Pienen pojan ruumis meren rannalla herätti ihmiset huomaamaan Lähi-idän sodan jaloista pakenevien pakolaisten suuren kärsimyksen.
Vuosien ajan olimme sodasta tietoisia. Kerta toisensa jälkeen ohitimme uutiset. Ne eivät koskettaneet riittävästi, turruimme niihin.
Kuva yhdestä pienestä pojasta muutti meitä. Kuvan vaikutuksesta sota tuli lähelle ja sai aikaan auttamisen halun monissa kansoissa ja miljoonissa ihmisissä. Ehkä kuva sai meidät huomaamaan, kuinka kaukanakin olevat ihmiset ovat lähimmäisiämme, joita meidän pitää auttaa.
Lähimmäisen laupeutta
Kauan sitten Jerikoon johtavan tien varrella makasi pahoinpidelty, haavoitettu, verille lyöty ja alastomaksi ryöstetty mies. Pian samaa tietä kulki pappi, huomasi pahoinpidellyn tarvitsevan apua – ja meni ohitse. Kohta tuli toinen kulkija, leeviläinen, samalle paikalle, ja hänkin meni väistäen ohitse.
Viimein tuli halveksittu samarialainen. Huomatessaan apua tarvitsevan, haavoille hakatun miehen, hän tarjoutui auttamaan. Samarialainen hoiti ja sitoi haavat, nosti miehen juhtansa selkään ja vei majataloon. Talon isännälle hän sanoi: ”Hoida häntä” ja maksoi hoidon etukäteen. ”Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.” (Luuk. 10:34–35.)
Tuttu kertomus jatkuu kysymyksellä: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” (Luuk. 10:36.) Kysymykseen oli helppo vastata: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta (Luuk. 10:37).” Varmaan mekin vastaisimme samoin.
Jumala auttaa ja vahvistaa
Jos meille tämän päivän ihmisille esitetään kysymys ”Kuka on sinun lähimmäisesi?” mitä vastaisimme? Luettelisimmeko joukon ihmisiä? Entä jos käännämme kysymyksen toisin päin: ”Kuka ei ole sinun lähimmäisesi?” Mitä siihen vastaisimme? Hetken mietittyämme voisimme muistaa jossain kaukana asuvia, meille tuntemattomia maita ja kansoja, joita emme tuntisi lähimmäisiksemme.
Herramme tuli Vapahtajaksi ja lähimmäiseksi myös kaukaisissa maissa asuville. ”Kuulkaa minua, kaukaiset rannat, kuunnelkaa, kansakunnat, jotka asutte etäällä!” (Jes. 49:1.) ”Sinä, jonka käteen minä tartuin, jonka minä toin maan ääristä ja kutsuin kaukaisimmista kolkista, jolle minä sanoin: – – älä pelkää, minä olen sinun kanssasi. Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua. Minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” (Jes. 41:9–10.)
Vieläkin on majataloon saattajia
Sanoma Jeesuksen sammumattomasta rakkaudesta synnin teitä kulkevia, kaukana merien ja maiden äärillä asuvia kohtaan on tavoittanut meidätkin, kaksituhatta vuotta myöhemmin elävät ihmiset. Kristuksen armon ja laupeuden kohdanneina ja siitä osalliseksi päässeinä saamme loistaa hänen valoaan ja rakkauttaan ympäristöömme.
Lähimmäisten auttaminen voi olla käytännön diakoniaa, pieniä, huomaamattomia tekoja. Se voi olla myös massiivista, suurten joukkojen yhteistä apua hädässä olevia kohtaan.
Parhainkaan aineellinen apu ei kuitenkaan voi poistaa synnin hätää. Kertomuksen mies sai avun sielulleen ja hoidon haavoilleen. Vieläkin kulkee ”laupiaita samarialaisia” korjaamassa sielunvihollisen ryöstämiä ihmisiä, hoitamassa haavoja ja saattamassa majataloon.
Hoito on jo maksettu. Kristus itse maksoi sen kärsimisellään ja kuolemallaan. Majataloon autetut puetaan juhlapukuun siunaamalla kaikkien syntien anteeksiantamuksella sisälle Jumalan valtakunnan asukkaaksi.
Herkäksi tee sydämeni, että toiset huomaisin, ahdistukset veljieni omikseni tuntisin, että huoltaan itkevältä pyyhkisin pois kyynelen, että janon uuvuttaman toisin maahan lähteiden (Vk. 439:3).
