mitähän mä tekisin että saisin tyttöystävän ja jonkilaisen elämän? eli olen 21 vuotias ja asun vanhempien luona. tällä hetkellä olen työttömänä.
päivät on mennyt tässä koneen ääressä kotona yksin istuessa. tätä on jatkunu vuodesta toiseen. koulussa mulla ei oikeestaan ollut yhtään kaveria, aina oon yksin ollut. koulusta tulin aina suoraan kotiin, enkä ollut koulussakaan kavereiden kanssa.
mä en ole koskaan vielä seurustellut tytön kanssa, enkä pahemmin jutellut niiden kanssa. treffeillä en ole kertaakaan käynyt. kuitenkin haluaisin tyttöystävän, mutta siinä on sellainen ongelma että oon kauheen ujo ja hiljainen. toinen ongelma on se että mä en pääse tästä mihinkään, kun vanhemmat on aina kotona ja kyselee kaikkia mun menoja. eli en viitsi kertoa niille että menisin treffeille tytön kanssa. kaikki tämä johtuu siitä että olen ujo ja sitten on kiusattu koulussa ja enkä ole pitänyt ulkonäöstäni. nyt sitten masentaa ja tuntuu että mistään ei tule mitään.
päivät on mennyt tässä koneen ääressä kotona yksin istuessa. tätä on jatkunu vuodesta toiseen. koulussa mulla ei oikeestaan ollut yhtään kaveria, aina oon yksin ollut. koulusta tulin aina suoraan kotiin, enkä ollut koulussakaan kavereiden kanssa.
mä en ole koskaan vielä seurustellut tytön kanssa, enkä pahemmin jutellut niiden kanssa. treffeillä en ole kertaakaan käynyt. kuitenkin haluaisin tyttöystävän, mutta siinä on sellainen ongelma että oon kauheen ujo ja hiljainen. toinen ongelma on se että mä en pääse tästä mihinkään, kun vanhemmat on aina kotona ja kyselee kaikkia mun menoja. eli en viitsi kertoa niille että menisin treffeille tytön kanssa. kaikki tämä johtuu siitä että olen ujo ja sitten on kiusattu koulussa ja enkä ole pitänyt ulkonäöstäni. nyt sitten masentaa ja tuntuu että mistään ei tule mitään.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Voi olla et on helpommin sanuttu, ku tehty, mut kannattais varmasti muuttaa pois himasta. Saat varmasti jostain töitä, jos vaan jaksat etsiä. Aluks kannattaa suostua tehdä melkein mitä tahansa. Itsenäisestä elämästäkin saa jo itsevarmuutta ja ainakin vapautta vanhemmistas.
Et oo vielä mitenkään vanha. Tunnen monia jotka on seurustellu ekaa kertaa kakskymppisinä, tai vähän yli. (Minä mukaan lukien.) Jos naisiin tutustuminen on vaikeeta, niin kannattaa kokeilla vaikka netin kautta. Ja vaikkei heti tärppäis, niin ainakaan tokat treffit ei jännitä enää niin paljon ku ekat (oli nainen sitten sama tai eri).
Onnea matkaan! Muista, ettei kukaan oo täydellinen, etkä ole ainut ketä jännittää... Tyttöjäkin jännitää ja sen yli pääsemisessä se riemu piileekin. = )
totuushan on se, ettei kukaan tule sua kotoa hakemaan!sun on aika ottaa itteäs niskasta kiinni ja ensinäkin muuttaa pois ja itsenäistyä ja toiseksi, mennä opiskelemaan tai ettimään töitä!
mua pistää vihoiksi tollaset löysät nörtit jotka elää veronmaksajien siivellä!!!
Totuushan on, että sua vituttaa vaan sen takia, koska olet itse kateellinen niille, jotka saavat nukkua aamulla pitkään, ja olla muutenkin vapaita.
Veronmaksajien rahoilla on mukavaa elellä:)
Minä en ainakaan lähde enää koskaan täysillä mukaan tuohon hullun myllyyn. Opiskelukin on nykyisin ihan hullua touhua. Hirveetä puristusta ja ruuvin kiristystä. Samoin työelämä.
