmäisessä maailmansodassa he olivat olleet vihollisen apuna. Tarkoitus oli tietenkin heikentää valkoisten kenraalien johtamien joukkojen moraalia ja luoda vallankumoukselle otollista maaperää. Olisi ollut aivan sopimatonta penkoa historian roskatynnyriä ja löytää sieltä todisteet bolshevikkien maanpetoksista. Lenininkin maine olisi romahtanut.
Tanner muistutti Stalinia noista asioista, vanha suurlähettiläs Podzerov oli kuiskutellut Stalinin kuoleman jälkeen nuoremmilleen. Stalin ei ylipäätään halunnut muistutuksia vallankumouksellisesta menneisyydestään. Vuosien mittaan kaikki Stalinin vallankumoukselliset ikätoverit teloitettiin ja Stalinin omaa menneisyyttä koskevat paperit ja muut dokumentit pyrittiin hävittämään arkistoista. On siksi aivan perusteltua olettaa, että hyvissä hengen ja sielun voimissa oleva katumaton suomalainen ikätoveri, joka tiesi liikaa Stalinista, ärsytti Neuvostoliiton itsevaltiasta suunnattomasti. Ei Tanner muutenkaan mikään sulava diplomaatti tainnut Moskovassa olla. Kun hänet vietiin Leninin mausoleumiin, Tanner totesi mukana seuraaville GPU:n miehille tavanneensa Vladimir Iljitsinin elävänä, mutta ”tällä oli silloin kyllä suurempi pää”"
Kyllä noin "suurijärkinenkin" voi olla näköjääm kovin naiivi, jos ei pidä tuota esittämääni totena. Luuletko todella, että Neuvostoliiton johtajat eivät olisi tunteneet Urkin henkilöhistoriaa? Luuletko, että heidän mainiolta urkintaorganisaatioltaan olisi jäänyt vaille huomiota mies, joka toimi 1920-30 luvuilla kymmenkunta vuotta Etsivässä Keskuspoliisissa (nykyistä Suojelupoliisiamme vastaavassa) ja oli erityisen tunnettu kommunistien julmana kuulustelijana?
Kyllä tuo Urkin ura ja kaikki hänen sillä tekemänsä oli pantu Neuvostoliitossa kirjoihin ja kansiin. Jos et tuota tajua, niin oletpa todella naiivi. Tai sitten et olekaan niin "suurijärkinen", jona näköjään itseäsi pidät.
Urkki ei ollut naiivi, vaan relisti, sillä itse organisaatiossa toimineena hän tunsi hyvin salaisen poliisin toimintatavat ja tehokkuuden ja sen, mistä se oli kiinnostunut ja miksi, niin meillä kuin Neuvostoliitossa. Ja niskan päälle päästessään hän itse olisi varmasti käyttänyt hyväkseen niitä arkaluonteisia tietoja, mitä hänellä oli vastustajastaan. Niin hän tiesi myös neukkujen tekevän. Se tieto motivoi häntä kummasti olemaan sitä, mitä hän oli.
Olen mielestäsi siis vähäjärkinen. Tällä vähäisellä järjelläni minä kuitenkin olen toiminut myös tehtävissä, joissa sen verran olen saanut kosketusta noihinkin asioihin, että kaunosieluinen naiivius on kyllä karissut realismin tieltä.
Tällä vähällä järjelläni olen muuten ollut mukana melko monessa, enkä ihan huonoin tuloksin. Olisi mielenkiintoista vertailla saavutuksiamme, mutta et taida antautua siihen vertailuun. Et taida edes uskaltaa kirjoittaa tänne mitään syvällisempää ajattelua edustavaa, edes tuon avaukseni kaltaista. Sitä pidän Sinulta viisauden osoituksena.
Noinhan se meni. Olen tuosta minäkin joskus kertonut, taisin mainita tuossa Tanner-sarjassanikin. Ja siksi juuri ja myös vapaussodan aikaisten ja sen jälkeisten poliittisten näyttöjensä perusteella Tanner koettiin NL:ssa pahimmaksi ja vaarallisimmaksi vastustajaksi. Hänen syykseen pantiin paljolti se, että vallankumous ei onnistunut Suomessa.
Samaa Tannerin perisyntiä kantoivat muutkin sosialidemokraatit neukkujen silmissä. Sen valossa onkin käsittämätöntä, että punavankileirin vartijana vankeja teloituttanut UKK, myöhempi Etsivän Keskuspoliisin mies, kommunistien julma kuulustelija, pääsi neukkujen luottomieheksi. Sitä ei selitä yksin Kekkosen käännös 1943, vaan sen takana on ilman muuta myös sitä, mitä olen tuonut esille kirjoituksissani ja tuon tässäkin ketjussa eräissä vastineissani.
Tuo Tannerin murjaisu Leninin päästä taitaa olla minulle uusi tieto. Mistähän Sinä olet siitä lukenut tai kuullut. Uskon kyllä noin tapahtuneen, sillä se on juuri tyypillistä Tannerin kuivalle huumorille, jota tyhmemmät eivät aina huumoriksi huomanneetkaan.
netistä, niin se löytyy esim. tuolta---->
http://www.lasselehtinen.net/kirjoitukset/tanner.php
Kiitos! Hyvä kirjoitus, kuten Lasse Lehtiseltä aina. Talletin.
tutkielman, vaikka "Preussilaisen marssijärjestyksen soveltamisesta nykyaikaiseen sodankäyntiin."
