Äiti-tytärsuhde

Puhuessamme kerroin myös joitain asioita vuosien varrella jotka ovat loukanneet minua tai jääneet painamaan mieltä. Äiti kielsi tuttuun tapaansa, että olisi koskaan niitä sanonut. Päädyin kiljumaan kuinka paljon tuollainen valehtelu ärsyttää. Ei silloin ole mitään pohjaa mihinkään. Toisaalta uskon, että äidillä on oikeasti aikamoinen taito unohtaa itselleen epämieluisat asiat. Ei ehkä huomaakaan sanovansa niitä. Hänen toinen tapansa on kauhistella "voi sanoinko tosiaan noin". Silti koko keskustelu pyöri sen ympärillä, että minä kysyin mikä hänen aiheensa nyt oikein on. Jos sanon, että minun kotiin puuttuminen ei ole ok. Miksi hän itkee sitä, mistä me nyt oikein puhutaan? Ei osannut sanoa. Hän piti merkitseviä hiljaisuuksia jolloin minun olisi kai kuulunut taipua. Enpä taipunut. Tuli vähän sellainen olo, että hän saa voimaa siitä, että saa rypeä dramatiikassa. Minulta se vie voimat.

Tulee vaikutelma, että odotat äidiltä varauksetonta hyväksyntää ja tukea kuten pikkulapsi ja toisaalta odotat hänen olevan paras ystäväsi. Ne ovat ristiriitaisia toiveita, koska äiti on eri sukupolvea, et ole enää pikkulapsi, ja äidillä on ehkä omiakin murheita riittämiin, terveys- ja mieshuolia. Riitelet hänen kanssaan kuin parhaan ystävän kanssa, josta pian erotaan, mutta äidistä on hankalampi erota. Entä, jos antaisit hänen vain olla äiti, et odottaisi niin paljon? Pitäisit vähän enemmän henkistä välimatkaa?

Toinen mikä tulee mieleen on oma elämäntilanteesi. Onko sinulla ystäviä parisuhdetta ei ilmeisesti ole? Entä tuo tavaramäärä, oletteko hamstraajia, onko sinulla itselläsi jotain ongelmia omassa elämässäsi, joihin äiti käytöksellään yrittää puuttua ja kenties omaa itsekin vastaavia ongelmia?

Totta kai äidiltä odottaa varauksetonta rakkautta, mutta se ei läheskään aina onnistu, koska äidin paras ei ole enää aikuisen ihmisen paras. Äidin hyväätarkoittavuus kääntyy siihen, että se koetaan elämään puuttumiseksi ja arvosteluksi. Ja aika harvoin äiti ja tytär ovat ihan parhaita ystäviä ja ystävyys on monestakin syystä hankalaa. Ainakin itse olen kokenut hyvänä, että pysyn aikuisen roolissani enkä odota äidiltä mitään sen kummempaa enkä hänelle uskoudu enkä toivo hänenkään uskoutuvan minulle, uskoutukoon omille ystävilleen. Saman sukupolven ja arvomaailman omaavat ymmärtävät häntä ja minua paremmin, itse valitut ystävät. Syyttäminen ja isot odotukset pilaavat monen sellaisenkin äitisuhteen, jossa on ollut paljon hyvää, paljon rakkautta. Ja sitä on molemmin puolin edelleen. Jokainen äiti on myös virheellinen ihminen, ei täydellinen.