Mä aion ottaa rennosti, ja elellä veron maksajien rahoilla. Haen kaikkia mahdollisia avustuksia. Käyn ulkona syömässä soskun rahoilla. En pihistä mistään ja vietän päiväni ihan niin kuin haluan.
Tää on mun elämää.
totuushan on se että ihmisen aivot on kehittynyt nykyiseen muotoonsa, jotta ihminen käyttää aivokapasiteettiaan. ja muuten, kuka saa ajella uusilla volvoilla ja ostaa merenrannasta uuden omakotitalon ja elää leveesti..MINÄ!!!!!!!!!!!! sä sinnittelet jollain työttömyyspäivärahalla koko elämäsi.
ei kiinnosta tuhlata energiaani enää tällasen paskan jauhamiseen, mulla on muutakin elämää.
Olen itse myös ujo ja tiedän ettei se ole helppoa..Ensimmäinen askel joka on hyväksi on se, että oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on..Viiville tiedoksi ettei haluamaa työtä aina ole tarjolla vaikka töihin haluaisikin..
en ole sitä väittänytkään. mutta fakta on se että nyky-yhteiskunnassa hyvän työpaikan edellytys on korkea kouluttautuminen. peruskoulu-tai lukiopohjalla ei ole helppo vakuuttaa työnantajaa. vain oman aktiivisuuden avulla pärjää työmarkkinoilla...
Mitä ihmettä ihminen tekee merenranta huviloilla, kun ei ole koskaan aikaa niissä OLESKELLA?
Ajan muuten päivittäin uusilla volvoilla, mersuilla yms. :) Nimittäin taksilla!!!
olet joku ihmeen amisshh-viiksi tai joku seiskaluokkalainen finniposki eikä mua kiinnosta jakaa noin alkeellisia ajatuksia..en vaivudu edes perustelee enää mitään, koska sulle kaikki sivistävä ja koulutukseen liittyvä on vierasta! kiitos ja näkemiin.
Vai, että ilman koulutusta ei ole mahdollista päästä hyväpalkkaiseen työhön?
Itseltäni ei kysytty minkäänlaisia lappuja kun nykyiseen työpaikkaani hain, he vain halusivat tietää mitä osaan.
IT-alalla on aika paljonkin työpaikkoja, mitkä edellyttävät vain asian osaamista, eikä ketään kiinnosta mitä kouluja olet käynyt jos osaat hommasi.
Tosin panostusta se on kyllä vaatinut, että olen alani hommiin päässyt, mutta ei kouluja.
Kumma juttu, että haukut muita sivistymättömiksi, kun viestistäsi paistaa lapsellisuus ja ahdasmielisyys.
Tää Viivi on tällainen pinnallinen ihminen joka on syntynyt kultalusikka suussa ja on luultavasti oikein hyvän näköinenkin. Ei niillä ole mitään hätää nehän pärjäävät. Niille löytyy sitten niitä pinnallisia miehiä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti välillä kumppania vaihten. Ei se käy tasan onnen lahjat.
Vastauksistasi päätellen olet tosiaankin kultalusikka suussa syntynyt.
Olet varmaankin saanut myös opiskelupaikkasi vanhempien maksaman kolmentuhannen euron "rikkaiden penskat lääkikseen ja oikikseen"-kurssin kautta.
Ulkonäköä riittää eikä baarissakaan tarvitse kuin persettä vähän pyöräyttää niin on heti kymmenen poikaa tarjoamassa ilmaisia drinkkejä?
Elämä ei aina ole näin yksinkertaista kuin sinulla. Ei sinulla ole oikeutta arvostella muita ihmisiä näin pinnallisesti.