Mutta jos lehmillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet tai ne voisivat piirtää käsillään ja tehdä asioita mitä ihmiset voivat tehdä, niin hevoset piirtäisivät jumalten muodot hevosenkaltaisiksi, lehmät lehmänkaltaisiksi, ja ne tekisivät heidän ruumiistaan muodoltaan samanlaisia kuin mitä heillä kullakin itsellän on.
Tuo on varmaan ihan totta. Juuri noin tapahtui myös meidän Jumalamme kohdalla. Olen vuosia Lähi-Idässä viettäneenä ja muutenkin suuri Israelin ystävä, ja sen verran uskonnollinenkin, että en halua rienata uskonnolla enkä kenenkään uskonnollisilla tunteilla, mutta silti sanon:
Elleivät juutalaiset (hebrealaiset silloin, juutalaisuus on paljon myöhempää) olisi olleet niin itseensä uskovaa ja omahyväistäkin porukkaa, että he olisivat voineet kuvitella itsensä yläpuolelle jotakin muunlaista kuin itsensä kaltaista, niin tiedä häntä, millainen Jumala meillä nyt olisi. Eihän Mooseskaan nähnyt Jumalaa, kuuli vain, mutta ei hän voinut kuvitella Häntä hahmoltaan muuksi kuin itsensä kaltaiseksi.
Joku on muuttanut luomiskertomuksen tekstiä näin: "Niin hebrealainen loi Jumalan, ja itsensä kaltaiseksi hän sen loi". Vielä korostan, että minä en halua noin rienata, mutta ei tuo kaukana totuudesta liene, mitä Jumalan hahmoon tulee.
Pitääkseni tämän ketjun tason edelleen korkeana, lainaan tähän pätkän avaustani. Tason korkeana pysymistä selitän sillä, että Kekkosestahan tuossa on puhe, eikä kai Kekkosesta voida puhua muuta kuin korkeatasoista. Tuonkaan pätkän ydin ei ole omaa ajatteluani, kuten huomaatte:
>> Vaikka kiistämättömästi on todistettu Kekkosen saaneen valtansa muualta kuin Suomen kansan kädestä, aluksi jopa oman puolueensakin tahdon vastaisesti, ja myös pitäneen valtansa moraalisesti ja laillisesti tuomittavin konstein, ulkopuolisen tahon avulla, niin noiden uskovaisten mielestä Kekkonen sai valtansa kansalta ja kansa sitä aina tuki, laillisesti ja demokraattisesti, Kekkosen itsensä tai minkään ulkoisen tahon pakottamatta tai manipuloimatta kansan mielipidettä. Ja noiden mielestä Kekkonen teki aina oikein, tarkoituksenaan ja tavoitteenaan vain kansansa paras.
Jari Tervon mainiossa kirjassa ”Myyrä” (sai muuten nyt ns. ”varjo-Finlandian” eniten myytynä uutuutena; myyty jo lähes 10 000 kpl. eikä syyttä) on kohtaus, jossa kirjan päähenkilö, ”myyrää” jäljittävä suojelupoliisin etsivä Jura Karhu joskus 1970-luvun lopulla sanoo eversti Varstalle palvelevansa Suomen Tasavallan vapailla vaaleilla valittua Presidenttiä toimimalla hänen turvamiehenään.
Tähän eversti Varsta: ”Tarkoitatteko vapailla vaaleilla viime presidentinvaaleja, joissa kaikilla merkittävillä puolueilla oli yksi ja sama ehdokas, joka sitten sai lähes 90 % valitsijamiehistä? Niitäkö pidätte vapaina vaaleina? Vai pidättekö vapaina vaaleina sitä edellisten vaalien sijaan eduskunnassa järjestettyä äänestystä? Poikkeuslakia? Se oli osuva nimi. Siinä poikettiin laista. Tiedätte varmaan, miksi kutsutaan laista poikkeamista, etsivä Karhu? Sitä kutsutaan rikollisuudeksi”.
Kekkosen teoista minun ikäpolveni omakohtaisesti ja nuoremmatkin vähän historiaan perehtyneet tietävät tarpeeksi nähdäkseen, että läheskään kaikki Kekkosen tekemä ei koitunut tämän kansan parhaaksi, ei ollut sellaiseksi tarkoitettukaan. ”Urho Kekkosen politiikan päämäärä ja sisältö on vain Urho Kekkonen”, totesi jo entinen puoluetoverinsa, kunnioitettu Viljami Kalliokoski 1949-luvun lopulla.
Olimmeko me aivopesun uhreja, kun emme nähneet asiaa noin kuin eversti Varsta. Suurin osa meistä ei kai nähnyt mitään väärää siinä, että lähes kaikki puolueet menivät Kekkosen taakse v. 1978 pressanvaaleissa. Näimmekö edes vuoden 1974 poikkeuslaissakaan mitään luonnotonta?