Kiitos teille tosi paljon vastauksista. Äidin äkkinäinen muutos aikuistuessani on varmasti ollut traumaattista. Sen jälkeen elämäni on ollut sumua ja suru hiippailee kintereillä. Ikään kuin odotushuonetta, että kaikki tämä loppuu. Kuulostaa kamalalta ja on minulla ollut aivan mahtaviakin hetkiä. Tämäkin kuulostaa kamalalta, mutta olen tavallaan aina syvällä sisimmässäni odottanut, että äidin ja miehen suhde loppuu ja asiat palaiutuvat ennalleen. Tiedän, ettei tällainen ajatus ole oikeutettu. Mutta tunnistan sen itsessäni - syvimmissä mielen liikkeissä. Ensin toivoin, että äiti eroaisi miehestä joka oli väkivaltainen henkisesti (ja myöhemmin olen kuullut että ehkä pienimuotoisesti myös fyysisesti). Nykyään huomaan odottavani, että hän kuolee, kun on jo aika iäkäs. Se on niin ilkeä ajatus, että mieluummin ajattelen, ettei äiti merkitse minulle mitään. Että hän elää omaa elämää ja minä omaani. Tuosta alkukirjoituksesta jäi ehkä sanomatta, että olen pitänyt elämämme sillä lailla erillään, että mitään en äidiltäni pyydä enkä ääneen odota. En siis pyydä lastenhoitoapua (suureksi osaksi miehen arvaamattomuuden vuoksi ja siitähän ei saa puhua, mutta myös mietin äitini arviointikykyä). En soittele äidilleni. Hänen puoleltaan taas odotukset ovat aina olleet sellaiset, että minun pitäisi olla yhteydessä. Hän on läpi elämäni soitellut minulle vähintään kerran viikossa ja olemme puhuneet tuntitolkulla. (Unohdin sen mainita, että nuorena aikuisena muutin todella kauas pois äitini luota. Tai itse asiassa hän muutti ensin ja sitten minä toiseen suuntaan! :D Ei tietenkään liittynyt tähän äiti-tytär suhteeseen, mutta nautin kyllä olla silleä kaukana luomassa omaa elämää. Sitä teinkin monta, monta vuotta kunnes palasin muutama vuosi sitten.) Hän haluaa tietää kaikki mielenliikkeeni ja asiani. Hänellä on sellainen vähän hypnoottinen ote minuun, että en osaa pitää asioitani salassa. Mutta sitten tulee tyhjä, kurja, masentunut olo jälkeenpäin. Äiti taas luulee, että nämä keskustelut ovat juuri sitä mitä tarvitsen ja hän on tehnyt hyvän työn. Äidilläni on joissain asioissa niin erilaiset odotukset, että päädyn keskusteluissa esittämään itseni tietyssä valossa. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla on itseäni halveksiva huumori, vai miksi sitä kutsutaan. Kaikki kommellukseni selitän, mutta en asiallisesti juhli ääneen onnistumisistani. Eräs hyvä ystävä tästä minulle sanoi ja siksi sen huomasin. Sitten se alkoi ärsyttää minua, että miksi teen näin. Huomasin, että teen sitä äitini kanssa keskustellessa. Aloin muuttaa tyyliä ja puhumaan omista onnistumisistani asiallisesti. Heti tuli äidiltä kylmää vettä niskaan, että tuo on pröystäilyä. Ei nyt niin sanonut, mutta antoi hymähdyksillään ymmärtää. Keskusteluissa toisaalta esitän itseni myös sellaisessa valossa mitä äiti arvostaa. Työteliäänä, tunnollisena, reiluna, auttavaisena ihmisenä. Heti jos kokeilen ilmaista niitä muitakin piirteitä itsestäni niin tulee kylmää vettä niskaan. Paitsi jos se on sellaista, että "onpa minulla kamalasti ongelmia"niin se on sallittua. Sen ikävän, tyhjän jälkitunteen vuoksi olen viime vuosina alkanut tehdä sitä, että en puhu asioistani. Enkä oikein edes kuuntele mitä äitini puhuu. Odotan vain, että puhelu loppuisi. Ja mitä tulee minun muuhun elämääni, minulla on aina ollut häikkää ihmissuhteissa. Nyt minulla ei ole kuin yksi suht läheinen ystävä jonka kanssa näemme muutaman kuukauden välein. Hän on kyllä läheinen ja rakas, mutta lastemme takia emme oikein koskaan pääse puhumaan aikuisten juttuja oikein kunnolla läpi. Miesten kanssa minulla on aina ollut epäonnistuneita viritelmiä. En enää usko, että edes yritän eikä se sureta minua. Lastani rakastan yli kaiken, vaikka välillä tuntuu, etten ole niin hyvä äiti kuin haluaisin. Olen perinyt hankalan tempperamentin isältäni ja se taas on yksi pitkä stoori sekin - isä-tytär suhde.

