SDP:n puoluesihteeri Eero Heinäluoma arvioi MTV3:n nettikolumnissa, että europarlamentaarikko ja entinen sisäministeri Ville Itälä (kok.) on joutunut kohtuuttoman ryöpytyksen kohteeksi kertoessaan roolistaan Rusi-vakoilukohussa.
- Yleensä politiikassa kimppuun käydään asioiden salailusta. Tällä kertaa, kun toimittiin valtakunnan etua sekä poliittista tasapuolisuutta ajatellen, tuntuu pahalta Itälän kohtelu, Heinäluoma kirjoittaa.
=
Kepun äyskäri on - taas - tyhjä... ja nyt menee vielä leipäläpikin tukkoon... kun Sdp niin käskee... vaihtoihan roskajoukkio puheenjohtajansakin heti kun demareilta kävi käsky.
Roskajoukkio koko Kepu.
- Yleensä politiikassa kimppuun käydään asioiden salailusta. Tällä kertaa, kun toimittiin valtakunnan etua sekä poliittista tasapuolisuutta ajatellen, tuntuu pahalta Itälän kohtelu, Heinäluoma kirjoittaa.
=
Kepun äyskäri on - taas - tyhjä... ja nyt menee vielä leipäläpikin tukkoon... kun Sdp niin käskee... vaihtoihan roskajoukkio puheenjohtajansakin heti kun demareilta kävi käsky.
Roskajoukkio koko Kepu.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Sellaista se on pettäjän tie ja kepu pettää aina.
yhtä vahvan näytön omaavia kuin tämä väite--->
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000006163206
Mihin tuo jorina liittyy? Ei hajuakaan.
Se sen sijaan on selvä asia, että kepu pettää aina.
asiaasi?
Se, että kepu pettää aina, on tosiasia. Uskoo siihen tai ei, niin asia on ja pysyy. Vuodesta toiseen, niin se vaan kepulta homma menee.
Jos saat kepun lopettamaan pettämisen, niin hyvä niin, mutta kuka sellaiseen ihmeeseen uskoisi?
osoitti mihin tuntuvat toisinaan ne tosi asiat perustuvan.
Erehtyminen on inhimillistä, erheeseen takertuminen pirullista. Augustinus
Miten se liittyy siihen tosiasiaan, että kepu pettää aina?
se osoittaa juttunne totuusarvon.
Ei muuta.
Miten se todistaa sen?
Kepu pettää aina.
sen että totuusarvo jutuillanne on nolla.
Kun kerran olet samaa mieltä kyseisen nimimerkin kanssa.
Väitteesi oli tiedossa, mutta kysyinkin, että miten tuo todistaa sen?
Kepu pettää aina.
luki jo edellisessä viestissä!
Eli vertasin vain sinun juttun ja Osmiumin jutun totuusarvoja toisiinsa ja sanoen niiden olevan yhtenevät ja jota et ole kieltänyt.
Ei sen ihmeempää.
Vuonna 1977 kaksi neuvostoliittolaista nuorta miestä kaappasi Tupolev-lentokoneen Suomeen. Suomalaiset poliitikot olivat huolestuneempia maan suhteista Neuvostoliittoon kuin lentokoneen 80 matkustajasta...
...Ministerit huolehtivat matkustajien hengestä. Kekkonen lohdutti: "Ihmisvahinkoja on pyrittävä välttämään, mutta sille ei voi mitään, jos niitä tulee..."
...Kaappaajat vaativat koneeseen ruoan ja juomien lisäksi länsimaisia miestenlehtiä...
*************************************
VARJOJA HELSINGIN YLLÄ
Kesä 1977 oli kuuma. Auringossa hikoilevien lomalaisten matkaradioissa soi tyttöduo Baccaran Yes Sir, I Can Boogie. Kuplavolkkareilla ja Saab ysikuutosilla tanssilavoille kaasuttelevien nuorten miesten kaulassa roikkuivat leveät kashmirkuvioiset solmiot.
