Äiti-tytärsuhde

TyyrisTaarisTyllerö

Olen neljissäkymmenissä oleva nainen ja äitisuhteeni ei ole ihan kodillaan. Tai siis meidän yhteinen suhteemme äiti-tytär. Tätä on tavallaan kestänyt vuosikymmeniä...mistä aloittaisin ja miten tämän pulmani kertoisin? Lapsuudessani olimme todella läheisiä. Harvinaisen läheisiä ja äidissä oli ihanaa kun hän pystyi sanottamaan ajatuksiani ja tunteitani. Hän on hyvin viisas, älykäs ja rakastava. Mutta myös tavallaan aika jyrkkä. Jos hänellä on mielipide asiaan, niin ei jousta yhtään. Lapsena ei olisi tullut mieleenkään uhmata häntä. Hän oli taitava, vahva kasvattaja - ei pelottava. Kaikki romahti minulle, kun olin lähestymässä aikuistumista ja hän meni yllättäen naimisiin ja muutti pois kotoa. Jäin kotiin yksin, vaikka taisin vielä olla teini. Pahinta oli, että äidin mies oli tasapainoton ihminen. Äiti muuttui pelokkaaksi erikoisissa tilanteissa (paniikkihäiriön tapaista) ja oli ihan tossun alla. Suhde äitiin muuttui. Mies oli sairaanloisen mustasukkainen ja pyrki tuhoamaan kaikki äitini ihmissuhteet. Äitini ei varmasti asiaa näin kuvailisi. Miehestä puhumisesta tuli tabu. Ennen pystyin puhumaan kaikesta hänelle ja nyt en varsinkaan tästä kaikkein kiperimmästä aiheesta. Elin varmaan kymmenen vuotta sumussa ja sellaista nuoren aikuisen perustörttöilyä harrastin. Itkin paljon omituisten poikaystävieni olkapäillä. Seurustelin vain mahdottomien kanssa esim. varattujen. Kolmissa kymmenissä yht'äkkiä havahduin olemaan ensimmäistä kertaa vihanen äidille. Tajusin, etten ikinä tekisi sitä mitä hän on tehnyt ystävälleni. (Tätä ennen olin tuntenut vain syvää huolta ja sääliä häntä kohtaan.) Aloin elämään enemmän omaa elämää siis tunnetasolla. Pikkuhiljaa vuosien saatossa menetin toivon tai edes halun saada suhdettamme kuntoon, siis entiselleen. Aloin huomaamaan, että äitin oli joskus aika ilkeä minua kohtaan, lyttäävä, näki huonossa valossa, odotti parempaa. Vaikea selittää, kun toisaalta uskon hänen aina olleen ylpeä minusta ja tukenani. Toisaalta en koe, että hänen rakkautensa on pyyteetöntä niin kuin minun on, silloin kun oikeasti rakastan toistan. Siis äitini tavallaan aina haluaisi minun tekevän hieman enemmän ja paremmin. Tosi vaikea selittää. Kanssakäymisemme on kuitenkin aika vaikeaa minulle nykyään. En edes halua heittäytyä täysillä. En luota. Mieskin on kuvioissa ja tuo oman lisänsä näihin kuvioihin. Nyt kävi niin, että äitini kysyi saako tulla kylään. (Sen olen vuosien varrella jämäkästi "opettanut", että ei saa olettaa, että kaikki käy minulle.) Olin aika utelias, että mitäs nyt. Tuli vielä se lapsuudesta tuttu täydellisen ilon tunne, että äiti tulee. Sitten se väistyi sen tunteen tieltä, että mitä sillä nyt on taka-ajatuksena. Äiti oli itkeneen näköinen ja tiesin, että oli saanut jotain tervystuloksia. Keitin kahvia ja ajattelin, että voin nyt olla aidosti hänen tukenaan. Heti ekana suusta tuli, että mulla on tämä terveysjuttu ja tämä on ihan varmasti sullakin. Sun pitää alkaa liikkua ja laihduttaa..plaa..plaa. Heti sai mun niskakarvat pystyyn. Minähän just olenkin koko kesän terveellisillä muutoksilla laihduttanut toistakymmentä kiloa. Olen paljon häntä kevyempi, harrastan liikuntaa. Suurimman osan elämästäni olen ollut liikunnallinen ja normaalipainoinen. Sitten äiti alkoi puhumaan, että hän haluaa vannottaa mut, että hän tulee auttamaan mua kodin siivoamisessa. Olin aika ulalla. Eihän tällainen vannottaminen ja pelottelu ole ystävyyttä. Ystävien kanssa vietän lämpimiä hetkiä ja jos siltä tuntuu niin aletaan yhdessä tehdä asioita. Ei niitä näin aleta tehdä. Tätä yritin äidille selittää. Kerroin kuinka pahalta tuntuu, kun hän huulta purren silti sanoo ääneen useita epäkohtia minun kodissani. Tämä on minun koti ja minun tapani elää. Yritin selittää, että minulle tavaramäärässä ei ole ongelmaa. Ei voi tulla toisen kotiin ja alkaa sanomaan, että tämä ja tämä on vialla. Minua alkaa masentaa tällainen ja olen siitä ennenkin hänelle sanonut. Niin..enpä nyt tiedä miltä kuulosti ja varmaan joku heittää lokaa niskaani, kun nurisen näin pienistä. Se iso asia tässä takana on tämä heikko suhde meidän välillä. En tiedä osasinko selittää. Nyt vaan masentaa, vaikka tiedän, että se on tyhmää. p.s. äitiniki koti on aivan tupatentäynnä tavaraa eli en ollenkaan käsitä tätä - ihan ufoa mulle. En nyt jaksa enempää kirjoittaa. Saakohan tästä mitään tolkkua?! :D Mutta siis pointti tänään oli se, että yritin sanoa, että ystävien kanssa vietetään lämpimästi yhteistä aikaa ja hyväksytään toinen sellaisena kuin se on. Niin äiti sanoi, ettei ole hyvä puhumaan, että mieluiten tekis käytännönjuttuja kuten siivois mun asunnon! Ja oikeesti hän ei edes ole mikään siivous- tai käytännönihminen Tuli sellainen olo, että kovin erilaisia asioita pohjimmiltamme toivoisimme toisiltamme.