Itsekin elin vuosikausia VERONMAKSAJIEN rahoilla tekemättä mitään. Nykyään opiskelen hyvässä paikassa. Kovasti on töitä tehty sen eteen ja voin sanoa että olen ylpeä itsestäni. Mutta mitä sinun reaktioosi tulee.. tekisi sinullekin vähän hyvää nähdä ja tuntea sadetta ikkunan toisellakin puolella.
toi mun viestini oli aika ironinen ja tehty vihanpurkauksessa..toki koen eläneeni ihan hyvin, mutta kyllä itse kukin joutuu kokemaan vastoinkäymisiä jne.mutta ihminen, joka parikymppisenä on työttömänä ja makaa päivät pitkät kotona, ei ehkä vastaa perinteistä modernin yhteiskunnan mallia. musta sä takerruit nyt mun (naivistisiin, myönnän)ajatuksiin liikaa ja unohdit sen pääpointin, eli että ei kukaan voi olettaa, että joku tulee kotoa hakemaan ja tarjoamaan töitä tai opiskelupaikkaa. omakohtaisesti voin sanoa, että olen joutunut tekemään paljon uhrauksia ja valintoja, jotta olen päässyt nykyiseen opiskelupaikkaan. en ruikuta, mutta sanonpahan vaan, että kaikki lähtee omasta päänupista. on kateellisen panettelua väittää, että olen elän leveesti koko elämäni ja saanut kaiken mitä tahdon. kyse on opiskelu/työmaailmassa kyllä ihan omista taidoista, ei ulkoisista seikoista!
No pyydän anteeksi hieman hyökkäävää lähestymistapaani, mutta en usko että ketjun aloittaja aivan tahallaan on tilanteensa aiheuttanut. Kukapa tieten tahtoen haluaisi olla yksinäinen?
Elämä ei todellakaan ole aina niin yksinkertaista että otetaan itseä "niskasta kiinni" ja ryhdistäydytään. Ihmismieli ei toimi kuin tietokone. Itse kärsin pahasta masennuksesta pitkään eikä sängystä nouseminenkaan ollut kovin helppoa. Olin "työttömänä" ja makasin "päivät pitkät kotona". Ei vika ollut minun, en pystynyt parempaan. Tapaa siinä sitten muita ihmisiä ja hanki kavereita kun ei pysty mitään muutakaan tekemään!
Meni ehkä vähän aiheesta ohi, mutta tähdentäisin vielä että sympatiani ovat ketjun aloittajan puolella. Uhrauksia elämä tietenkin vaatii, en sitä kiistä, mutta jostain pitää aina aloittaa. Syyllistämisellä, haukkumisella ja pahan puhumisella emme saa mitään aikaan.
Minä pääsin ylös nimenomaan upeiden ihmisten kautta, en olisi itse onnistunut.
no mun on jotenkin vaikee asettua masentuneen asemaan, ja siksi ehkä asennoidun niin jyrkästi.en oo koskaan joutunut tekemiseen masentuneen ihmisen kaa joten ehkä mulla on negatiivinen stereotypia masentuneesta..musta on outoa, että ihminen voi kokea kaiken niin negattivisena ettei jaksa edes nousta ylös, huolehtia itsestään tai läheisistään..enkä väitä, että vieläkään osaisin asennoitua korrektisti. oon jotenkin eläny siinä suhteessa vähän "pumpulissa". vois tehdä hyvää jos tän yliopisto-elämän teoreettisuuden sijaan tekisikin jotain konkreettista, esim. menis mielenterveystyöhön/sairaalaan töihin..(mitä tuskin kuitenkaan teen)näkis mitä kaikkea muutakin on kuin se "normaalius".ja kuka sellasen ees osaa määritellä ?
eiköhän meissä kaikissa asu pieni hullu =)
no, menee vähän asian vierestä, mutta kerroinpahan kuitenkin..
Voin aivan varmasti vakuuttaa että kuka ei ole masennusta itse kokenut niin ei voi tietää yhtään mitään siitä. Tiedän minkälaista on se kun ei halua nousta sängystä ylös, mieluiten haluais vain nukkua ja nukkua. Se on tätä vaikka olisi kuinka aurinkoinen viikonloppupäivä nousemassa.
Puhumattakaan että pitäisi lähteä toimittamaan joitain asioita virastoissa tai liikkeissä. Tai jos olisi ihan oikeita ikävyyksiä tulossa.