Olet paljon käynyt läpi asioita ja pohtinut roolejasi. Olet itsenäinen ja pohdiskeleva nainen, mutta ehkä sinulla kumminkin on asioita joista olisi hyvä keskustella ulkopuolisen kanssa, tuo nuoruutesi aika, kun jäit yksin ja sinut tavallaan hylättiin. Nuoruusaika on sellaista aikaa, kun suhde vastakkaiseen sukupuoleen ja omaan naisen rooliin muotoutuu ja kolhuilla on pitkälle kantavia vaikutuksia. Tai voi olla. Toki elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Minusta on ihan luonnollista toivoa elämään haitallisesti vaikuttavan henkilön eli isäpuolesi kuolemaa. Mutta sen jälkeen kun on ollut terapiassa niin tällaisia ajatuksia ei tarvitse enää hävetä eikä niitä niin usein tulekaan. Kuoleman toivominen on sitä että toivoo oman ongelmansa (jota tuo ihminen symboloi) poistumista. Siksi se kannattaisi käsitellä terapiassa. Äidin miesystävä ja äitikin kuolevat, mutta heidän tuomansa ongelmat jäävät, jos niitä ei käydä läpi.

Ystävien määrä ja tapaamisen määrä ovat minusta aika vähäisiä, entä onko tuttavia, joista voisi ajatella ystäviä? Jos ei muuta niin päivttäiseen kanssakäymiseen, josta voisi kehittyä jotain enemmänkin? Eristäytyminen tuo huonoja asioita elämään, en tarkoita että pitäisi olla koko ajan menossa ja ystävien kanssa jutella syvällisiä valtavan usein, mutta että olisi tunne siitä, että saa puhuttua asioista tarpeeksi ja että on tukea. Silloin kuuntelua ei odottaisi äidiltä.

Olen myös kokenut tuon hypnoottisen vaikutuksen (hyvin kuvattu!) mikä aikoinaan oli kanssakäymisessä. Sitä kerta toisensa jälkeen vain toivoo, että tällä kertaa menisi toisin Vaikka pettyy joka kerta, myös itseensä, sillä eihän pakko olisi kertoa mitään. Nykyisin en kerro mitään, vaan utelen ja kyselen itse. Se on osoittautunut hyväksi taktiikaksi sillä melkein kaikki haluavat kertoa itsestään. Ehkä toimisi sinullakin. Voisit näin tutustua paremmin äitisi ajatusmaailmaan sitä tuomitsematta. Ehkä tulet huomaamaan jo siitä, mistä kiikastaa se, etteivät hänen neuvonsa ole hyviä. Olen itse terapian jälkeen huomannut joitakin asioita, joita olen toistanut ajatusmaailmassani, vaikka ne ovat haitallisia uskomuksia ja toimintamalleja. Joskus huvikseni aiheutan hämmennystä kyseenalaistamalla hänen ajatustapansa. Mitään riitaa ei siitä synny, mikä on vapahtavaa. En tunne enää mitään negatiivista kanssakäymisen jälkeen eikä riitoja synny.

Minulla on työni puolesta tuttavia joiden kanssa rupatella. Heitä voisi kuvailla enemmän asiakkaiksi kuin kolleegoiksi (joita minulla ei ole, paitsi netissä). Mutta kuitenkin jotain asiakkuutta syvempää tuttavuutta, ystävyyttä olen pystynyt luomaan. Ei toki mitään syvällistä, eikä kuulukaan. Kavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että asuin siellä kaukana, kaukana ja nyt olen taas täällä. Kaikilla on lapsia ja silloin arki on kiireistä. Kuten minunkin. En edes jaksaisi paljoa ylimääräistä. En oikeastaan koe kaipaavani, mutta tiedän, että se olisi hyvästä. Minulla on tämä yksi hyvä ystävä ja toinen vähintään yhtä hyvä, mutta olemme huonosti pitäneet yhteyttä. Koen, että heille voin kaiken kertoa. Mutta minulla on myös olo, että en halua vaivata. Kuulen kyllä, että olen aika negatiivinen silloin joskus kerran pari vuodessa, kun pääsen näistä asioistani puhumaan. Minua itseäni häiritsee se, että puhun sitten niin kielteisiä asioita. Kuitenkin se tuntuu tarpeelliselta. En oikein tiedä miten kaverini sen ottavat. Yleensä siis teemme ihan normi, kivoja juttuja eikä vatvota näitä asioita. Mutta tavallaan kaipaan sellaista kaveria jonka kanssa päivittäin soiteltaisiin ja kerrottaisiin kaikki meidän pienetkin murheemme (ja ilomme!) Sellaisiakin minulla on ollut. Sen kyllä huomasin jokusen vuosi sitten, että olen menettänyt itsetuntoani sen suhteen, että loisin uusia kaverisuhteita. Joskus parikymppisenä oli helppo tutustua ja kaverustua ihmisiin. Olin hauskaa seuraa, mutta silloin alkoholilla oli yleensä osuutta asiaan. Oli minulla täysin raittiitakin todella hyviä kavereita. Sitten kolmekymppisenä huomasin, että en enää osaa solmia ystävyyssuhteita. Ikään kuin joku nuoruusiän sensitiivisyys toisen tarpeille olisi kadonnut. Tavallaan tämä kehityis oli omituisesti seurausta kohonneesta itsetunnosta muilla elämänalueilla. Työelämässä sujui hyvin ja sain siltä osin itsevarmuutta. Mutta kun minulla nyt olikin mielestäni jotain sanottavaa (eikä vain kuunneltavaa) niin en osannutkaan solmia ystävyyksiä. Toisaalta samoihin akoihin aloin myös hieman eristäytyä. Pitkät työpäivät veivät voimat ja surin pitkään erästä kariutunutta seurustelusuhdetta. Nyt en koe olevani eristäytynyt, mutta aika yksin olen. En oikein osaa solmia uusia ystävyyssuhteita enkä keksi kenen kanssa voisin ystävystyä tai missä. Olen tavallaan myös aina ollut hieman outo. En jaksa puhua aiheista joista monet ikäiseni mammat puhuu. Minua ei kiinnosta shoppailu, meikkailu, merkkivaatteet, -kipot, -kupit. En seuraa urheilua. Eli olenhan minä aika rajoittunutta seuraa. :D Hyvät ystäväni elämäni aikana ovat hyväksyneet minut juuri tällaisena.