6

277

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • TyyrisTaarisTyllerö

      Puhuessamme kerroin myös joitain asioita vuosien varrella jotka ovat loukanneet minua tai jääneet painamaan mieltä. Äiti kielsi tuttuun tapaansa, että olisi koskaan niitä sanonut. Päädyin kiljumaan kuinka paljon tuollainen valehtelu ärsyttää. Ei silloin ole mitään pohjaa mihinkään. Toisaalta uskon, että äidillä on oikeasti aikamoinen taito unohtaa itselleen epämieluisat asiat. Ei ehkä huomaakaan sanovansa niitä. Hänen toinen tapansa on kauhistella "voi sanoinko tosiaan noin". Silti koko keskustelu pyöri sen ympärillä, että minä kysyin mikä hänen aiheensa nyt oikein on. Jos sanon, että minun kotiin puuttuminen ei ole ok. Miksi hän itkee sitä, mistä me nyt oikein puhutaan? Ei osannut sanoa. Hän piti merkitseviä hiljaisuuksia jolloin minun olisi kai kuulunut taipua. Enpä taipunut. Tuli vähän sellainen olo, että hän saa voimaa siitä, että saa rypeä dramatiikassa. Minulta se vie voimat.

    • nökönökö

      Tulee vaikutelma, että odotat äidiltä varauksetonta hyväksyntää ja tukea kuten pikkulapsi ja toisaalta odotat hänen olevan paras ystäväsi. Ne ovat ristiriitaisia toiveita, koska äiti on eri sukupolvea, et ole enää pikkulapsi, ja äidillä on ehkä omiakin murheita riittämiin, terveys- ja mieshuolia. Riitelet hänen kanssaan kuin parhaan ystävän kanssa, josta pian erotaan, mutta äidistä on hankalampi erota. Entä, jos antaisit hänen vain olla äiti, et odottaisi niin paljon? Pitäisit vähän enemmän henkistä välimatkaa?