Ja toipuminen vie kauan: vielä vuosia omien vaikeuksieni jälkeen pelkkä ajatuskin postini noutamisesta postilaatikosta sai pumpun ryntäämään ylikierroksille, sitä kautta kun ne ikävyydet yleensä kerrottiin.
Hijattain kymmenet tuhannet menettivät lapsensa. En pysty mitenkään tietämään miltä se tuntuu, vaikka tosi paskoja asioita olenkin kokenut. Mutta ne eivät auta tässä. Ainoastaan vertaistuki pystyy ymmärtämään. Toivo, ettei sinun tarvitse koskaan ymmärtää.
Sen olen kuitenkin oppinut, että en helposti lähde tuomitsemaan asiaa jota en ole kokenut.
Sellaista se elämä on kun saa kultalusikan suuhun heti lapsena.
Minä kärsin ihan oman isän kautta väkivallasta. En valita enkä ole enää katkera, mutta vihjaanpahan vain että emme me kaikki saa samanlaisia lähtökohtia elämään. Minulla kesti se että pystyn luottamaan ihmisiin pitkän aikaa, enkä vieläkään ole varmaan kauhean "normaali" tässä suhteessa.
Toisaalta, olen saavuttanut kaiken sen minkä olisin ilman vaikeuksiakin voinut saavuttaa. Ja siitä minä olen ylpeä. Kyllä yliopistossakin voi oppia elämää. Mietipä mitä sieltä opiskelijakavereiden naamarihymyn alta löytyy. En minäkään yliopistolla kerro ihan kenelle tahansa pinnalliselle bilehilelle mitä mieltä olen elämästä.
Ja masentunut ei ole sama kuin hullu. Lääketiede ei edes tunne moista termiä.
sanoit, ettet helposti lähde tuomitsemaan asioita, joita et ole itse kokenut.samaan aikaan lähdit kuitenkin arvostelemaan minua ja sitä kuinka olen saanut kaiken muka muita helpommin esim suhteilla ja kuinka olen elänyt kultalusikka suussa. ilmeisesti et ole elänyt kuten minä, joten et ole kokenut sitä mitä minä, mutta koet kuitenkin omaavasi oikeuden arvostella minua ja minun elämäntapaani ja maailmaa johon olen synytynyt ja jossa olen elänyt.
pitäiskö mun sitten muuttaa johonkin kalkutaan ja elää siellä koko elämäni, jotta muut ei vaan arvostele tekemisiäni!
miksei ihminen saa olla onnellinen.suomalaiset on juuri tuollaisia: vaatimattomia ja vähätteleviä.samaan aikaan arvostellaan, tuomitaan ihmisiä, jotka kovan työnteon kautta ovat saavuttaneet päämääränsä.
minkä minä taustalleni mahdan! enkä tahdokkaan muuttaa mitään, olen saanut turvallisen ja onnellisen elämän, miksen siis saisi siitä nauttia!
pitäisi päivät pitkät olla surullinen ja katkera , jotta saisi arvostusta osakseen.
tiedän kyllä miten paljon pahaa maailma on pullollaan, mutta pitääkö ihmisten AINA velloa siinä itsesäälissä ja surussa. eikö ihmiset koskaan voi edes päivää ajatella positiivisesti?
ei siltä vaikuta.
Mitä minä sitten tuomitsin? Mikä kokemus kirjoitelmassasi oli?
Väitätkö että kommenttisi eivät olleet pinnallisia? Mielestäni olet itsekin jo myöntänyt sen.
sinulla on selvästikin asennevamma taas varakkaampia kohtaan.luulet, että he ovat saaneet kaiken ilmaisesti, tekemättä mitään! eli kun väitit että et arvostele asioita joita itse et ole kokenut, arvostelit kuitenkin sitä, kuinka olen syntynyt kultalusikka suussa, vaikka itse et ole elänyt niin!
en enää jatkosa ota kantaa tähän soudan ja huovan- keskusteluun, sillä se ei etene mihinkään.