Nyt minusta on ihan selvää, että luonnotontahan siinä oli. Mutta minä ainkaan en silloin sitä lainkaan kauhistellut. Olinko aivopesty? Minä en voinut kuvitellakaan pressana ketään muuta kuin Kekkosen. Minä tosin olin silloin vielä nuori, en edes muistanut muita presidenttejä.
Mutta miksi eivät monet vanhemmatkaan, edes muiden puolueiden poliitikot nähneet noissa asioissa mitään väärää? Jos olisivat nähneet, niin kai he olisivat jotenkin pyrkineet asettumaan poikkiteloin. Oliko heidätkin aivopesty? Vai olivatko he pelkureita? Mitä he pelkäsivät, mitä heille olisi tehty, jos he olisivat sanoneet: ei käy noin? Vai olivatko he sellaisia opportunisteja, että saadakseen itselleen aeman sulkivat silmänsä näkemältään?
Mitä sinä tästä ajattelet? Olisi kiva, jos jotkut muutkin sanoisivat mielipiteensä.
Kyllä meistä enemmistö oli aivopesun uhreja, minäkin olin usein, joskin usein myös epäilin sitä silloista "totuutta". Ja varmasti oli myös opportunisteja, varsinkin poliittisilla johtopaikoilla kaikissa puolueissa, mutta myös talouselämässä (mm. ne "punaiset vuorineuvokset"), jotka etuja saadakseen sulkivat silmänsä siltä, mitä tiesivät tapahtuvan ja mitä he eivät voineet itseään inhoamatta katsoa.
Oli myös sellaisia "opportunisteja", jotka menivät peliin mukaan voidakseen vaikuttaa siihen hieman loiventavasti, myös puolustaa isänmaan ja kansan etua, mihin ainoa mahdollisuus tarjoutui vain "johtajaa seuraamalla". He varmaan joutuivat nielemään vastenmielisyytensä tuota peliä kohtaan enemmän laajemman edun kuin oman etunsa vuoksi. Rafael Paasio varmaan kuuluin näihin, myös Kalevi Sorsa muistelmiensa mukaan, varmaan myös Harri Holkeri ja moni muu.
Mutta oli myös sellaisia, jotka eivät suostuneet puhumaan muuta kuin minkä todeksi ja oikeaksi näkivät. Näitä olivat mm. tuo äsken esillä ollut Väinö Tanner ja myöhemminkin mm. Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth, Kaarlo Pitsinki ja eräät muutkin. Ei Kekkonen voinut heitä linnaan pistää, mutta kyllä hän NL:n avulla pystyi pitämään heidät poissa vaikutusvaltaisilta paikoilta. Kansanedustajina he voivat toki melko vapaasti puhua, mutta eivät tehdä paljonkaan.
Monet nykyisistä toisin ajattelevista poliitikoistamme olivat varmaan silloin ihan aidosti aivopestyjä. Luulen, että heihin kuului Paavo Lipponenkin. Se häntä ilmeisesti nykyisin niin harmittaakin, että hän helposti hieman ylireagoi toiseen suuntaan. Kuten minäkin, ja osittain samasta syystä.
" Monet nykyisistä toisin ajattelevista poliitikoistamme olivat varmaan silloin ihan aidosti aivopestyjä. Luulen, että heihin kuului Paavo Lipponenkin. Se häntä ilmeisesti nykyisin niin harmittaakin, että hän helposti hieman ylireagoi toiseen suuntaan. Kuten minäkin, ja osittain samasta syystä. "
Sinä siis tunnustat ylireagoivasi Kekkoseen. Eli että Kekkonen ei mielestäsi oikeasti ollutkaan ihan paha. Taidat häntä edelleen salaa ihailla.
Merkittävä tunnustus sinulta. Mielestäsi siis myös Paavo Lipponen edelleen ihailee Kekkosta, mutta sitä peittääkseen ylireagoi. Uskon sinua.
Kyllä minä todellakin usein hieman ylireagoin Kekkoseen, eli esitän hänet vielä kielteisemmässä valossa, mitä hän itse asiassa silmissäni on. Niin tosiaan luulen myös Paavo Lipposen joskus tekevän.
Sellainen on paitsi kertomaani ärsyyntymistä omasta aikaisemmasta sokeudestani, myös siitä, että monet ovat edelleen niin sokeita tai ainakin yksisilmäisiä Kekkosen ihailijoita, vaikka historiantutkimus ja myöhempien presidenttien osoittama käytännön toiminta ovat asettaneet Kekkosen monessa mielessä varsin tuomittavasti toimineeksi presidentiksi. Sama asia, ja eräät myöhemmät kepun alhaiset temput - tiedätte niitä kyllä - varmaan ärsyttää myös Lipposta.