      Toinen mikä tulee mieleen on oma elämäntilanteesi. Onko sinulla ystäviä parisuhdetta ei ilmeisesti ole? Entä tuo tavaramäärä, oletteko hamstraajia, onko sinulla itselläsi jotain ongelmia omassa elämässäsi, joihin äiti käytöksellään yrittää puuttua ja kenties omaa itsekin vastaavia ongelmia?

      Totta kai äidiltä odottaa varauksetonta rakkautta, mutta se ei läheskään aina onnistu, koska äidin paras ei ole enää aikuisen ihmisen paras. Äidin hyväätarkoittavuus kääntyy siihen, että se koetaan elämään puuttumiseksi ja arvosteluksi. Ja aika harvoin äiti ja tytär ovat ihan parhaita ystäviä ja ystävyys on monestakin syystä hankalaa. Ainakin itse olen kokenut hyvänä, että pysyn aikuisen roolissani enkä odota äidiltä mitään sen kummempaa enkä hänelle uskoudu enkä toivo hänenkään uskoutuvan minulle, uskoutukoon omille ystävilleen. Saman sukupolven ja arvomaailman omaavat ymmärtävät häntä ja minua paremmin, itse valitut ystävät. Syyttäminen ja isot odotukset pilaavat monen sellaisenkin äitisuhteen, jossa on ollut paljon hyvää, paljon rakkautta. Ja sitä on molemmin puolin edelleen. Jokainen äiti on myös virheellinen ihminen, ei täydellinen.

      • nökönökö

        Kun äitisi jätti sinut teini-ikäisenä äkillisesti vailla tukea moneksi vuodeksi omien ongelmiensa takia, niin se on ollut varmasti traumaattista. Äkkiä hän muuttui välittävästä äidistä poissaolevaksi ja siitä vaiheesta voisit käydä ehkä jossain juttelemassa? Ehkä se suru ja pettymys on käsittelemättä ja purkautuu nyt suhteessa äitiisi odotuksina, että asiat jotenkin voitaisiin saada ennalleen hyvin.

        Kukapa ei toivoisi läheistä ja hyvää suhdetta äitiinsä/vanhempiinsa. Ja varmaan kaikki naiset käyvät tuollaisen miettimisen läpi mitä ehkä nyt käyt suhteessa äitiin. Itse en ole saanut läheistä ja hyvää suhdetta enkä enää sitä halua ja toivokaan. Sekin on jo paljon, että olen saanut terapian jälkeen hyvää päivää - suhteen toimimaan ja ei ole enää mitään kitkaa. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia selvittää asioita ja kuulun ehkä enemmistöön, ne asiat on selvitettävä vain terapiassa.

        Omien ongelmien takia vanhemmat eivät aina pysty kovin hyvään vanhemmuuteen, vaikka suurin osa ehkä olisi halunnut. Eivät kuitenkaan kaikki. Onhan olemassa luonnevikaisia, jotka nauttivat tuomastaan tuhosta ja nauttivat muiden satuttamisesta, koska se nostaa heidän valtaansa ja sellaiset toivovat pahaa jopa omalle lapselleen, ovat kateellisia jne. Sellaisista on pysyttävä kaukana.