Helteitä ei varjostanut se, että suurvaltojen suhteet olivat jälleen viilenneet lyhyen liennytyskauden jälkeen. Yhdysvaltain presidentiksi valittu Jimmy Carter oli käynnistänyt ideologisen hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Carter piikitteli Leonid Brezhneviä ihmisoikeusloukkauksista.
Autereisena sunnuntai-iltana 10. heinäkuuta uinuva suomalainen idylli särkyi hetkeksi.
Varkauksista työleirille tuomitut venäläismiehet Aleksandr Zagirnjak,19, ja Gennadij Sheludko,22, kaappasivat Karjalan kannaksen yläpuolella Aeroflotin matkustajakoneen.
Nuorukaiset uhkasivat Tupolevin kapteenia käsikranaatilla ja vaativat häntä lentämään Tukholmaan. Arlandan lentokenttä oli tarkkaan mietitty kohde. Zagirnjak ja Sheludko uskoivat, että Ruotsi ei palauttaisi neuvostokaappaajia takaisin kotimaahansa.
Se oli myös Tupolevin kapteenin tiedossa. Hän ohjasi koneensa Suomeen ja laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lentokoneessa oli lähes
80 matkustajaa.
Matkustajakoneiden kaappaukset olivat 1970-luvulla yleinen terrorismin keino. Ne tarjosivat myös pakotien länteen rautaesiripun takaa. Suomessa kuitenkin uskottiin, että kansainväliset konfliktit eivät koskettaisi syrjäistä maata.
Zagirnjakin ja Sheludkon mukana Suomeen laskeutui ulkopoliittisesti kiusallinen tilanne.
Hallituksen ja poliisijohdon kesäloma loppui lyhyeen. Keskustan sisäministeri Eino Uusitalo sai tiedon kaappauksesta kotiinsa Lehtimäelle Etelä-Pohjanmaalle. Sisäministerille lankesi vastuu tilanteesta.
Uusitalo nousi poliisiautoon, joka lähti kiidättämään häntä Helsinki-Vantaalle. Auton kieppuessa maakunnan kapeilla sorateillä ministerillä oli aikaa punnita asioita.
Uusitalo arvioi tilanteen "erittäin vakavaksi". Hän päätti kutsua koko hallituksen heti lentokentälle.
Uusitalon auto kurvasi kiitoradan laidalle hieman ennen puoltayötä. Ministeri kiiruhti johtokeskukseksi perustettuun bunkkeriin lentokentän alle ja etsi puhelimen. "Otin ensi töikseni yhteyttä tasavallan presidenttiin", Uusitalo kirjoittaa muistelmissaan.
PRESIDENTTI URHO KEKKONEN seurasi tilannetta kotonaan Tamminiemessä. Sekä presidentin että sisäministerin mielessä oli päällimmäisenä yksi asia: ikävä välikohtaus piti hoitaa mahdollisimman vähin äänin.
Maan puolueettomuus oli tärkeintä, vaikka Helsinki-Vantaalla seisoi kaapattu lentokone täynnä matkustajia.
Neuvostoliitto halusi ehdottomasti, että kaappaajat palautettaisiin kotimaahansa.
Lännessä neuvostokaappaajat miellettiin ihmisoikeustapauksiksi, koska heidät olisi saatettu tuomita kuolemaan kotimaassaan.
Epätietoisuus länsimaiden suhtautumisesta aiheutti painetta suomalaisille päättäjille. Suomalaiset eivät myöskään tienneet, miten Neuvostoliitto reagoisi, jos sen vaatimuksiin ei suostuttaisi.
Liikenneministeri Veikko Saarto (skdl) oli jo ehtinyt paikalle kotoaan Tikkurilasta. Varapääministeri Johannes Virolainen (kesk) tuli Vironperältä kesäillan vietosta. Myös ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk) ja puolustusministeri Taisto Tähkämaa (kesk) saapuivat pian lentokentälle. Kun Tikkakoskelta ilmavoimien pienkoneella paikalle lennätetty opetusministeri Kalevi Kivistö (skdl) vielä liittyi seuraan, hallitus saattoi kokoontua neuvottelemaan.