Kyllä kaikilla itsevaltiailla on ollut myös suuria ja ihailtavia ominaisuuksia ja he ovat tehneet suuria ja aikalaisiltaan kannatusta saaneita tekoja. Ei heistä muuten olisi tullut itsevaltiaita. Olen lukenut monta kirjaa Stalinista ja Hitleristä, Mussolinista ja Mao Zedongistakin on joku kirja hyllyssänikin. Kekkosesta tietysti eniten. Kyllä niitä lukiessa joutuu myös ihailemaan noita suuruuksia. Hitlerin ”Taisteluni” on mielestäni pelkästään vain vastenmielisyyttä herättävä teos, mutta esim. William L. Shirerin mahtava kaksiosainen ”Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho” kertoo Hitleristä, varsinkin hänen uransa alkuajoilta myös sellaista selvänäköisyyttä, ennakkoluulotonta rohkeutta ja poikkeuksellista tarmokkuutta, mitä ei voi olla ihailematta, vaikka hyvin tietää, mihin tuo kaikki lopulta johti, ja mikä on mitä synkimmin tuomittavaa.
Stalinissakin joutuu ihailemaan hänen nuoruutensa täydellisen pelottomasti asialleen antautumista ja myöhempääkin määrätietoisuuttaan, jopa hänen ihmistenkäsittelytaitoaan, vaikka tuntisi myös hänen Hitleriäkin kenties synkemmän puolensa. Mussolini ja Mao Zedong eivät mielestäni pahuudessaan kuulu edellä mainitun kaksikon muodostamaan järeimpään sarjaan, mutta kyllä he myös kovin säälimättömiä olivat vastustajiaan kohtaan. Heidän rinnalleen psykologisessa mielessä asettaisin urho Kekkosen, vaikka ei hän tietenkään maailmanhistoriallisesti samaan sarjaan heidän kanssansa kuulu.
Olen lukenut jonkin verran myös Winston Churchillista, hyllyssänikin näkyy olevan ainakin Knut Hagbergin kirja hänestä. Minusta Chuchill ihmisenä vertautuu monessa mielessä Väinö Tanneriin. Toki kovin erilaisia olivat lähtökohdiltaan: Churchill lähtöisin mahtavasta Blenheim Palacesta, aatelissukuisen perheensä kodista, Tanner pienestä hellahuoneesta, rautateiden jarrumiehen poikana, mutta myöhempiä yhtäläisyyksiä on paljon. Churchillkin taustastaan huolimatta oli nuoruudessaan kallellaan sosialismiin (sanoi vanhana, että ”sillä, joka ei ole nuoruudessaan sosialisti, ei ole sydäntä, ja sillä, joka ei ole vanhana konservatiivi, ei ole järkeä”). Vaikka Tanner kulki koko elämänsä sosialistisen ideologian lipun alla, kyllä hän tietyssä katsannossa melkoinen konservatiivi oli. Ja molemmat olivat peräänantamattomia, moraalisista periaatteistaan tinkimättömiä isänmaansa ystäviä. Molemmat myös tupruttelivat sikaria ja molemmilla oli taiteellisia taipumuksia – Churchillilla maalaus ja Tannerilla musiikki – ja monia muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Churchill vain pääsi hieman lyhemmällä urallaan vielä pitemmälle kuin Tanner, maansa johtoon, mutta se selittyy historioittemme eroilla, sillä Iso-Britanniassa ei ollut sisällissotaa ja maailmansodassakin se oli voittaneella puolella.
- - - - - - - - - -
Niin, Kekkoseen palatakseni muistutan, että kyllä minä häntä tuossa paljon haukutussa (myös paljon kehutussa) Kekkos-tutkielmassani toin hänestä esiin myös arvostettavia puolia. Tässä siitä muistutukseksi eräitä otteita tutkielmastani:
- - - - - - - - - -
>> Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:
”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.
Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.
Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.< <
>> Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t. oli journalisteistamme niitä harvoja – ellei ainoa – joka arvosteli kriittisesti Kekkosta koko tämän valtakauden ajan. Kun Kekkonen järjesti hänelle potkut Uudesta Suomesta hän jatkoi linjallaan Helsingin Sanomissa. Paavonsalon vuonna 1981 tekemän kokonaisarvio virkansa jättäneestä presidentistä tiivistyi seuraavaan: ”Olen pitänyt Urho Kekkosta älykkäänä, etäisenä, ikäluokalleni ja sosiaaliselle ryhmälleni vieraana henkilönä”. Vuonna 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa hän toteaa: ”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan.”
Kirjansa loppuluvussa Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm., että ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä. Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn sekä Häikiön että Paavonsalon näkemyksiin. Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet). Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti. Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä. > Olen tällä lyhyellä esitykselläni Kekkosesta presidenttinä pyrkinyt kertomaan, miten hän sai vallan haltuunsa ja miten hän käytti sitä. Se mielestäni parhaiten kuvaa Kekkosen poliitikon olemusta. Kotimaan politiikassa hän oli vallanhaluinen ja täysin häikäilemätön, mutta ihmeen nöyrä ja säyseä Neuvostoliitolle. Olen pyrkinyt myös osoittamaan, että hänen asemansa perustui ennen muuta Neuvostoliiton tahtoon ja tukeen. Oliko tuo NL:n tuki välttämättä tarpeen Suomen presidentille? Uskoakseni ja monen muun mielestä sitä ei olisi tarvittu eikä sitä olisi saanut edes vastaanottaa niin selvästi. Mutta NL:lta saamiensa valtuuksien puitteissa Kekkonen kyllä usein toimi taitavasti Suomen etua ajatellen. > Myös monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan – ennen muuta älyltään – hän oli suurmiesluokkaa. Mutta paljon hänessä oli muutakin, häntä pienentävää. Tämän olen koettanut tuoda esille inhimillisenä näkökulmana. Ei kai hän ollut ihmisenä vain hyvä tai paha. Kukaan meistä ei ole sellainen. Kekkosessa tämä dualistisuus näkyi korostuneesti, sillä hän oli harvinaisen ristiriitainen henkilö.