    • TyyrisTaarisTyllerö

      Kiitos teille tosi paljon vastauksista. Äidin äkkinäinen muutos aikuistuessani on varmasti ollut traumaattista. Sen jälkeen elämäni on ollut sumua ja suru hiippailee kintereillä. Ikään kuin odotushuonetta, että kaikki tämä loppuu. Kuulostaa kamalalta ja on minulla ollut aivan mahtaviakin hetkiä. Tämäkin kuulostaa kamalalta, mutta olen tavallaan aina syvällä sisimmässäni odottanut, että äidin ja miehen suhde loppuu ja asiat palaiutuvat ennalleen. Tiedän, ettei tällainen ajatus ole oikeutettu. Mutta tunnistan sen itsessäni - syvimmissä mielen liikkeissä. Ensin toivoin, että äiti eroaisi miehestä joka oli väkivaltainen henkisesti (ja myöhemmin olen kuullut että ehkä pienimuotoisesti myös fyysisesti). Nykyään huomaan odottavani, että hän kuolee, kun on jo aika iäkäs. Se on niin ilkeä ajatus, että mieluummin ajattelen, ettei äiti merkitse minulle mitään. Että hän elää omaa elämää ja minä omaani. Tuosta alkukirjoituksesta jäi ehkä sanomatta, että olen pitänyt elämämme sillä lailla erillään, että mitään en äidiltäni pyydä enkä ääneen odota. En siis pyydä lastenhoitoapua (suureksi osaksi miehen arvaamattomuuden vuoksi ja siitähän ei saa puhua, mutta myös mietin äitini arviointikykyä). En soittele äidilleni. Hänen puoleltaan taas odotukset ovat aina olleet sellaiset, että minun pitäisi olla yhteydessä. Hän on läpi elämäni soitellut minulle vähintään kerran viikossa ja olemme puhuneet tuntitolkulla. (Unohdin sen mainita, että nuorena aikuisena muutin todella kauas pois äitini luota. Tai itse asiassa hän muutti ensin ja sitten minä toiseen suuntaan! :D Ei tietenkään liittynyt tähän äiti-tytär suhteeseen, mutta nautin kyllä olla silleä kaukana luomassa omaa elämää. Sitä teinkin monta, monta vuotta kunnes palasin muutama vuosi sitten.) Hän haluaa tietää kaikki mielenliikkeeni ja asiani. Hänellä on sellainen vähän hypnoottinen ote minuun, että en osaa pitää asioitani salassa. Mutta sitten tulee tyhjä, kurja, masentunut olo jälkeenpäin. Äiti taas luulee, että nämä keskustelut ovat juuri sitä mitä tarvitsen ja hän on tehnyt hyvän työn. Äidilläni on joissain asioissa niin erilaiset odotukset, että päädyn keskusteluissa esittämään itseni tietyssä valossa. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla on itseäni halveksiva huumori, vai miksi sitä kutsutaan. Kaikki kommellukseni selitän, mutta en asiallisesti juhli ääneen onnistumisistani. Eräs hyvä ystävä tästä minulle sanoi ja siksi sen huomasin. Sitten se alkoi ärsyttää minua, että miksi teen näin. Huomasin, että teen sitä äitini kanssa keskustellessa. Aloin muuttaa tyyliä ja puhumaan omista onnistumisistani asiallisesti. Heti tuli äidiltä kylmää vettä niskaan, että tuo on pröystäilyä. Ei nyt niin sanonut, mutta antoi hymähdyksillään ymmärtää. Keskusteluissa toisaalta esitän itseni myös sellaisessa valossa mitä äiti arvostaa. Työteliäänä, tunnollisena, reiluna, auttavaisena ihmisenä. Heti jos kokeilen ilmaista niitä muitakin piirteitä itsestäni niin tulee kylmää vettä niskaan. Paitsi jos se on sellaista, että "onpa minulla kamalasti ongelmia"niin se on sallittua. Sen ikävän, tyhjän jälkitunteen vuoksi olen viime vuosina alkanut tehdä sitä, että en puhu asioistani. Enkä oikein edes kuuntele mitä äitini puhuu. Odotan vain, että puhelu loppuisi. Ja mitä tulee minun muuhun elämääni, minulla on aina ollut häikkää ihmissuhteissa. Nyt minulla ei ole kuin yksi suht läheinen ystävä jonka kanssa näemme muutaman kuukauden välein. Hän on kyllä läheinen ja rakas, mutta lastemme takia emme oikein koskaan pääse puhumaan aikuisten juttuja oikein kunnolla läpi. Miesten kanssa minulla on aina ollut epäonnistuneita viritelmiä. En enää usko, että edes yritän eikä se sureta minua. Lastani rakastan yli kaiken, vaikka välillä tuntuu, etten ole niin hyvä äiti kuin haluaisin. Olen perinyt hankalan tempperamentin isältäni ja se taas on yksi pitkä stoori sekin - isä-tytär suhde.