Hallitus ja presidentti perustivat erityisen ministeriryhmän selvittämään kaappausta. Puheenjohtajaksi nimitettiin Uusitalo, jota voitiin pitää Kekkosen ulkopoliittisen linjan takuumiehenä enemmän kuin ketään muuta ministeriä.
Myös Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Vladimir S. Stepanov avustajineen kiiruhti lentokentälle. Ärhäkkänä tunnettu Stepanov halusi päästä mukaan hallituksen neuvotteluun ja vaati tiukasti kaappaajien pidättämistä ja luovuttamista kotimaahansa.
Neuvostoviranomaisilla oli huonoja kokemuksia vastaavista tapauksista. Tuoreimpana oli mielessä liettualainen kaappaaja, joka oli päätynyt oikeuden eteen vain muutamaa viikkoa aiemmin Ruotsissa. Moskovassa ei haluttu tämän toistuvan.
Suomalaiset eivät ihmetelleet neuvostoviranomaisteen toimintaa. Suurlähettiläs Stepanovin tahdittomaan käytökseen osattiin varautua.
KEKKONEN OHJEISTI puhelimitse ministereitä, että toivottuun ratkaisuun oli pyrittävä voittamalla aikaa ja ilman verenvuodatusta. Presidentti totesi myös, että kaappajia ei saa houkutella antautumaan lupaamalla heille turvapaikkaa. Sitä ei missään tapauksessa myönnettäisi.
Kekkosen vallankäyttö oli määrätietoista. Hän näytteli suurempaa roolia kuin ulospäin näytti. Hän oli vuonna 1977 vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja valtansa huipulla. Kun lentokonekaappaus vaaransi idänsuhteita, oli selvää, että Kekkonen sanoisi viimeisen sanan.
Presidentti oli ainoa niin suuren luokan pelaaja, että suomalaiset saattoivat laittaa hänet tuleen Neuvostoliiton edessä. Hänen painoarvonsa antoi hallitukselle mahdollisuuden torjua Stepanovin vaatimuksia.
Suomen tasavallan presidentin edessä jopa rivakan suurlähettilään oli vedettävä henkeä ennen kuin aloittaisi hutkimisen.
Kekkonen painotti ministereille, että kaappaajat ja kone on ehdottomasti palautettava takaisin.
Ministerien mielessä häilyi huoli koneessa olevien ihmisten hengestä.
Kekkonen lohdutti: "Ihmisvahinkoja on pyrittävä välttämään, mutta sille ei voi mitään, jos niitä tulee."
Suomalaiset saivat nopeasti neuvotteluyhteyden kaappaajiin. Venäläisnuorukaisten toiminta paljastui amatöörimäiseksi. Zagirnjak ja Sheludko antoivat helposti periksi sisäministeriön neuvottelijoiden vaatimuksille. Kaappaajat vapauttivat panttivankeja tasaisin väliajoin.
Erityistä huvittuneisuutta herätti se, että kaappaajat vaativat koneeseen ruoan ja juomien lisäksi länsimaisia miestenlehtiä.
Toisena kaappausiltana neuvottelijat näkivät Zagirnjakin purskahtavan vuolaaseen itkuun.
LENTOKONEKAAPPAUKSESTA tuli uutisköyhän heinäkuisen sunnuntain ykkösuutinen Suomessa. Siihen kiinnitettin poikkeuksellista huomiota myös ulkomailla. Länsimaiden tiedotusvälineet sympatisoivat sosialistimaiden lentokonekaappareita. Heti kaappausta seuranneena aamuna Helsinkiin alkoi virrata ulkomaisia toimittajia.
Tiedotusvälineiden edustajat tungeksivat lentokentällä ja odottivat kärsimättöminä tietoa tapauksesta. Toimittajia närkästytti erityisesti se, että puolustusvoimat oli piirittänyt Tupolevin, eikä sitä voinut kuvata lähietäisyydeltä.