Vuosien ajan olimme sodasta tietoisia. Kerta toisensa jälkeen ohitimme uutiset. Ne eivät koskettaneet riittävästi, turruimme niihin.
Kuva yhdestä pienestä pojasta muutti meitä. Kuvan vaikutuksesta sota tuli lähelle ja sai aikaan auttamisen halun monissa kansoissa ja miljoonissa ihmisissä. Ehkä kuva sai meidät huomaamaan, kuinka kaukanakin olevat ihmiset ovat lähimmäisiämme, joita meidän pitää auttaa.
Lähimmäisen laupeutta
Kauan sitten Jerikoon johtavan tien varrella makasi pahoinpidelty, haavoitettu, verille lyöty ja alastomaksi ryöstetty mies. Pian samaa tietä kulki pappi, huomasi pahoinpidellyn tarvitsevan apua – ja meni ohitse. Kohta tuli toinen kulkija, leeviläinen, samalle paikalle, ja hänkin meni väistäen ohitse.
Viimein tuli halveksittu samarialainen. Huomatessaan apua tarvitsevan, haavoille hakatun miehen, hän tarjoutui auttamaan. Samarialainen hoiti ja sitoi haavat, nosti miehen juhtansa selkään ja vei majataloon. Talon isännälle hän sanoi: ”Hoida häntä” ja maksoi hoidon etukäteen. ”Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.” (Luuk. 10:34–35.)
Tuttu kertomus jatkuu kysymyksellä: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” (Luuk. 10:36.) Kysymykseen oli helppo vastata: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta (Luuk. 10:37).” Varmaan mekin vastaisimme samoin.
Jumala auttaa ja vahvistaa
Jos meille tämän päivän ihmisille esitetään kysymys ”Kuka on sinun lähimmäisesi?” mitä vastaisimme? Luettelisimmeko joukon ihmisiä? Entä jos käännämme kysymyksen toisin päin: ”Kuka ei ole sinun lähimmäisesi?” Mitä siihen vastaisimme? Hetken mietittyämme voisimme muistaa jossain kaukana asuvia, meille tuntemattomia maita ja kansoja, joita emme tuntisi lähimmäisiksemme.
Herramme tuli Vapahtajaksi ja lähimmäiseksi myös kaukaisissa maissa asuville. ”Kuulkaa minua, kaukaiset rannat, kuunnelkaa, kansakunnat, jotka asutte etäällä!” (Jes. 49:1.) ”Sinä, jonka käteen minä tartuin, jonka minä toin maan ääristä ja kutsuin kaukaisimmista kolkista, jolle minä sanoin: – – älä pelkää, minä olen sinun kanssasi. Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua. Minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” (Jes. 41:9–10.)
Vieläkin on majataloon saattajia
Sanoma Jeesuksen sammumattomasta rakkaudesta synnin teitä kulkevia, kaukana merien ja maiden äärillä asuvia kohtaan on tavoittanut meidätkin, kaksituhatta vuotta myöhemmin elävät ihmiset. Kristuksen armon ja laupeuden kohdanneina ja siitä osalliseksi päässeinä saamme loistaa hänen valoaan ja rakkauttaan ympäristöömme.
Lähimmäisten auttaminen voi olla käytännön diakoniaa, pieniä, huomaamattomia tekoja. Se voi olla myös massiivista, suurten joukkojen yhteistä apua hädässä olevia kohtaan.
Parhainkaan aineellinen apu ei kuitenkaan voi poistaa synnin hätää. Kertomuksen mies sai avun sielulleen ja hoidon haavoilleen. Vieläkin kulkee ”laupiaita samarialaisia” korjaamassa sielunvihollisen ryöstämiä ihmisiä, hoitamassa haavoja ja saattamassa majataloon.
Hoito on jo maksettu. Kristus itse maksoi sen kärsimisellään ja kuolemallaan. Majataloon autetut puetaan juhlapukuun siunaamalla kaikkien syntien anteeksiantamuksella sisälle Jumalan valtakunnan asukkaaksi.
Herkäksi tee sydämeni, että toiset huomaisin, ahdistukset veljieni omikseni tuntisin, että huoltaan itkevältä pyyhkisin pois kyynelen, että janon uuvuttaman toisin maahan lähteiden (Vk. 439:3).
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.