Mulla ei ole mitään hajua mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Mikään ei kiinnosta eikä innosta. Aloitin lääkityksen juuri eli siltä osi asia on kunnossa mutta ei se ole vielä juuri auttanut. Masennus on vaivannut varmaan puolet elämästäni, eli aika myöhään apua hain (liian myöhään?).
Olen 22-vuotias eikä mulla ole ammattia. Lukion jälkeen olen viettänyt välivuosia pätkätöitä tehden. Kaikki ovat olleet eri alojen "paskaduuneja", mihin vaan ilman koulutusta on päässyt.. Tällä hetkellä mulla on osa-aikainen työ, johon olen jo näin puolen vuoden jälkeen aika kyllästynyt. Mulla on masennuksen lisäksi lievähköä sosiaalisten tilanteiden pelkoa/epävarmuutta mikä vaikeuttaa viihtymistä töissä (käytännössä en puhu kellekään vaan olen omissa oloissani..).
Kaikki kaverini opiskelevat. On todella masentavaa kuunnella miten heillä on niin mukavaa: bileitä, uusia ihmisiä, mielenkiintoista opiskeltavaa. Sitä minäkin haluaisin, mutta mikään ala ei vaan kiinnosta yhtään. Olen selannut opintopolusta aloja useita kertoja, eikä mikään herätä suurempaa mielenkiintoa.
Suku kyselee jokaisella tapaamisessa tulevaisuudensuunnitelmista, mikä on todella ahdistavaa. Olen niin sekaisin omista mielenkiinnonkohteistani, että joka vuosi olen hakenut täysin erilaisille aloille (koskaan en tosissaan, enemmän näön vuoksi). Tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan kun en edes tietä mitä haluan tai mistä pidän :(
Kellään muulla samoja tuntemuksia?
Olen 22-vuotias eikä mulla ole ammattia. Lukion jälkeen olen viettänyt välivuosia pätkätöitä tehden. Kaikki ovat olleet eri alojen "paskaduuneja", mihin vaan ilman koulutusta on päässyt.. Tällä hetkellä mulla on osa-aikainen työ, johon olen jo näin puolen vuoden jälkeen aika kyllästynyt. Mulla on masennuksen lisäksi lievähköä sosiaalisten tilanteiden pelkoa/epävarmuutta mikä vaikeuttaa viihtymistä töissä (käytännössä en puhu kellekään vaan olen omissa oloissani..).
Kaikki kaverini opiskelevat. On todella masentavaa kuunnella miten heillä on niin mukavaa: bileitä, uusia ihmisiä, mielenkiintoista opiskeltavaa. Sitä minäkin haluaisin, mutta mikään ala ei vaan kiinnosta yhtään. Olen selannut opintopolusta aloja useita kertoja, eikä mikään herätä suurempaa mielenkiintoa.
Suku kyselee jokaisella tapaamisessa tulevaisuudensuunnitelmista, mikä on todella ahdistavaa. Olen niin sekaisin omista mielenkiinnonkohteistani, että joka vuosi olen hakenut täysin erilaisille aloille (koskaan en tosissaan, enemmän näön vuoksi). Tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan kun en edes tietä mitä haluan tai mistä pidän :(
Kellään muulla samoja tuntemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joo.osta tarot kortit,ala meditoimaan ja opiskele buddhalaisuutta joutessas.kato netistä ohjeet aurinkotervehdykseen ni sit sä jo harrastat joogaa. Budhhalaisuus on enemmänkin hyvä elämäntapa kun uskonto. Onnee tiellesi!!!!
;>
Kannattaa käydä tykkäsin maksamassa työkokeilussa erilaisissa paikoissa. Työkokeilussa olet töissä (palkatta) kuin yksi työntekijä, tietenkin ilman vastuuta jne. Työkkäri järjestää sen mutta paikka pitää löytää itse. Aika mielellään varsinkin järjestöt ja yksityiset ottavat työkokeilijoita lisäkäsiksi ja itsehän siinä saa kokemusta, onko kyseessä oma ala. Minä löysin oman unelma-ammattini päiväkodin "tätinä" käymällä ensiksi työkokeilussa päiväkodissa. Nyt pitäisi vaan saada pää siihen kuntoon että pystyisi opiskelemaan, meinaan parhaillani kirjoitan sisätautiosastolta kun toivun taas uudesta itsemurhayrityksestä...
Siis työkkärin järjestämässä, ei tykkäsin.
Aloittajaa vaivaa masennus ja silloin ei kyllä oikein huvita mikään ja ihmissuhteissakin on vaikeaa. Ymmärrän että myös huoli ja toivottomuus lisää pahaa oloa, kun tulevaisuus pelottaa.
Jos et sosiaalisesti ole vilkas, niin kannattaa miettiä työtä, jota voisi tehdä itsenäisesti ja ei tiimissä. Onko niin että haluaisit olla ihmisten parissa, mutta ei niitä taitoja siihen tunnu olevan.
Kiitos vastaajille ja pahoittelut etten ole käynyt katsomassa ketjua. Koko elämä tuntuu taas niin merkityksettömälle. Jos en ole töissä niin makaan sohvalla katsomassa telkkaria... Päivästä toiseen.
Sosiaaliset tilanteet ovat olleet aina minulle hieman haastavia, lapsena (normaalin) ujouden vuoksi ja teininä alkoi ahdistus. Olen aika hienosti erakoitunut vuosien mittaan etten oikein tiedä kaipaanko seuraa vai en. Ainakaan tällä hetkellä ei ole kiinnostusta tutustua kehenkään, mutta ehkä tilanne tästä muuttuu. Luulen että isoin ongelma tällä hetkellä on se, etten jaksa edes yrittää. Ongelma on myös se, etten osaa olla luontevasti ihmisten seurassa, ja muut huomaavat sen. Joku käytöksessäni saa muut aina vaikenemaan.. Esim. entisessä työpaikassa vilkaskin keskustelu vähitellen laantui kun saavuin paikalle ja se jätti aikamoiset traumat.
Työkokeiluasiaa pitää harkita kunhan lääkkeet alkavat ensin vaikuttaa. Sulla on tilanne pahempi kuin minulla, tsemppiä kovasti! Mutta olen iloinen että löysit itsellesi alan, se antaa toivoa minullekin. Aurinkoista syksyn jatkoa teille ja kiitos vastauksista!
-ap