En tiedä onko mulla masennus. Mulla on aina joka viikko vähintään kahdesti hyvin surkea apea fiilis, mutta en oo uskaltanu itseäni masentuneeksi väittää huomionhuoraksi leimaantumisen takia. En osaa puhua tästä kuin tällätavoin anonyymisti. En siis oo kyvennyt puhumaan tästä kenenkää kaverini kanssa. Tunnen myös itseni yksinäiseksi kun en oo muiden nuorien tapaan viikonloppuisin törttöilemässä missään. Yritän antaa muiden ymmärtää, etten kaipaa seuraa, mikä on virhe sillä kaipaan jonkun jolle puhua enkä muista milloin halasin viimeksi jotakuta. Olen nyt 16 enkä oo koskaan ollut missään suhteissa. En edes leikkisuhteissa ala-asteella enkä uskalla mennä tekemään aloitteita tai kaveruus aloitteita koska pelkää että vaan katsotaan oudosti, kun en kuulu massaan. Haluisin niin paljon apua joltain vaikka netin välityksellä. Nytkin ihan hirvee olo mutta en pysty tappamaan itseäni kun kuolema pelottaa vaikka tuntuu niin pahalta olla. Tuntuu että erkanen hiljaa kavereistani enkä tiedä mitä teen. Saanko apua?
Nyt saa riittää. Tarviin apua!
Avuntarve
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Matalan kynnyksen nettiapua on tarjolla:
www.tukinet.net
Anonyymi keskusteleminen ymmärtävän ihmisen kanssa on yks parhaimpia tapoja tutustuu itseensä ja löytää keinoja omien ongelmien ja huolien ratkaisemiseen.
Omalla kohdallani harrastukset on ollu tosi tärkee tekijä. Se, että pääsee tekemään asioita mistä ite tykkää ja vierelle on sitä kautta tullu ihmisii, jotka tykkää samoista asioista. Se luo sellasta turvallisuuden tunnetta, että mä oon osa jotain suurempaa ja että mun ei tartte "kuulua massaan" vaan voin olla oma itteni.
Mahdollisesti alkavan masennuksen merkkeihin kannattaa puuttua aikaisessa vaiheessa. Toisaalta pitää muistaa, että alakuloiset fiilikset kuuluvat elämään. Mutta jos ne hatkuvat ja jatkuvat ja itsellä on tunne, että tämä ei ole elämisrn arvoista elämää ja kaikki ei ole hyvin, niin kannatraa kuunnella omia ajatuksiaan ja tehdä asialle jotain. Ei välttämättä riitä, että jatkaa elämäänsä normaalisti kuten aina ennenkin, jos nimenomaan se ympäristö lisää negatiivisia ajatuksia ja alakuloa. Silloin voi olla hyvä päästä puhumaan vaikka tukinet-vapaaehtoisen kanssa. Myös uusien asioiden kokeileminen tuo väriä ja merkitystä elämään. Kun vertaa itseään siihen massaan, tulee helposti erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne. Nuo toiset ovat saavuttaneet sitä ja tätä kun taas minä en niinkään. Omanlaiseen seuraan hakeutuminen voi olla todella antoisaa, koska silloin ei ole mitään syytä vertailla itseään muihin.
Tiedän miltä tuntuu kun itse on yksin ja haluaisi sydämensä pohjasta jonkun kivan ihmisen siihen kainaloon.Samalla on epävarma olo siitä, hyväksytäänkö minut ja miten seurustelun muka voi aloittaa. Itselläni vastaus mahdottomaan löytyi nettichatista. Toisaalta myös omien kiinnostustenkohteiden saralta voi löytyä mukavia samanhenkisiä ihmisiä.