    • nökönökö

      Olet paljon käynyt läpi asioita ja pohtinut roolejasi. Olet itsenäinen ja pohdiskeleva nainen, mutta ehkä sinulla kumminkin on asioita joista olisi hyvä keskustella ulkopuolisen kanssa, tuo nuoruutesi aika, kun jäit yksin ja sinut tavallaan hylättiin. Nuoruusaika on sellaista aikaa, kun suhde vastakkaiseen sukupuoleen ja omaan naisen rooliin muotoutuu ja kolhuilla on pitkälle kantavia vaikutuksia. Tai voi olla. Toki elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Minusta on ihan luonnollista toivoa elämään haitallisesti vaikuttavan henkilön eli isäpuolesi kuolemaa. Mutta sen jälkeen kun on ollut terapiassa niin tällaisia ajatuksia ei tarvitse enää hävetä eikä niitä niin usein tulekaan. Kuoleman toivominen on sitä että toivoo oman ongelmansa (jota tuo ihminen symboloi) poistumista. Siksi se kannattaisi käsitellä terapiassa. Äidin miesystävä ja äitikin kuolevat, mutta heidän tuomansa ongelmat jäävät, jos niitä ei käydä läpi.

      Ystävien määrä ja tapaamisen määrä ovat minusta aika vähäisiä, entä onko tuttavia, joista voisi ajatella ystäviä? Jos ei muuta niin päivttäiseen kanssakäymiseen, josta voisi kehittyä jotain enemmänkin? Eristäytyminen tuo huonoja asioita elämään, en tarkoita että pitäisi olla koko ajan menossa ja ystävien kanssa jutella syvällisiä valtavan usein, mutta että olisi tunne siitä, että saa puhuttua asioista tarpeeksi ja että on tukea. Silloin kuuntelua ei odottaisi äidiltä.

      Olen myös kokenut tuon hypnoottisen vaikutuksen (hyvin kuvattu!) mikä aikoinaan oli kanssakäymisessä. Sitä kerta toisensa jälkeen vain toivoo, että tällä kertaa menisi toisin Vaikka pettyy joka kerta, myös itseensä, sillä eihän pakko olisi kertoa mitään. Nykyisin en kerro mitään, vaan utelen ja kyselen itse. Se on osoittautunut hyväksi taktiikaksi sillä melkein kaikki haluavat kertoa itsestään. Ehkä toimisi sinullakin. Voisit näin tutustua paremmin äitisi ajatusmaailmaan sitä tuomitsematta. Ehkä tulet huomaamaan jo siitä, mistä kiikastaa se, etteivät hänen neuvonsa ole hyviä. Olen itse terapian jälkeen huomannut joitakin asioita, joita olen toistanut ajatusmaailmassani, vaikka ne ovat haitallisia uskomuksia ja toimintamalleja. Joskus huvikseni aiheutan hämmennystä kyseenalaistamalla hänen ajatustapansa. Mitään riitaa ei siitä synny, mikä on vapahtavaa. En tunne enää mitään negatiivista kanssakäymisen jälkeen eikä riitoja synny.

