Heitän viltin pihan varjoisaan kohtaan nurmelle. Tyyny käsivarsien alle pehmusteeksi ja läppäri eteen. Haluan muistella kesää. On hellepäivä. Haavanlehtien kahina yläpuolella, kevyt kesätuuli iholla. Lasten leikin äänet lähellä.
Kun loma alkoi, nukuin ensimmäisen viikon. Yleensä loman alkaessa olen puhkunut intoa puutarhatöihin ja kodin perusteelliseen siivoukseen. Nyt kesä alkoi hitaammin. Lepäsin surua, uupumusta, huolia pois. Talvi irtosi jäsenistä vitkastellen.
Kesäkuun lopulla pakkasin pienen autoni ääriään myöten. Lapset kyytiin ja navigaattoriin määränpääksi Tornio.
– Eikä sitten nahistella, ettei äidillä mene hermot. En ole tottunut ajamaan näin pitkälle, enkä näin kovaa.
Pohjois-Pohjanmaalla oli aika pysähtyä, etsiä tie lapsuuden mummolaan. Vanha hiekkatie oli ennallaan. Talot tien varrella samat kuin neljäkymmentä vuotta sitten.
Viimeisen mutkan takana mummola, jossa pappaa ja mummoa ei enää ollut. Kesäillan valkeudessa kiersin pihapiiriä. Vanha navetta, nyt jo tyhjillään. Navetan takana puoti, entinen ruokavarasto. Kaikkialla menneiden kesien askeleet, elämäntäyteiset hetket ja ihmiset. Pappa traktorin istuimella, mummo navettapolulla, kissat, vasikan karhea kieli, täti lypsämässä, eno ylisiltä heiniä heittämässä. Pirtin pitkä pöytä täynnä heinäntekoväkeä. Auringonpaisteinen, työntäyteinen elämä. Nyt kaikkialla hiljaisuus.
Löysin mummon vanhan virsikirjan. Avasin sen merkatulta kohdalta.
Jeesus sä ainoa heikkojen auttaja,
anteeksiantaja uupumaton!
Pyhyys ja puhtaus, rakkaus, virvoitus,
totuus ja armahdus sinussa on.
Yksi lempivirsistäni. Tätä mummokin lauloi. Mummo, oli saanut parannuksen armon vanhemmalla iällään ja oli uskonut niin kuin minä. Tunsin jälleen kerran suurta yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä isoäitiini, joka ei elänyt enää silloin, kun minä sain löytää saman uskon. Olen varma, että mummo rukoili minunkin puolestani.
Puolilta päivin saavuimme perille Tornioon. Vuokravaunu sijaitsi lähellä kenttää. Yhdessä vanhempien lasten kanssa selvittelin jääkaapin käyttöä. Ruokakassit lämpenivät helteessä, kun etsimme kaasupulloja ja -venttiilejä, ja tavasimme manuaalia. Kun nuorimmainen kaipasi samaan aikaan – jo toisen kerran puolen tunnin sisällä – vessaan, johon oli jonkin verran matkaa, alkoi hiki nousta otsalle. Toinen aikuinen auttaisi huomattavasti asiaa, puski mieleen tuskastunut ajatus. Mutta jääkaappi käynnistyi ja ehdimme ajoissa pissallekin. Hermotkin pitivät tällä kertaa – ihme kyllä. Vaunussa vallitsi iltasella vielä kaaos, vaatekassit odottivat purkamistaan, mutta nostin jalat kohti kattoa.
Seurapäivät olivat työntäyteisiä, ensi vuoden siviseuratehtävien harjoittelua, lasten huoltoa. Väsymys ja työnilo vuorottelivat. Uusia tuttavuuksia töissä, muutama vanhan ystävän kohtaaminen. Iltaisin ehdin hiljentyä sanankuuloon, virvoittua sieluun uppoavista sanoista. Lauantai-illan tuhatpäisen joukon keskellä autius, syvä yksinäisyys. Ja sitten yllättäen – Jumalan vahva läsnäolo. Vierelle lähetetty ihminen. Armon tuntemiset. Suviseuroissa oli läsnä jälleen koko elämän kirjo.
Heinäkuussa olili perheen yhteisen loman aika. Purjehdus saaristossa. Meri kuin hopeaa. Aaltojen keinu. Päiväunet kannen alla. Lasten kasvoilla auringot. Olo itselläkin höyhenen kevyt.
Hääpäivän tienoilla havahduimme miehen kanssa: vanhemmat lapsethan voivat jo katsoa pienempiä muutaman tunnin – keski-iän tuoma yllätys! Ajo pieneen kesäiseen merenrantakaupunkiin oli kuin pikamatka Välimerelle. Rauhallinen illallinen kahden kesken. Takaisin kotiin palasi mieleltään nuortunut perheenäiti.
Heinäkuun lopultakin löytyi vielä yksi helmi: tarjoutui tuttavien kyyti opistoseuroihin, joissa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Iloinen matkaseura ja perilläkin runsaasti kohtaamisia – ei yksinäistä harhailua niin kuin Suviseuroissa – niin kuin aikaisemmissa isoissa seuroissani. Sanankuulossa oli onnellinen Jumalan lapsi. Isä, sinä olet siunannut ystäviäkin.
Tuli elokuu. Vastahakoisesti ajoin työpaikalle. Istahdin työpöytäni taakse. Vatsanpohjassa perhosten lepatus, kihelmöintinä nouseva innostus. Uudet haasteet edessä. Uuden oppiminen. Minä olisin siihen sittenkin valmis. Suven suloisuus, lepo ja aurinko olivat tehneet tehtävänsä.
Kevyt tuulenpuuska saa haavanlehdet laulamaan, silittää poskea hellästi. Isä, sinä olet hyvä.