Kyllä K.K.K. on tehnyt kotiläksynsä perusteellisesti. Tuohon ei ole paljoa lisättävissä.
Oleellisin puute Kepu-ilmiön yleensä ja UKK-ilmiön erikseen syntymiseen on jäänyt kuitenkin selvittämättä: 1950-luvun puoluesihteeri Arvo Korsimo. Puoluekoneiston valjastaminen milloin minkin asian ajamiseen oli hänen käsialaansa. Siinä sekä tarkoitus pyhitti keinot että keinot pyhittivät tarkoituksen. Aiheellisesti voidaan kysyä, että olisiko Kepu- tai UKK-ilmiötä voineet syntynyt ilman Korsimoa.
> "Hupaisa muoto puolueuskovaisuudesta on se, että puolue aina oikeassa, teki se mitä tahansa, vaikka tänään sitä, mikä eilen oli tuomittua, ja että puoluejohtajat ovat aina suuria, vaikka pallilla olisi tänään se, joka vielä eilen tuomittiin mitättömyydeksi."
Tuo ei ole yksiomaan Kepulainen ilmiö. Yhtälailla puhtaaksiviljeltynä se on nähtävissä myös muissa suurissa puolueissa, etenkin sdp:ssä.
Kiitos vain arvosanasta, mikä hyvin tyydyttää minua. Laudaturtyöni tällä saitilla on vielä tekemättä.
Korsimosta puheen ollen, tässä eräitä pätkiä mm. täällä aikanaan julkaistusta Kekkos-tutkielmastani. Tuossa ensimmäisessä otteessa puhutaan ajasta, jolloin Korsimo tuli kekkosen apuriksi, ennen Kekkosen ensimmäistä yritystä presidentiksi (vuonna 1950):
>> Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille. > Kaiken kunnianhimonsa, mikä oli aikoinaan suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi, hän valjasti uudelle pyrkimykselleen. Hän tiesi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä, auttavat hänet pääsemään tuohon tavoittelemaansa asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.
Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.
Mutta oli myös ”toisinajattelijoita”. Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja hallintoneuvos Reino Kuuskoski muodostivat ryhmän, jota voidaan luonnehtia K-linjan ytimeksi. Kenelläkään näistä ei kuitenkaan ollut merkittävää puolueasemaa, mikä oli ongelmallista Kekkosen kannalta. Mutta Korsimo oli taktinen nero. Hän loi vaaliohjelman, joka tuotti tulosta. Johtavana teemana kampanjassa oli, että presidentin henkilö ei ole tärkeintä; täytyy saada muutos Suomen poliittiseen linjaan. Monien vaiheiden jälkeen Kekkonen nimettiin puolueensa presidenttiehdokkaaksi.
Mutta Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.
Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.
Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.
Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.
"Laudaturtyöni tällä saitilla on vielä tekemättä."
-------------------------
...siltä!
...vastaväittelyyn vai pitäydytkö tavanomaisessa kepulaisessa paskanjauhannassa?
Epäilenpä, että tietosi ja taitosi riittävät jälkimmäiseen.
Wiljami
Pyydätkö varjelusta siltä Luojalta, jolta minäkin usein apua pyydän, vai pyydätkö sitä Kepu-uskonnon Luojalta? Ensiksi mainittu ei taida haluta eikä se toinen kyetä auttamaan tässä asiassa. Joten "vapiskaa, kepu ja Emeritus; KKK tulee ja jyrää teitin!"
kirjoituksissa sitten on?
Ei minustakaan ole mitään vastaanväittämisen paikkaa enempää avauksessani kuin vastineissa esittämissäni mielipiteissäni. Noin juuri asia on nähtävä. Mutta voisihan joku yrittää, jos uskoisi oikeasti asiaansa. Mutta useimman usko taitaa olla kovin heikko. Ehkä ei aina riitä taitokaan asiasta puhumiseen, herjanheittoon vaan.
Ei muuten kirjoituksissani Urho Kekkosesta ja Väinö Tanneristakaan näkynyt olevan kenelläkään juuri vastaansanottavaa. Vain muutama yritti, mutta ei hänelläkään perusteita esittämälleen ollut. On hieman tylsää olla aina näin oikeassa.
...sellainen tapakristitty vain. En kuitenkaan ole sortunut ihmistä Jumalan asemaan nostamaan, niin kuin sinä, joka palvot linnakundi Tanneria.
ps. Viikonlopun trivial pursuit:
Mikä on vielä iljettävämpää historian alueella, kuin kuin väärentää historiaa?