Olen kyllä sitä tehnyt, että kysyn äidiltäni hänen kuulumisiaan. Hänellä on tosiaan alueita joista ei saa keskustella tai joita hän siloittelee, liittyen kotiin. Eli niitä vältän. Yritin nytkin kysellä eläkesuunnitelmista. Hän pyöritteli silmiään siihen malliin, että älä vaihda puheenaihetta. Vähän on vaikeaa. Ainoat asiat mistä hän tykkää puhua on työ ja yksi intohimoinen harrastus. Nämä kun laittaa alulle niin niistä alkaa sellainen loputon, puuduttava monologi. Mistään syvemmistä ajatuksista hän ei mielellään puhu. Hän kokee itseensä kohdistuvan keskustelun todella voimakkaasti ja kielteisenä - jopa jonkun ihan neutraalin kommentin. Tai sitten yltiöpositiivisena.

Terapiassa minua jännittäisi se, että osaanko ilmaista itseäni. Minulla on jonkin verran sosiaalista ahdistusta tai sen tapaista. Jos edessäni on uusi ihminen niin pelkäänpä, että alkaisin puhua ihan jotain mitä sattuu. Joskus sosiaalisissa tilanteissa en tavallaan ole yhteydessä itseeni. Ja toinen asia on se, että kerran minulla oli ystävä joka on terapeutti. Hänellä oli todella ikävä tapa kertoa asiakkaistaan, kun oltiin kahvilassa. Ei yleensä mitään tunnistettavia tietoja (tosin saattoi tulla jopa ulkonäkökuvauksia, kansalaisuutta), mutta kertoa jotain heidän hulluista ongelmistaan tai miten hoidot edistyy. Minusta tämä oli aina erittäin kiusallista. Täysin epäeettistähän se on! Hän myös kertoi, että terapeutit katsovat terveystietokannasta heille kuulumattomien asiakkaiden tietoja. Ihan vaan uteliaisuuttaan. En nyt sano nimeä, mutta erään julkkiksen tietoja oli katsonut 10 000 ihmistä (vai oliko se kertaa?) joka ei voinut olla oikein. No...tämä tuttavuus kyllä romutti aika paljon intoa koskaan puhua kenellekään terapeutille. Mutta toisaalta sen verran optimisti olen, etten uskon, että minun kohdalleni osuisi tällainen tyyppi. Olisin varmaan kuitenkin aluksi varuillani, että kuinka yksityiskohtaisia tai arkaluontoisia asioita kertoisin. Joskus parikymppisenä kun kaverilleni avauduin näistä minun kolhuistani niin hän suhtautui siihen vähättelevästi. "Kaikillahan tollasta on, ei tossa ole mitään puhumisen aihetta." Nyt ymmärrän, että hän ei ehkä iollut han oikea henkilö jolle avautua. Minulla on tällainenkin kynnys, että tuhlaisinko terapeutin aikaa turhilla jorinoillani.