Hallitus lähetti toimittajille niukkasanaisia kirjallisia tiedonantoja. Kukaan ministereistä ei astunut kameroiden eteen kaappauksen aikana.
Hallitus tai tasavallan presidentti eivät piitanneet kielteisestä julkisuudesta. Tärkeintä oli, että ulkopoliittiset tavoitteet täyttyivät.
Huhut lähtivät liikkeelle. Hallituksen niukasta tiedotuslinjasta kertoo se, että edes julkisuuteen vuotaneita vääriä tietoja ei oikaistu. Menettely ruokki erityisesti ulkomaisten tiedotusvälineiden suomettumisväitteitä.
Saksalainen viikkolehti Der Spiegel julkaisi tapauksesta seikkaperäisen artikkelin. "Suomalaisten vankeinakaan ilmarosvot eivät tehneet pelastavaa turvapaikka-anomusta, koska suomalaiset eivät ehdottaneet sitä heille välttääkseen vaikeuksia Neuvostoliiton kanssa", lehti kirjoitti.
Kaappauksen tiedotuspolitiikka oli näkyvä oire aikakauden ilmapiiristä. Se kertoi myös siitä, kuinka salassa idänpolitiikkaa valmisteltiin Kekkosen Suomessa.
Ministeriryhmä pysytteli bunkkerissa.
Salailusta syntyi vaikutelma, että neuvostoliittolaiset ohjailivat suomalaisten toimintaa. Harhaluulosta suomalaiset saivat syyttää vain itseään.
KESKUSTALAINEN KEIJO KORHONEN ON moittinut suomalaisten poliittikkojen toimintaa räikeän suomettuneeksi. Kekkonen oli syrjäyttänyt Korhosen ulkoministerin pestistä muutamia viikkoja ennen kaappausta.
Muistelmateoksessaan Sattumakorpraali (1999) Korhonen tulkitsi tilanteen Helsinki-Vantaan lentokentällä yksiselitteisesti "rivoksi ja vastenmieliseksi".
Korhonen kiitti onneaan siitä, että hän ei ollut enää hallituksessa "yhteistä häpeää jakamassa". Hän totesi jälkiviisaasti, että itse hän olisi tarvittaessa ohjannut poliisin avulla Stepanovin ulos.
"Tilaisuuden isäntä, ministeri Uusitalo ei varmaan nähnyt asetelmassa mitään outoa. Tottahan Stepanov sai osallistua parhaiden kavereittensa neuvotteluun...", Korhonen kirjoitti.
Tilanne lentokentällä ei kuitenkaan ollut aivan niin häpeällinen eikä yksioikoinen kuin Korhonen väittää.
Suomen poliittinen johto ei päästänyt neuvostoliittolaisia osallistumaan päätöksentekoon.
Neuvostoviranomaiset ahdistelivat suomalaisia kovasanaisesti, mutta poliitikot eivät alistuneet siihen niin nöyrästi kuin myöhemmin on väitetty. Suomalaisministerit ja poliisijohto kokivat Neuvostoliiton edustajien toiminnan kiusallisena.
Jos Stepanovin vaatimuksiin olisi suostuttu, Suomen suvereniteetti olisi vaarantunut hyvien idänsuhteiden kustannuksella.
Matkustajien ja kaappajien turvallisuus sen sijaan oli koko ajan päättäjien tärkeysjärjestyksessä viimeisenä, valtiollisen suvereniteetin ja idänsuhteiden alapuolella.
Tästä kertoo erityisesti se, että Kekkonen ja ministerit antoivat poliisille Suomen oloissa harvinaisen valtuuden tarvittaessa vahingoittaa kaappaajia ampumalla. Perusteluna käytettiin sitä, että poliisin tehtävänä oli suojella koneessa olevia syyttömiä ihmisiä.
Lähes kymmenen vuotta myöhemmin Mikkelin panttivankidraamassa poliisi käytti tätä oikeutta. Panttivanki sai surmansa, kun kaappaaja räjäytti pommin poliisin avattua tulen.