Viiden pisteen vihje:
He kirjoittavat tarkoituksenmukaista historiaa, usein tutkielman nimikkeellä!
eikä semmoista mikä ei olisi ollut jo ennestään tiedossa.
Kiinnostavia kirjoituksia ovat esim. nämä:
http://www.suomalaisuudenliitto.fi/sala.htm
http://www.kansallissosialismi.com/mohamed.php
http://www.helsinki.fi/agora/vara/yleista/markkinavoimista.html
http://www.cc.jyu.fi/~pasaojan/tutkintailmoitus.html
http://www.netti.fi/~timote2/TulevaisuusRakkauttaVai.html
kuulla että, mitä vastaansanomista sinulla on noihin kirjoituksiin?
...olla jotakin mieltä noista:
http://www.suomalaisuudenliitto.fi/sala.htm
http://www.kansallissosialismi.com/mohamed.php
http://www.helsinki.fi/agora/vara/yleista/markkinavoimi sta.html
http://www.cc.jyu.fi/~pasaojan/tutkintailmoitus.html
http://www.netti.fi/~timote2/TulevaisuusRakkauttaVai.ht ml
Saattaahan tuollaisiakin jonkun olla ihan hauska joskus lueskella, silloin kun mitään mielekkäämpää tekemistä ei ole. Vaikka eläkeläinen olenkin, niin joutavaa aikaa minulla ei ole, että sen tuollaisten lueskeluun haluaisin tuhlata.
Mutta kun Sinä ilmeisesti olet tuollaisesta huu-haasta kiinnostunut, niin tässäpä Sinulle vielä pari linkkiä samasta sarjasta:
http://www.skp.fi/
http://www.google.fi/search?q=cache:lBOc97DD7UsJ:www.geocities.com/CapitolHill/Parliament/1961/sepo.htm Seppo Lehto&hl=fi
>> En kuitenkaan ole sortunut ihmistä Jumalan asemaan nostamaan, niin kuin sinä, joka palvot linnakundi Tanneria > Mikä on vielä iljettävämpää historian alueella, kuin kuin väärentää historiaa?
Viiden pisteen vihje:
He kirjoittavat tarkoituksenmukaista historiaa> SUOMEN KANSANHALLITUKSEN
JULISTUS
Kansan tahdosta - kansan, jonka on vallannut viha ja suuttumus Cajanderin-Erkon-Tannerin kurjan hallituksen rikollisen politiikan johdosta, - on tänään Itä-Suomessa muodostettu maamme uusi hallitus, väliaikainen Kansanhallitus, joka täten kutsuu koko Suomen kansaa ratkaisevaan taisteluun pyövelien ja sotaprovokaattorien hirmuvallan kukistamiseksi.
myös todeta huuhaan. KKK "leimasi" vain suoralta kädeltä huu-haaksi nuo kirjoitukset!
Kyllä minä haluaisin vielä sinunkin vahvistusken, ennenkuin vakuutun siitä! :))
(huomaa että nuo KKK.n linkit ei kaikki aukea, vaan ne on avattava sieltä vähän ylempänä olevasta nimim. "kiinnostavaa" kohdasta)
Olen samaa mietä että ne KKK.n "vastauksessaan" lisäämät linkit oli kyllä huuhaata.
räkäinen nauru! :)))
vai olisko jo aihetta paskaiseen nauruun! :)
...panisit korkin kiinni tältä illalta, etkä tyrisi enempää. Vaikka ymmärrän, että kapiaisten ammattitauti on alkoholismi, niin luulisi että se ei pakottaisi kirjoittelemaan typeryyksiä.
Miksi et nauttisi eläkepäivistäsi selvin päin?
..kuten aina, tapasi mukaan.
>> kapiaisten ammattitauti on alkoholismi
Niin, kyllä vielä 1950-60-luvuilla kantahenkilökunnassa oli melkoisesti hilpeitä juomaveikkoja, valtaosin jo sodassa mukana olleita miehiä. Niistä olen kertonut noissa täällä referoiduissa muistelmissanikin. Mutta monet heistä eivät koskaan saavuttaneet eläkeoikeutta, kun tulivat vapautetuiksi (potkituiksi) pois juuri tuon ominaisuutensa vuoksi. Ei toki enemmistö silloinkaan juoppoja ollut, ja jo kauan sotilasammattikunta on todella ollut varmaan yksi raittiimmista tai ainakin parhaiten alkoholinkäyttönsä hallitsevista.
Uskonnollisuutta on montaa lajia ja monenasteista. Karkeasti voisi sanoa, että siinä missä tieto ja rationaalisuus loppuvat, siinä usko ja luulot, tuntemukset yms. alkavat. Itse tiedonkin luonteesta voidaan olla montaa mieltä, mutta en puutu tarkemmin tähän filosofiseen kysymykseen.