Sulla, kuten kerroit, on varmaan nimenomaan pelko siitä, että ootko nyt masentunut vai etkö oo. On hyvä muistaa, että omia tunteita ei kannata liikaa vähätellä ja paeta. Toisaalta myös pelko masentuneisuudesta voi omalta osaltaan pahentaa tilannetta. Jos tuntuu pahalta, silloin tuntuu pahalta. Silloin on hyvä etsiä joku jonka kanssa jutella. (nettitukihenkilö)
Parhaiten itsestä oppii kokeilemalla ja toisten ihmisten kautta. Jo lyhyt keskustelu randomin kanssa voi avata silmiä, puhumattakaan kuukausien mittaisesta seurustelusuhteesta.
Itse pelkäsin aikoinaan seurustelun aloittamisessa hylätyksi tulemista ja juurikin kummeksuntaa. Nyt tiedän, että maailma on täynnä yksinäisiä sydämiä jotka etsivät sitä jotakuta.
Sitä jotakuta, joka huomaa, kiinnostuu, välittää, ihastuu, rakastuu.
Ja vielä: Saat todellakin apua. Tukinetin henkilöt on yksi hyvä tapa aloittaa. Jos myöhemmin näyttää siltä, että tämä ei riitä, on lisäavun hakeminen kuitenkin huomattavasti helpompaa, sillä on ollut joku jonka kanssa puhua.
Joku jolle pukea sanoiksi oma olo.
Joku joka todella kuuntelee ja ymmärtää.
Joku joka todella tietää mistä ja millaista apua löytyy.
Pystytkö puhumaan olostasi perheellesi? Saattaisit saada tukea myös läheisiltäsi.
Ja se on oikeastaan ihan hyvä ettet ole törttöilemässä. Toisaalta nuoruuteen kuuluu tietynlainen kokeilunhalu. Jos haluat, niin voit joskus lähteä viikonloppuna ulos kavereittesi kanssa, mutta silloin pitää olla myös tervettä itsesuojelua, eli ei tarvitse tehdä kaikkea samaa mitä muutkin, jos tuntuu ahdistavalta. En kuitenkaan halua painostaa sinua, minusta on ihan ok sekin, jos ei vielä sinun ikäisenä roiku viikonloppuna iltaisin kaupungilla tai jossain muualla. Sitä ehtii tekemään sittenkin, kun on täysi-ikäinen, jolloin pääsee baareihin sisälle. Aika moni "bilettää" kunnolla vasta parikymppisenä, joten ei ole kiirettä sen suhteen.
Sekään ei ole mitenkään poikkeavaa tietääkseni, jos ei 16-vuotiaana vielä ole seurustellut. Seurustella ehtii myös myöhemminkin, ei tarvitse pakottaa itseään johonkin, mihin ei ole vielä valmis. Ehkä joku päivä tapaat jonkun mukavan ihmisen, jonka kanssa haluat seurustella. Sitä ennen voisit panostaa hyviin ystävyyssuhteisiin. Niissä opitaan samanlaisia asioita kuin seurustellessakin.
Et uskalla tehdä aloitteita kavereitten suhteen, koska tunnet itsesi erilaiseksi tai et kuulu massaan ja pelkäät että sinuun suhtaudutaan negatiivisesti. Nuoruusiässä on monesti aika suuri yhdenmukaisuuden paine. Toisaalta moni voi ihaillakin ihmistä, joka uskaltaa olla erilainen. Ja eihän ihmiset pohjimmiltaan ole kovin erilaisia, kaikilla meillä on samanlaisia tunteita ja ajatuksia. Ole vaan oma itsesi, ja lähesty ihmisiä rohkeasti, ei ne ainakaan pure. Saatat löytää ihmisiä, jotka sopivat sinulle ystäväksi.
Sinusta tuntuu, että olet erkaantumassa kavereistasi. Siihen voi auttaa avoimuus, ja yhdessä vietetyn ajan lisääminen. Voisit vaikka kutsua kavereitasi kylään tai voisitte käydä yhdessä jossain, esim. harrastuksissa tai lenkillä. Juttele kavereillesi enemmän, ja muista pitää heidän kanssa hauskaa välillä. Sano jotain positiivista ystävillesi, sillä on usein ihmeellinen vaikutus.