NIIN PITKÄLLE EI Helsinki-Vantaan lentokentällä menty. Tilanne laukesi aamuyöllä 12. heinäkuuta reilun vuorokauden viivytystaistelun jälkeen. Molemmat kaappaajat torkahtivat ja kolme viimeistä panttivankia pakeni.
Pian sen jälkeen Tupolevin ovi avautui. Ensimmäisenä murtumisen merkkejä osoittanut Zagirnjak käveli ulos kädet ylhäällä. Hän ei tehnyt vastarintaa, kun poliisit kiinnittivät käsiraudat hänen ranteisiinsa.
Sheludko paiskasi oven kiinni Zagirnjakin takana ja uhkasi räjäyttää koneen ja itsensä.
Parin tunnin kuluttua myös hän laskeutui portaat alas suomalaispoliisien huostaan. Sheludkon aseena käyttämä käsikranaatti paljastui vaarattomaksi harjoituskranaatiksi.
Keskusrikospoliisi kuljetti kaappaajat kuulusteltaviksi päämajaansa Ratakadulle. Zagirnjak selitti, että hän halusi nähdä kuinka "muut ihmiset ja kansat elävät". Sheludko puolestaan kertoi halunneensa lähteä maasta, jossa "eläminen ei ole ihmisarvon mukaista".
Kaappauksen lopputulos ei vahingoittanut Suomen suvereniteettia, idänsuhteita ei edes koneessa olleita ihmisiä.
Neuvostoliiton siviili-ilmailuministeri Vladimir P. Bugajevin lähetti Uusitalolle kirjeen, jossa hän kiitti sisäministeriä ja vuodatti yya-liturgian värittämiä kiitoksia suomalaiselle virkakunnalle.
Suomalainen virkakoneisto teki palautuspäätöksen nopeasti. Sisäministeriön edustajat luovuttivat Zagirnjakin ja Sheludkon kgb:lle Helsinki-Vantaalla kolme päivää kaappauksen alkamisen jälkeen.
Marraskuussa 1977 suomalaisdiplomaatit raportoivat Moskovasta ulkoministeriöön, että Zagirnjak ja Sheludko tuomittiin avoimessa oikeudenkäynnissä kahdeksan ja viidentoista vuoden vankeusrangaistuksiin.
Artikkeli perustuu Ulkopoliittisen instituutin kriisipäätöksentekotutkimukseen, joka julkaistaan tänä vuonna. (Teksti Arno Ahosniemi )
*********************************
Oliko Neuvostoliitolle niin tärkeää loikkauksien estäminen, (ketä koneessa oli) että, he olisivat ääritilanteessa tuhonneet sen koneen omilla hävittäjillään.
"-Yleensä politiikassa kimppuun käydään asioiden salailusta."
Annelin kimppuun kyllä käytiin vissiin ihan muusta syystä kuin salailusta.
Jäätteenmäki menetti eduskunnan luottamuksen nimenomaan siksi, että salaili asioita ja sen lisäksi vielä vääristeli niitä.
Oikea termi on valehtelu.
Golgatan Olgalla ja Ilomantsin lesti-inssillä on yksi yhteinen "piirre" = he valehtelevat.
äärimmilleen kehitettynä, on yksi taiteenlaji.
Oiva on siinä lajissa suvereeni mestari.
Jopa Anneli sekoili selityksissään pahemmin kuin Oiva, joka johdonmukaisen jääräpäisesti on pysynyt linjassaan, jonka perusteema on tämä:
"Anneli ei valehdellut kertaakaan IRAk-jupakan aikana"
Kyllähän Oivaa liki mistä tahansa voi syyttää... mutta johdonmukaisuuden puutteesta ei voi;-)))
Kepun urakka on rysähtänyt jo kahdesti, ensin Aho, joka ryssi urakkansa ja sitten perään hallituskumppani, joka kertoo Itälän olleen oikeassa.
Niinpä... Kepu ryssii kaiken mihin se koskee.