Olemassaolo yksin

Minulla on nuorena samanlainen tilanne. Olin aikuisuuteen saakka melko paljon yksin ja ei oikeastaan ollut ketään ns. ystävää, joitain kavereita vain, joiden kanssa otiin välitunneilla, ryhmätöissä ja jumppatunneilla. Viikonloppuisin en tapaillut ketään, mutta sisko oli samaa ikäluokkaa. Koin etten pääse kenenkään sielunmaisemaan ja en itsekään osannut olla kiinnostava.
Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että olin niin eri afääreissä ja kai henkisesti ikätovereitani vanhempi, ettei minua kiinnostanut, ne tirskunnat, poikajutut, tupakka,- ja alkoholikokeilut ja ikäiseteni nuorten menot.

Minuakin suorastaan ahdisti että olin yskin sivussa ja jos olin porukoissa, niin olin vain fyysisesti siinä mukana. Ihan samoja tuntemuksia koin: ärsytti, loukkasi kun en saanut ajatuksilleni vastakaikua ja jopa pitkästytti. Kun pääsin kotiin, niin mieli oli vapaa ja en kyllä edes kaivannut kavereita ja ystäviä. Riitti siskoni seura ja nautin samoilla luonnossa ja olla omissa maailmoissani.
Näin jälkeenpäin asia on muuttunut. On todennäköisesti tapahtunut oppinut tuntemaan itseäsi ja saanut yhteyden minuuteni ja nykyään pääsen heti tuntemattomankin ihmisen kanssa samalle aaltopituudella ja sielun yhteyteen.
Yhä vieläkin olen perusolemukseltani erakko vaikka olen puhelias ja aktiivinen ja rohkea sosiaalisissa tilanteissa. Kun saa olla ihmisten parissa niin on taivallisen ihanaa vetäytyä jälleen omiin oloihin ja nauttia kotiin, käydä lenkillä tai olla luonnossa itsensä seurassa. Koen olevan kotona itsessäni.

Ihminen tarvitsee toisia ja ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä elämää on elettävä oman minuuden löytämisen kautta ja ei vain hengitettävä toisten kautta. Ja täytyy sanoa että kyllä se elämäntarkoitus ja tunne että on paikallaan täällä on löytynyt.

Niin, olet tyytyväinen tilanteeseen. Älä sitten turhaan valita

Olet joko uhmaiässä tai sitten murrosiässä.
Kyllä se ohi menee.

Ymmärrän hyvin aloittajan viestin pointin. Mulla on vähän samoja tuntemuksia, että en pysty puhumaan itselle tärkeistä asioista kenenkään kanssa. En halua mitenkään viestissä kertoa, että tuntisin kuitenkaan itseäni sen älykkäämmäksi kuin muutkaan ovat. Joku vaan ei natsaa, oon ehkä kasvanut erilleen aiemmista kavereista. Ei niiden kanssa voi enää puhua oikein mistään. Kaverit kun puhuvat jostain miesjutuistansa vaan, tavata nyt jotain ihmistä muutenkin harvoin ja sitten toinen osapuoli jauhaa vain miehistä. Nyt mun kaveri oli eksynyt nettitreffeille miehen kanssa ja selvisi, että se äijä oli joskus tappanut jonkun. Siitä sitten jauhoi paskaa koko tapaamisen. Hohhoijaa, onkohan maailmassa ketään normaaleja ihmisiä joiden kanssa voi jutella normaaleista asioista? Toivoisin niin vain löytäväni jonkun ystävän kenen kanssa voisi jutella ihan arkipäiväisiä asioita..

Älä valita, oo tyytyväinen siihen mitä sinulla on. Jos jokin asia vaivaa sinua, niin tee asialla kaikki voitavasi ja jos sekään ei tuo helpotusta, niin unohda se ja jatkaa elämää!

Minua vituttaa yksinäisyys. Kiva huomata, että kaikki se työ, mitä teki nuorempana ei johtanut mihinkään. No, onneksi en ole juoppo tai narkkari tms. Onneksi olen kehittynyt urheiluvedonlyöjänä sen verran, että pystyn kulkemman pää pystyssä kadulla:)

Muistan pienviljelijä ukkini, joka oli sotaveteraani ja oli raivannut käsirysin pellot ja viljelymaat, ja sitten koko kätten työ laitettiin 70-luvulla palettiin valtion toimesta, kun Suomessa oli ylituotantoa. Surullista oli hänen katsella kun tilukset jälleen peittyivät vuosi vuodelta pajukkoihin ja ladot ränsistyivät.

Olin töissä NL:karjalassa ja näin iäkkään kansan murheen, kun heidän uskomansa ideologia ja päämäärä sosialismi romahti.