Kun loma alkoi, nukuin ensimmäisen viikon. Yleensä loman alkaessa olen puhkunut intoa puutarhatöihin ja kodin perusteelliseen siivoukseen. Nyt kesä alkoi hitaammin. Lepäsin surua, uupumusta, huolia pois. Talvi irtosi jäsenistä vitkastellen.
Kesäkuun lopulla pakkasin pienen autoni ääriään myöten. Lapset kyytiin ja navigaattoriin määränpääksi Tornio.
– Eikä sitten nahistella, ettei äidillä mene hermot. En ole tottunut ajamaan näin pitkälle, enkä näin kovaa.
Pohjois-Pohjanmaalla oli aika pysähtyä, etsiä tie lapsuuden mummolaan. Vanha hiekkatie oli ennallaan. Talot tien varrella samat kuin neljäkymmentä vuotta sitten.
Viimeisen mutkan takana mummola, jossa pappaa ja mummoa ei enää ollut. Kesäillan valkeudessa kiersin pihapiiriä. Vanha navetta, nyt jo tyhjillään. Navetan takana puoti, entinen ruokavarasto. Kaikkialla menneiden kesien askeleet, elämäntäyteiset hetket ja ihmiset. Pappa traktorin istuimella, mummo navettapolulla, kissat, vasikan karhea kieli, täti lypsämässä, eno ylisiltä heiniä heittämässä. Pirtin pitkä pöytä täynnä heinäntekoväkeä. Auringonpaisteinen, työntäyteinen elämä. Nyt kaikkialla hiljaisuus.
Löysin mummon vanhan virsikirjan. Avasin sen merkatulta kohdalta.
Jeesus sä ainoa heikkojen auttaja,
anteeksiantaja uupumaton!
Pyhyys ja puhtaus, rakkaus, virvoitus,
totuus ja armahdus sinussa on.
Yksi lempivirsistäni. Tätä mummokin lauloi. Mummo, oli saanut parannuksen armon vanhemmalla iällään ja oli uskonut niin kuin minä. Tunsin jälleen kerran suurta yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä isoäitiini, joka ei elänyt enää silloin, kun minä sain löytää saman uskon. Olen varma, että mummo rukoili minunkin puolestani.
Puolilta päivin saavuimme perille Tornioon. Vuokravaunu sijaitsi lähellä kenttää. Yhdessä vanhempien lasten kanssa selvittelin jääkaapin käyttöä. Ruokakassit lämpenivät helteessä, kun etsimme kaasupulloja ja -venttiilejä, ja tavasimme manuaalia. Kun nuorimmainen kaipasi samaan aikaan – jo toisen kerran puolen tunnin sisällä – vessaan, johon oli jonkin verran matkaa, alkoi hiki nousta otsalle. Toinen aikuinen auttaisi huomattavasti asiaa, puski mieleen tuskastunut ajatus. Mutta jääkaappi käynnistyi ja ehdimme ajoissa pissallekin. Hermotkin pitivät tällä kertaa – ihme kyllä. Vaunussa vallitsi iltasella vielä kaaos, vaatekassit odottivat purkamistaan, mutta nostin jalat kohti kattoa.
Seurapäivät olivat työntäyteisiä, ensi vuoden siviseuratehtävien harjoittelua, lasten huoltoa. Väsymys ja työnilo vuorottelivat. Uusia tuttavuuksia töissä, muutama vanhan ystävän kohtaaminen. Iltaisin ehdin hiljentyä sanankuuloon, virvoittua sieluun uppoavista sanoista. Lauantai-illan tuhatpäisen joukon keskellä autius, syvä yksinäisyys. Ja sitten yllättäen – Jumalan vahva läsnäolo. Vierelle lähetetty ihminen. Armon tuntemiset. Suviseuroissa oli läsnä jälleen koko elämän kirjo.
Heinäkuussa olili perheen yhteisen loman aika. Purjehdus saaristossa. Meri kuin hopeaa. Aaltojen keinu. Päiväunet kannen alla. Lasten kasvoilla auringot. Olo itselläkin höyhenen kevyt.
Hääpäivän tienoilla havahduimme miehen kanssa: vanhemmat lapsethan voivat jo katsoa pienempiä muutaman tunnin – keski-iän tuoma yllätys! Ajo pieneen kesäiseen merenrantakaupunkiin oli kuin pikamatka Välimerelle. Rauhallinen illallinen kahden kesken. Takaisin kotiin palasi mieleltään nuortunut perheenäiti.
Heinäkuun lopultakin löytyi vielä yksi helmi: tarjoutui tuttavien kyyti opistoseuroihin, joissa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Iloinen matkaseura ja perilläkin runsaasti kohtaamisia – ei yksinäistä harhailua niin kuin Suviseuroissa – niin kuin aikaisemmissa isoissa seuroissani. Sanankuulossa oli onnellinen Jumalan lapsi. Isä, sinä olet siunannut ystäviäkin.
Tuli elokuu. Vastahakoisesti ajoin työpaikalle. Istahdin työpöytäni taakse. Vatsanpohjassa perhosten lepatus, kihelmöintinä nouseva innostus. Uudet haasteet edessä. Uuden oppiminen. Minä olisin siihen sittenkin valmis. Suven suloisuus, lepo ja aurinko olivat tehneet tehtävänsä.
Kevyt tuulenpuuska saa haavanlehdet laulamaan, silittää poskea hellästi. Isä, sinä olet hyvä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kaunista. Tosin vain niin kauan, että pilkkaajamme ehtii tännekin asti.Herran siunausta, sisar!
ly, pilkkaajaamme, jaksa noin pitkää aloitusta lukea. Tietysti se voi ketjuun oksentaa lukemattakin sitä.