Kaikki me uskomme johonkin, sillä tietomme ovat vajavaiset ja elämää joutuu pakostakin täydentämään sillä, että uskoo ja luottaa johinkin asiaan, ihmiseen, olotilaan jne. Voidaan sanoa, että länsimainen eläntyyli on myös uskonto. Me uskomme, että se johtaa johonkin onnellisuuteen ja sen elämäntyylin arvoja me tavoittelemme. Tuo elämäntyyli on sekoitus erilaisia asioita. Yhtäältä siinäkin kristinuksolla on suuri merkitys, koska se on vaikuttanut moraalikoodistomme sisältöön.
Uskonto on perinteisessä mielessä rajattu sellaiseen, jossa on jokin yläpuolellamme oleva yliluonnollinen voima, josta meillä ei täyttä tietoa tai ehkei harmainta aavistustakaan. Tällaisia yliluonnollisia voimia ihminen on tarvinnut ja tarvitsee, koska omat voimat ovat rajallisia. Uskonto antaa lohdutuksen, suhteuttaa ikävät asiat, kun jokin parempi tai ainakin uudistuminen odottaa jossain. Meidän olisi paljon helpompi elää ilman jumalia, jos edes tietäisimme mitä kuolema on. Jos voisimme kokeilla kuolemaa esim. napsauttamalla vain valot pois päältä hetkellisesti, niin kaikki olisi helpompaa. Jos tietäisimme kuoleman samaksi kuin esim. yöllisen unitilamme, tarve uskoon vähenisi.
Uskonto siis paikkaa sitä, mitä emme tiedä ja tunne. Puolueuskosta tämä eroaa siinä, että yhteiskunnallisista asioista meillä sentään olisi mahdollisuus saada selko. Puolue tai johtajauskollisuus johtuu enemmän laiskuudestamme ottaa asioista selvä kuin tietämättömyydestä.
Hitler on hyvä esimerkki jopa jumalasta. Laiskat ja johonkin parempaan hamuavat näkivät hänessä toivon, jopa ihan uskonnollisessa ja hartaassa mielessä. Saksalaisessa älymystössä oli kuitenkin paljon niitä, jotka näkivät asian monipuolisemmin. He tekivät työtä tiedon eteen ja usko loitontui. Älymystö usein pyrkiikin loitantamaan uskoa, koska uskonto ei tyydytä heidän uteliaisuttaan.
>> Uskonnollisuutta on montaa lajia ja monenasteista. Karkeasti voisi sanoa, että siinä missä tieto ja rationaalisuus loppuvat, siinä usko ja luulot, tuntemukset yms. alkavat. Itse tiedonkin luonteesta voidaan olla montaa mieltä, mutta en puutu tarkemmin tähän filosofiseen kysymykseen.
Aivan ällistyttävää! Miten pystytkään tällaiseen häikäisevään älyllisyyteen. "Uskonnollisuutta on montaa lajia..." Ja tieto sitten. Turhaan ovat filosofit tiedonfilosofisia ongelmia pohtineet, sinä ratkaiset ne syvästi viisaan nettikirjoituksesi avauslauseissa.
Oletko ajatellut ryhtymistä Suureksi Johtajaksi? Tuolla älyllä, tiedolla ja karismalla? Sinulle ei pärjäisi itse lasselehtinenkään. Auta meitä valaistumaan.
...ei pelkästään valaistunut, vaan pelästynyt. Hän sai kohtauksen kun tuolla alempana rohjettiin arvostella hänen Jumalaansa Paavo Lipposta!
Olenhan aika suoraan kertonut, otan itse kirjoitukseni paitsi isänmaallisenä tehtävänä vastustaa meille haitallisia poliittisia suuntauksia, niin myös valistaa lukijoita. Pyrit yliarvioimaan keskustalaisia lukijoita. Ovarhan he itse täällä kirjoittaneet kuuluvansa tavallista yksinkertaisempien ihmisten puolueeseen. Siksi minun pitää ojentaa auttava käteni ihan perusteista alkaen.
Ymmärrän kyllä, että tosiauskovaiselle kuten sinulle tämä on kiusallista. Muutenhan et niin usein noteeraiskaan tekstejani. En ole luonteeltabi pirullinen ihminen, mutta tunnen silti pientä vahingoniloa juuri sinunkaltaisesi ansiosta.
Sinun itsetunto-ongelmissasi en kykene auttamaan. Jos pystyn parempaan kuin sinä haluaisit pystyä, on sinun ongelmasi, ei minun. Ehkä olen väärässä jossain asiassa, mutta minun itsetuntoni kestää myös väärässäolemisen, sinulla siinä taitaa olla vaikeuksia.
Täällä kirjoitetaan mielipiteitä, ei väitöskirjoja. Tämä sinulta on tainnut unohtua. Jos voin vähän neuvoa, niin neuvoni on tämä: Keskittyisit enemmän oman tietämyksesi esille tuomiseen kuin pelkästään muiden aika naiviin arvosteluun. Kutsuisin tätä positiiviseksi ahatteluksi. Sillä voi olla parantava vaiktus, parhaassa tapauksessa.
vaan sen tietomäärän jälkeen pitää osata tehdä myös oikeat johtopäätökset.
Monet, paljon koulujakäyneet ihmiset ovat käytännön asioissa aivan avuttomia.