Näin käy jos ihmisen elämäntarkoitus on vain työ ja utopia joka ei kestä. Jos nyt ukki eläisi, varmaan sanoisin, että työsi ja peltosi palveli sinua ja perhettäsi aikoinaan ja oli elämällenne tärkeä. Se takasi teille leivän ja elannon. Työsi arvo on tallella lapsijoukossa, jonka olet kasvattanut ja antanut pohjan heidän tulevaisuudelleen.
Maailma muuttuu rivakasti ja se miten elettiin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten oli silloin meille ja yhteiskunnalle tärkeää, mutta nyt homma pyörii eri tavalla. Ammatteja syntyy ja entisiä häviää.
Harva meistä keksii työn, jonka jää kun aika tekijänsä jättää tai saa pysyvän merkin historiaan.
Olen lapseton ja en jätä geeniperintöä. Olen elänyt töillä, joiden arvo on ollut "tässä ja nyt" ja en ole pystynyt tekemään mitään taiteellista tai kulttuurillista tuotantoa, jonka merkitys jäisi tuleville sukupolville, mutta koe olevani onnellinen ja elämälläni on tarkoitus. Se että olen täällä ja saan kokea elämää on henkilökohtaisesti itselleni hieno kokemus ja tiedän että sillä mitä täällä teen on merkitystä iankaikkisesti. Koen että aarteeni tallentuvat taivaan pankkiin, jossa niiden arvo ei katoa.

Kannattaa ottaa joku kliseinen hippiloma (reppureissaamaan mm. Aasiaan / Intiaan tjsp, Etelä-Eurooppakin on kaunista). Huomaat kuinka nöyrää ja ujoa porukkaa valtaosa väestöstä on, jotka elää pienissä kommuuneissa / yhteisöissä ja on siihen tyytyväisiä.
En todellakaan väitä, että olen seuraavan väitteen kanssa oikeassa mut ehkä tää saa triggerattua jotain mietteitä lukijoissa: muualla päin maailmaa asutaan vanhemmiksi (jopa 30-vuotias himassa on ihan normi settiä - vrt. suomessa samanlaista muiden mielipiteistä piittaamatonta itsevarmaa aikuista pidetään hulluna) ja aina on hälinää ympärillä. Ei pääse kyllästymään omiin ajatuksiin ja varhaisaikuisen ajatuksenkulku ei jätä päälle pyörimään "Olen yksinäinen-levyä".

Täytyypä sanoo että henkisellä tasolla sitä on juurikin tosi yksin. Sit kun ei oo enää naisystävää. Ja ihmiset/kaverit muuttaneet muualla. Ei niitä kyl jaksaiskaan.Sit toisaalta suku ja se hälinä ei EN kestä. Miten jotkut jaksaa perhe-elämää? Samaa vanhaa, ja tyyliin uusintakierros. Tilanteet on semmosia.

Eikä kukaan tunnu haluavan yleissivistää itseään. Kun ei tarvi ei haluu ja on laiska. Tämmösen kuvan oon saanut monista suvussa. Kaikkee suunnitellaan ja sit jää kesken. Vuosikymmeniä suorastaan. Ihan outoa.

Haluan sivistää itseäni ihan sen vuoksi että pääkoppa toimii. Ja osata asioita aina kysymättä mikä tää on, miten tää tehdään? Ja liikkua ja urheilla että sitten vanhana pappana jaksaa olla erakkomökillä elämän loppuun asti ja kuolla saappaat jalassa.

Ilman pelkoa yksinäisyydestä, kunnon heikkenemisestä tai siitä ettei vintinportaita jaksa kavuta. Eli toisin kun nää ihmiset jotka jo lähtökohtaisesti ajattelevat etteivät voi asua kerrostalossa ilman hissiä tai kaksikerroksisessa omakotitalossa koska sit kun täyttää 80 vuotta ei voi enää liikkua.

Jos tässä maassa löytys vielä yks mahdollisuus, yksin samanhenkinen nainen joka kaikkien kokemusten jälkeen jopa ikävöisi yksinäisyyttä..tai heh kaksinaisuutta mun kanssa syrjässä. Niin kiitos elämä..mutta sitä ennen tää on tätä vanhaa paskaa ja halvan tilan etsintää jostain periferiasta.

Yleensä oon hyvinkin positiivinen ihminen mutta ei tätä hulluutta jaksa kauaa. En yhtään ihmettele miksi monet tekevät itsemurhia,sekoavat päihteisiin. Onneksi elämä ei kestä ikuisesti. Onnellisena tosin tahtoisin olla pitkän aikaa.