Miltä tuntuu rakastua toisen sieluun? Kun sielut nivoutuvat yhteen, eikä toista enää ole ilman toista. Kun oppii tuntemaan toisen, virittäytyy samaksi pikku hiljaa. Silti on oma itsensä, kumpikin. Kun on kaksi yhdessä lihassa. Tuntee toisen läsnäolon, vaikka hän olisi poissa. Kantavana voimana ja tukena. Haluna olla hänelle sellainen pysyvä kivijalka, joka kestää kaiken sortumatta. Miltä tuollainen tuntuu, kun on yhteen valettu?
Viekö se aikaa kun
rakastuusyvästi
14<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
että pitäs olla jo yhteyksissä..
No ihaks totta, niin muuten tuntuu...
mulla ei oo miitää eväitä tehdä muuta kuin täältä käsin koittaa junailla..
Eikö tuo vaadi tutustumisen ja yhdessä elämisen niin iloissa, kuin suruissa? Voiko ilman yhteyksiä rakastua syvästi?
Aivan mahtavaa se on,jos olis vapaa.
on aika ahdistavaa varsinkin jos ei oo yhteistä arkee tuomassa taukoja tunnemyrskyyn kun toinen tuntuu omalta ja kumman tutulta ja iho ja eleet on vieraat ... hirveintä jos pitää tietää heti ollakko vai eikö olla ... ja järki ja fyysinen vieraus haraa vastaan ja kuitenkin joku intuitio jumputtaa että "kyllä sä tiedät että tää on se jota sä et osannut toivoo"
Rakastuuko syvästi vasta, kun ollaan oltu jo pidempään yhdessä?
uskon, Itselle noissa ei niinkään ole ollut seksuaalisesta vetovoimasta kyse vaan jostain muust. Halu syttyy jotenkin helpommin sellaiseen jonka silmät ei tunnu kertovan kaikkia tarinoita vuosien takaa vaan olo on kevyt ja leikkisä. En tiedä onko tollanen suhde hyvä lähtökohta parisuhteelle.
Tuon toivoisin kokevani hänen kanssaan jota tälläkin hetkellä ajattelen.
Niin, tuo on varmaan se kiinnostuksen päämäärä. Kiinnostuksen heräämisestä rakastumiseen. Ei ihme, jos jostain syystä päämäärän toteutuminen ei ole mahdollista, niin tulee ristiriitainen olo.
Vuosia naimisissa mutta en ole kokenut
Niin että miksi joku kolahtaa muita enemmän ihan yllättäen? Miksi jostain tyypistä haluaa tietää enemmän kuin hyvääpäivääkirvesvartta ja samalla tuntuu kuin tuntisi jo jotenkin, jotain mitä ei ole sanottukaan koskaan? Viekö se aikaa enemmän kuin silmäyksen?
Ihanalta se tuntuu. Kyllä se vie aikaa, enkä silti halua kiirehtiä mitään. Kaikki saa olla ja tapahtua siinä tahdissa kuin se molemmista hyvältä tuntuu.
Se tuntuu siltä, että kaikki kurjat parisuhdeyritelmät ovat olleet sen arvoisia, jotta silmäni ovat nyt avautuneet näkemään hänen ihanuutensa. Sen tiesi melkein heti ja kaikesta, mitä hän teki. Siitä, miten hän puhuu ja miten hän minut näkee. Kuinka syvälle hän katsoo minuun. Meillä on niin valtavasti yhteistä. Olemme niin monin tavoin samankaltaisia ja innostuneita samoista asioista. Olen niin ylpeä hänestä, tuhansin eri tavoin. Kuinka hyvä hänen kanssaan on olla. Miten hyvin hän ymmärtääkään minua. Kuinka hän hyväksyy virheeni ja rakastaa minun vahvuuksiani. Kuinka ihanaa on jakaa elämä hänen kanssaan. Kuinka hyvältä tuntuu kasvaa, kehittyä ja oppia yhdessä. Miten taivaallista on rakastella hänen kanssaan.. antautua hänelle kerta kerralta syvemmin. Ottaa vastaan hänen rakkautensa ja intohimonsa. Sitoutuminen oli jossain vaiheessa se oma tienristeys. Se oli päätös olla pelkäämättä näin suurta tunnetta. Onneksi hän on hyvä puhumaan, keskustelemaan ja purkamaan pois minun pelkojani. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä, mutta toivoisin tämän kestävän aina yhtä kauniina, Elämänkumppanini ja parisieluni rinnalla. Ei se vienyt aikaa. Kaikki oli selvää muutamassa päivässä. Kun se tulee vihdoin kohdalle, ei kummallakaan ole varaa kovin pitkään epäröidä.