Ei kukaan ole käskenyt sinun muuttaa minnekään. Omat reaktiosi ja käyttäytyminen paljastaa todellisen minäsi.. sinulla tässä tuntuu olevan asenneongelma ihmisryhmää vastaan joka ei välttämättä ole pärjännyt yhtä hyvin yhteiskunnan rattaissa.
Eikä kukaan ole sinulta onnellisuutta evännyt. En minäkään ole enää masentunut. Päinvastoin, elämä on upea lahja eikä sitä kannata haaskata. Alunperin kiinnitin vain huomioni sinun väitteeseen siitä että masentuneiden pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hankkia elämä. Sehän onnistuukin ihan tuosta vain, masennuslääkkeiden käyttö loppuu, kansa raitistuu, kaikki ovat onnellisia ja taivaalta sataa kultaisia banaaneja!!
Ja kuka on väittänyt että ihmiset "AINA" vellovat itsesäälissä?! En minä sääli itseäni, päinvastoin, olen erittäin ylpeä ja iloinen omasta puolestani kun olen oppinut pärjäämään elämässä. Tarkoitan vain että kun on tarpeeksi masentunut se ei enää itse olekaan helppoa toteuttaa. Lähimmäisten ja ystävien tuki auttaa enemmän kuin ilkeä naljailu.
Olen itse rikas ja rikkaasta perheestä. Olen aina saanut sen mitä olen halunnut, paitsi että olen askeetikko. Iso summa pankkitilillä tuo kummasti turvallisuutta, mutta ystävistäni ainoastaan muutama aavistelee asian oiken laidan.
Mm. autoni, tyo pyhä peltilehmä ja peniksen jatke, on 11 vuotta vanha Nissan, pinnoitetuilla nastarenkailla, vaikka voisin saada maasturimersun synttärilahjaksi.
Joukossa on paljon niitä jotka laillasi pilkkaavat heikompia, pitkälti tietysti siksi koska eivät ymmärrä heidän huoliaan ja toisaalta silkasta ylimielisyydestä. Kirjoituksesi kuvasti hyvin tällaista henkilöä.
Voin vakuuttaa, että perheeni ja useimmat sukulaiseni eivät ymmärrä asketismiani.
Samoin ajattelen minäkin. En ole vielä päässyt -90 luvulle autoa ajatellen. Vaikka rahaa olisi.
Ei se tavaran määrä, vaan ne pienet hetket
jotka menevät auttavasti ohi mersumiehiltä ja
viiveiltä, ovat elämän suola ja hunaja.
Pienet hetket, jotka täyttävät maailmasi silmän räpäyksessä ylitsepursuavalla ilolla ja onnella.
Hetket joiden jälkeen voit huokaista hymy huulilla, tähän tähtäsi koko siihen asti elämäni elämä.
Usko tai älä, on keino saada nuo hetket lisääntymään elämässäsi.
Ja luulen että sinä askeetikko tiedät sen jo.
:)
Minäkin sen tiedän.
Mutta kuka opettaisi sen mersumiehille ja viiveille.
Hei!!!toi on tosi turhaa jauhaa tota samaa koko ajan!täs jäi nyt tän ketjun alottajan jutut ihan toissijaisiksi ja teijän kinastelut täytti koko palstan!
et tiedä mistään mitään. Masentunut EI ole sama kuin hullu, eikä kukaan varmasti masennusta tarkoituksellisesti halua.... Opiskele elämää!
nuo typerykset, jotka haukkuvat ihmisiä tuntematta heitä (unohda minutkin :-)
Olet yhä nuori, aloita vaikka pienilläkin siirroilla. Usein kaikki tuntuu paljon pahemmalta ja vaikeammalta juuri siksi, että yrittää jotenkin täsmällisesti hallita (tai täsmällisesti suunnitella) sitä usein kohtalaisen ylivoimaista oliota, jota kutsutaan elämäksi. Tilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Jotkut asiat jäävät mieleen pitkäksi aikaa, itsekin näen yhä unia kouluaikojen idiootti"kavereista", olen yli kymmenen vuotta sinua vanhempi.