On hyvä että, sinulla on hyvä itsetunto, että se kestää tuon väärässäolemisen ja jatkuvan älyllisen epärehellisyyden.
"Täällä kirjoitetaan mielipiteitä, ei väitöskirjoja. Tämä sinulta on tainnut unohtua."
Mitä ne sitten nämä sinun ja KKK.n kirjoitukset ovat, jos vihjaat, että Emerituksen ovat väitöskirjoja?
Tulee mieleen kansakoulun ainekirjoitus, missä opettaja vaati, että siihen täytyy sisältyä vähintäin kaksikymmentä lausetta.
Millähän perusteella väität Mielipidepankin olevan jatkuvasti väärässä? Minusta hän on väärässä vain silloin tällöin, enimmäkseen ihan oikeassa, ainakin mitä tietopohjan laajuuteen ja useimmiten myös sen analysoivaan ymmärtämiseen tulee.
Kun mainitset tuossa minutkin, niin hiveleehän se mieltäni, että pidät suorituksiani täällä jo väitöskirjan arvoisina. Tässä samassa ketjussa aiemmin joku näkyi antaneen avaukselleni arvosanan magna cum laude, ja minä totesin sen arvosanan minua hyvin tyydyttävän, ja jatkoin, että laudaturtyöni on vielä tekemättä. Mutta Sinun mielestäsi tekeleeni käy jo väitöskirjasta. Kiitos, kiitos!
Minunkaan mielestäni Emerituksen tekeleitä ei kukaan voi kutsua väitöskirjoiksi, sillä "väitös"-nimestä huolimatta väitöskirjan yritelmässäkin pitää olla takana myös tietoja eikä vain pelkästään luuloihin perustuvia tai muuten hatusta otettuja "väitteitä". Samaa pitää vaatia myös tutkielmalta ja pitäisi oikeastaan vaatia myös jokaiselta kirjoitukselta täälläkin. Silloin vain kirjoittajien joukko kävisi kovin suppeaksi.
Älä nyt ymmärrä väärin. Ei se että sinulle riittää itsetyytyväinen lilluminen omissa liemissäsi tee sinänsä minulle mitään ongelmaa. Se vain ei jätä mitään vaikuttamisen mahdollisuutta - tämä täydellisen omahyväisyyden muuri on jokseenkin läpäisemätön. Tunnen vain jonkinlaista akateemista mielenkiintoa sitä ongelmaa kohtaan, jonka tällainen sinussa ja K K Korhosessa esimerkillisesti ilmenevä omaan napaan rajoittuminen vuorovaikutukselle muodostaa.
Ei sinulla älyllisesti tai tiedollisesti ole mitään sellaista annettavaa, että positiivisiin odotuksiin olisi mitään aihetta. En minä usko että sinä elänmäniässäsi pystyt minulle mitään ajatuksellisesti arvokasta antamaan. Juttusi ovat päivästä toiseen samanlaista mässytystä. Esimerkiksi nyt sinä ensimmäisessä kappaleessasi kerrot omaavasi opetusmission yksinkertaisten keskustalaisten parissa, ja viimeisessä kappaleessa esität ettet kirjoita opinnäytteitä vaan mielipiteitä. Täh? Juttusi ovat ympäripyöreää käsitemössöä, jossa kahlailet kaulaasi myöten yrittäen pitää päätäsi pinnalla. Ei sinusta ole minkään sanojaksi.
Odotatko todella että joku puuttuisi asiapohjalta esim. tuossa ylempänä näytteillepyörittämääsi "uskonnollisuutta on montaa lajia" -tekstiin? Miten voit odottaa sellaista? Miksi yleensä työnnät tänne tuollaisia aivan laaduttomia ja lapsellisia käsitekyhäelmiä? Ehkä sinulle sitten riittää "mielipiteily" nimimerkki K K Korhosen kanssa.
Kkk "ulostuksia" voisi verrata päättömään ja päättymättömään Tv-ohjelmaan kauniit ja rohkeat. Kantavana teemana tässä ohjelmassa on kuulemma se, että Brooke on "paksuna" aina vieraalle miehelle.
Keskustan saitilla poseeraava Kepulikorhonen on sitä vastoin siunatussa tilassa,tai "paksuna" Kekkosesta. Se on se päättymätön ja kantava teema vuodesta toiseen.
Tv-ohjelmasta"Jumala eri kulttuureissa",kepulikorhonen veti sairaassa mielessään ,Huovisen romaanihahmo Konstan tyyliin, ensin mutkat suoriksi ja sitten kaarisillan Kekkoseen.
"Mitä kehittyneempi kulttuuri, sitä kehittyneempi Jumala."(Kekkonenko?)
Nämä ovat tyypillisiä Kepulikorhosen, sairaita ja "sinisiä" oivalluksia koettavana olevasta elämästä.
Luepa tuo klo 11.24 kirjoittamani "tunnustan" tuolta ylempää, niin ymmärät, etkä viitsi enää sen jälkeen puhua ihan noin tyhmiä.
että, vilkaisin vain sitä, en lukenut.
Siitä voi havaita heti sen että, "älylliseti ja tiedollisesti positiivisiin odotuksiin ei ole aihetta"