    • TyyrisTaarisTyllerö

      Minulla on työni puolesta tuttavia joiden kanssa rupatella. Heitä voisi kuvailla enemmän asiakkaiksi kuin kolleegoiksi (joita minulla ei ole, paitsi netissä). Mutta kuitenkin jotain asiakkuutta syvempää tuttavuutta, ystävyyttä olen pystynyt luomaan. Ei toki mitään syvällistä, eikä kuulukaan. Kavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että asuin siellä kaukana, kaukana ja nyt olen taas täällä. Kaikilla on lapsia ja silloin arki on kiireistä. Kuten minunkin. En edes jaksaisi paljoa ylimääräistä. En oikeastaan koe kaipaavani, mutta tiedän, että se olisi hyvästä. Minulla on tämä yksi hyvä ystävä ja toinen vähintään yhtä hyvä, mutta olemme huonosti pitäneet yhteyttä. Koen, että heille voin kaiken kertoa. Mutta minulla on myös olo, että en halua vaivata. Kuulen kyllä, että olen aika negatiivinen silloin joskus kerran pari vuodessa, kun pääsen näistä asioistani puhumaan. Minua itseäni häiritsee se, että puhun sitten niin kielteisiä asioita. Kuitenkin se tuntuu tarpeelliselta. En oikein tiedä miten kaverini sen ottavat. Yleensä siis teemme ihan normi, kivoja juttuja eikä vatvota näitä asioita. Mutta tavallaan kaipaan sellaista kaveria jonka kanssa päivittäin soiteltaisiin ja kerrottaisiin kaikki meidän pienetkin murheemme (ja ilomme!) Sellaisiakin minulla on ollut. Sen kyllä huomasin jokusen vuosi sitten, että olen menettänyt itsetuntoani sen suhteen, että loisin uusia kaverisuhteita. Joskus parikymppisenä oli helppo tutustua ja kaverustua ihmisiin. Olin hauskaa seuraa, mutta silloin alkoholilla oli yleensä osuutta asiaan. Oli minulla täysin raittiitakin todella hyviä kavereita. Sitten kolmekymppisenä huomasin, että en enää osaa solmia ystävyyssuhteita. Ikään kuin joku nuoruusiän sensitiivisyys toisen tarpeille olisi kadonnut. Tavallaan tämä kehityis oli omituisesti seurausta kohonneesta itsetunnosta muilla elämänalueilla. Työelämässä sujui hyvin ja sain siltä osin itsevarmuutta. Mutta kun minulla nyt olikin mielestäni jotain sanottavaa (eikä vain kuunneltavaa) niin en osannutkaan solmia ystävyyksiä. Toisaalta samoihin akoihin aloin myös hieman eristäytyä. Pitkät työpäivät veivät voimat ja surin pitkään erästä kariutunutta seurustelusuhdetta. Nyt en koe olevani eristäytynyt, mutta aika yksin olen. En oikein osaa solmia uusia ystävyyssuhteita enkä keksi kenen kanssa voisin ystävystyä tai missä. Olen tavallaan myös aina ollut hieman outo. En jaksa puhua aiheista joista monet ikäiseni mammat puhuu. Minua ei kiinnosta shoppailu, meikkailu, merkkivaatteet, -kipot, -kupit. En seuraa urheilua. Eli olenhan minä aika rajoittunutta seuraa. :D Hyvät ystäväni elämäni aikana ovat hyväksyneet minut juuri tällaisena.

      Olen kyllä sitä tehnyt, että kysyn äidiltäni hänen kuulumisiaan. Hänellä on tosiaan alueita joista ei saa keskustella tai joita hän siloittelee, liittyen kotiin. Eli niitä vältän. Yritin nytkin kysellä eläkesuunnitelmista. Hän pyöritteli silmiään siihen malliin, että älä vaihda puheenaihetta. Vähän on vaikeaa. Ainoat asiat mistä hän tykkää puhua on työ ja yksi intohimoinen harrastus. Nämä kun laittaa alulle niin niistä alkaa sellainen loputon, puuduttava monologi. Mistään syvemmistä ajatuksista hän ei mielellään puhu. Hän kokee itseensä kohdistuvan keskustelun todella voimakkaasti ja kielteisenä - jopa jonkun ihan neutraalin kommentin. Tai sitten yltiöpositiivisena.