Pukeudu siististi, osta uusi paita ja käy vaikka ensin kirjastossa. katsele kirjoja ja samalla myös ympärillesi. Tervehdi henkilökuntaa ystävällisesti ja hymyile niin saat vastakaikua. Iloinen ja aktiivinen katse ruokakaupan kassajonolla tai leffavuokraamossa on jo hyvä alku. Hanki harrastus jonka parissa kohtaat ihmisiä. Uintia, kuntosalia. samalla panostat itseesi. Hymyilevä, itsevarma ja iloinen oma itsesi huomataan ja saat hyviä fiiliksiä. Ja olet vasta 21. kaikki on mahdollista!
En tiedä, miten "sulkeutunut" yksinäisyyteesi olet mutta ehkä omallakin paikkakunnallasi on "kontaktin ottoryhmiä", joissa ihan opetellaan sosiaalisen elämän aakkosia. En todellakaan halua vaikuttaa ylimieliseltä (vaikka siltä taidan kuulostaakin mutta tämän esittäminen on vaikeaa!) mutta pikkuveljelleni lääkäri ehdotti osallistumista tälläiseen ryhmään. Veljelläni on jonkin asteisia sosiaalisia pelkoja eli on todella yksinäinen ja lähteminen ihmisten ilmoille on hänelle erittäin vaikeaa. Hyvä tarkoitus tällä ryhmällä siis on! Ja auttaa, jos omat keinot eivät riitä.
Ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel muutokseen. Sitten pitää päättää mitä tekee ongelman ratkaisemiseksi. Jos tunnet pystyväsi muutokseen itsenäisesti, kokeile yllämainittuja neuvoja. Jos oma apu ei riitä, hae sitä ulkopuoleltasi, esimerkkinä tuo pikkuveljeni tapaus. Onko sinulla hyvät välit vanhempiisi? Jos on, niin uskoudu heille ja yhdessä voitte lähteä tilannetta parantamaan. Todennäköisesti he ovat myös huomanneet tilanteesi ja tekevät kaikkensa auttaakseen sinua. He rakastavat sinua ja haluavat elämäsi olevan onnellista ja tyydyttävää.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja tsemppiä :)
Naiset pitää nykyään hurmata polvilleen ensimmäisen minuutin aikana muuten ne katsoo että sä oot täys luuseri. Jos et osaa olla Auervaara ja puhua paskaa ja valehdella oikeen helvetisti niin ei oo mitään mahiksia. Oot vielä liian nuori esittäytymään Finnairin lentokapteenisksi.
Tämmösiin eukot sit retkahtavat ja sitten ne tulee tänne valittamaan miten heitä on petetty eikä kunnon miehiä löydy.
Oletpa sä kusessa!
Olet terve ja vaan ujo!
Tässä sulle muutama vinkki.
Muuta pois kotoa,,,,,100 km -150km päähän.
Ei haittaa onko rahaa vai ei. Eti kämpppä ja hae sossusta vuokrarahat.
Sitten alat etsiä omia unelmia. EI TYTTÖYSTÄVÄÄ VIELÄ.
tähän mielentilaasi et voi ottaa tyttöä.
Se ei toimi.
Kun olet tehnyt muutaman unelman todeksi. Niin
sitten sinun ei tarvitse etsiä naista kun sellaset etsii suo. :))
Kun lähdet maailmalle muista:
-olla rehellinen
-muista ei huumeita
-kaikki ystävällisyys jota jaat, palaa sinulle takaisin 10 kertaisena
Ole rohkea ja nouse siivillesi.
"Miksi meillä on siivet, jos emme koskaan astu reunan yli"
Elämä on matka ja kokemuksesta tiedän, että jos kotioven uskaltaa avata ja olla rohkea niin seikkailut odottavat, mutta elämää ei näe todellisena jos elää kuvitelmissa neljän seinän sisällä. Elämässä on hupaisaa se, että kaikki on myös mahdollista. Kaikki sanoivat minulle, että ei ne miehet tule kotiovelta hakemaan, lähde ulos!...mutta niin kävi...poikaystävä tuli ovelle koputtamaan, vaikka olin ravannut baareissa vaikka kuinka. Pitää yrittää, koska lopputulos voi olla varsin yllättävä;)