On vaikea rakastaa, jos rakkautta ei ole lapsena saanut. On myös vaikea tykätä itsestä, jos ei hyväksyntää ole saanut, muutakun tekojen kautta. Itse tunnen oman äitini nykyään etäiseksi, vaikka hän käy välillä minua katsomassakin. Oli vuosia hiljaista. Äitini on aika kylmä ja tunteeton ihmisenä, jos vaikka mainitsen hänelle nukkuneeni huonosti ja kuinka se vaikuttaa kaikkeen niin hän vastaa siihen tyylin hän on kyllä nukkunut viimmeyönä tosi hyvin ja nukkuu aina tosi hyvin. Mä oon vain miettiny, että jos oon lapsesta asti saanut kuulla tuollaista kaikesta murheesta, vaivasta ja "negatiivisistä ajatuksista", niin ei oo ihme, että minä kuva on kasvanu ihan päin persettä ja jos sitte kokee itsensä huonoksi ja arvottomaksi mitä ihmeellisimmistä asioista. Isäni oli paljon lapsena töissä ja hän oli samaan aikaan välittävä ja ankara.
Ennen viittätoista vuotta olin enimmäkseen mielistelijä, joka kuunteli ja oppi ymmärtämään äidin murheita saamatta koskaan itse sitä takaisin. Opin hyväksi kuuntelijaksi. Joka meni toisten keskustelujen mukana. Työnsin kaikki omat tunteeni ja kokemukseni sivuun, enkä käytännössä puhunut niistä kenellekkään, vasta kun 23 vuotiaani.
Tästä muutama päivä sitten avautui sellainen asia, että koen itseni lähes jatkuvasti kelvottomaksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Kaikki arvokkaaksi kokemisen tunteet ja itsetunnon pönkitykset on tullu joiden tiettyjen juttujen kautta. Meitä ei koskaan lapsena kehuttu, mutta moitteita sai kyllä kuulla. Ainut mille annettiin arvoa oli terveys, hyvät elämän tavat, opiskelu, työ ymym. Tavallaan ehdollistettua rakkautta. Tuli sellainen kuva, että näiden kautta on vasta"ihminen" ja kelvollinen. Nämä asiat pitivät vuosia itsetunnon kasassa ja niiden ympärille se muodostuikin. Vakavan masennuksen kautta menetin käytännössä kaikki nuo ja samalla lähti elämästä pohja pois. Nyt oon vuosia pyörinyt paskasta ymmärtämättä mistä kyse. Ja tajuan nyt miksi koen itseni arvottomaksi tiettyjen tilanteiden jälkeen, minulle on lapsena muodostunut kuva tai vanhemmat on antanut ymmärtää, että olen ollut kelvollinen vasta tiettyjen juttujen jälkeen, en ole saanut kuvaa, että olisin tullut arvostetuksi sellaisena, kun olen. Nyt hoen itselleni välillä olet arvokas, vaikka et tee tuota tai teet tuota. Käyn sitä debaattia, joka olisi pitänyt lapsena muodustua. Ne samat paska moitteet ymym, on kulkenu alitajunnas ne vuodet, aivan kun ne vanhemmat olis mua torumassa vieläkin.
Kaikki se paska, sekä hyväs, että pahas oli rakentunu väärän minän päälle. Nyt kun tuo pyörä pään sisällä on vähentynyt. Tajuan, että minulla ei ole itsetuntoa ollenkaan. On aloitettava kaikki uudestaan, oon vähä yli kolmekymmentä ja koen, että se ei olisi enään mahdollista, en tiedä mistälähden. Jos kuuntelen muita, voin ajautua uudelleen väärälle uralle. Lapsella se menee automaattisesti. En koskaan ollut näin "hukassa" elämässä. Haluasin tappaa itteni ja kuolla pois.
Ennen viittätoista vuotta olin enimmäkseen mielistelijä, joka kuunteli ja oppi ymmärtämään äidin murheita saamatta koskaan itse sitä takaisin. Opin hyväksi kuuntelijaksi. Joka meni toisten keskustelujen mukana. Työnsin kaikki omat tunteeni ja kokemukseni sivuun, enkä käytännössä puhunut niistä kenellekkään, vasta kun 23 vuotiaani.
Tästä muutama päivä sitten avautui sellainen asia, että koen itseni lähes jatkuvasti kelvottomaksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Kaikki arvokkaaksi kokemisen tunteet ja itsetunnon pönkitykset on tullu joiden tiettyjen juttujen kautta. Meitä ei koskaan lapsena kehuttu, mutta moitteita sai kyllä kuulla. Ainut mille annettiin arvoa oli terveys, hyvät elämän tavat, opiskelu, työ ymym. Tavallaan ehdollistettua rakkautta. Tuli sellainen kuva, että näiden kautta on vasta"ihminen" ja kelvollinen. Nämä asiat pitivät vuosia itsetunnon kasassa ja niiden ympärille se muodostuikin. Vakavan masennuksen kautta menetin käytännössä kaikki nuo ja samalla lähti elämästä pohja pois. Nyt oon vuosia pyörinyt paskasta ymmärtämättä mistä kyse. Ja tajuan nyt miksi koen itseni arvottomaksi tiettyjen tilanteiden jälkeen, minulle on lapsena muodostunut kuva tai vanhemmat on antanut ymmärtää, että olen ollut kelvollinen vasta tiettyjen juttujen jälkeen, en ole saanut kuvaa, että olisin tullut arvostetuksi sellaisena, kun olen. Nyt hoen itselleni välillä olet arvokas, vaikka et tee tuota tai teet tuota. Käyn sitä debaattia, joka olisi pitänyt lapsena muodustua. Ne samat paska moitteet ymym, on kulkenu alitajunnas ne vuodet, aivan kun ne vanhemmat olis mua torumassa vieläkin.
Kaikki se paska, sekä hyväs, että pahas oli rakentunu väärän minän päälle. Nyt kun tuo pyörä pään sisällä on vähentynyt. Tajuan, että minulla ei ole itsetuntoa ollenkaan. On aloitettava kaikki uudestaan, oon vähä yli kolmekymmentä ja koen, että se ei olisi enään mahdollista, en tiedä mistälähden. Jos kuuntelen muita, voin ajautua uudelleen väärälle uralle. Lapsella se menee automaattisesti. En koskaan ollut näin "hukassa" elämässä. Haluasin tappaa itteni ja kuolla pois.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.