      Terapiassa minua jännittäisi se, että osaanko ilmaista itseäni. Minulla on jonkin verran sosiaalista ahdistusta tai sen tapaista. Jos edessäni on uusi ihminen niin pelkäänpä, että alkaisin puhua ihan jotain mitä sattuu. Joskus sosiaalisissa tilanteissa en tavallaan ole yhteydessä itseeni. Ja toinen asia on se, että kerran minulla oli ystävä joka on terapeutti. Hänellä oli todella ikävä tapa kertoa asiakkaistaan, kun oltiin kahvilassa. Ei yleensä mitään tunnistettavia tietoja (tosin saattoi tulla jopa ulkonäkökuvauksia, kansalaisuutta), mutta kertoa jotain heidän hulluista ongelmistaan tai miten hoidot edistyy. Minusta tämä oli aina erittäin kiusallista. Täysin epäeettistähän se on! Hän myös kertoi, että terapeutit katsovat terveystietokannasta heille kuulumattomien asiakkaiden tietoja. Ihan vaan uteliaisuuttaan. En nyt sano nimeä, mutta erään julkkiksen tietoja oli katsonut 10 000 ihmistä (vai oliko se kertaa?) joka ei voinut olla oikein. No...tämä tuttavuus kyllä romutti aika paljon intoa koskaan puhua kenellekään terapeutille. Mutta toisaalta sen verran optimisti olen, etten uskon, että minun kohdalleni osuisi tällainen tyyppi. Olisin varmaan kuitenkin aluksi varuillani, että kuinka yksityiskohtaisia tai arkaluontoisia asioita kertoisin. Joskus parikymppisenä kun kaverilleni avauduin näistä minun kolhuistani niin hän suhtautui siihen vähättelevästi. "Kaikillahan tollasta on, ei tossa ole mitään puhumisen aihetta." Nyt ymmärrän, että hän ei ehkä iollut han oikea henkilö jolle avautua. Minulla on tällainenkin kynnys, että tuhlaisinko terapeutin aikaa turhilla jorinoillani.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ole rohkeampi kuin koskaan

      ja kerro tähän suoraan kaivattusi nimi
      Ikävä
      91
      1854
    2. Oulussa puukotettu lasta

      Onko perussuomalaiset huolissaan julkisten tilojen turvallisuudesta. Miten sisäministeri Rantanen suhtautuu lapsiin kohd
      Perussuomalaiset
      409
      1466
    3. Mitä tekisit jos

      täällä ois viesti sulle, otsikossa sun etunimi ? Ja viestissä sanotaan "minä rakastan sua" ja allekirjoituksena kaiva
      Ikävä
      90
      1260
    4. Nyt pärähtää - Uusi lavatanssiohjelma starttaa tv:ssä!

      Oletko toivonut lavatanssiohjelmaa televisioon? Puoli seiskan kesäilta tuo lavatanssit suomalaisiin koteihin. Juontajin
      Tv-sarjat
      13
      1049
    5. Milloin olet viimeksi nähnyt

      Kaivattusi ja missä? Onko ikävä vastaa rehellisesti.
      Ikävä
      68
      967
    6. Kokki Akseli Herlevin ex-rakas Emmi Suuronen kisasi Diilissä - Nyt Selviytyjissä: "Vaikka olen..."

      Emmi Suuronen ja Akseli Herlevi ovat ex-pariskunta. Nyt Emmi nähdään taas tosi-tv-ohjelmassa. Takana on jo Diili ja mis
      Suomalaiset julkkikset
      10
      946
    7. Ääripersu puukotti taas.

      Kamalaksi on mennyt. Persut ammuskelee ja puukko heiluu..
      Oulu
      179
      943
    8. Miten ihmeessä

      on kaksi niin samanlaista. Älä ymmärrä väärin, en yritä mitenkään itseäni ylentää mutta eiköhän me jollakin radioaallol
      Ikävä
      48
      913
    9. Onpas punavihreät taas ärhäkkäinä

      😺 Ihan tuntuu kuin syyttäisitte meikäläisiä/meikäläistä Oulun puukotuksesta. Tapaus on hyvin ikävä ja tuomittava. En
      Luterilaisuus
      239
      884
    10. Pelkäätkö että olisin

      Ilkeä sulle jos nähtäisiin? Naiselta miehelle
      Ikävä
      74
      827
    Aihe