Sanat eivät ole voimakkaita loitsuja. Ne eivät kanna lähemmäksi sen enempää kuin kauaskaan - vain hauraita lankoja, uneliaiden kalojen narraajia, hiljaisen veden täkyjä. Minä hyvästelen ja minä tervehdin kaupunkiasi aina ohikulkiessani, punnitsen sen katuja mielessäni, mietin miten monia askeleita oletkaan siellä jo kulkenut, ja minä kirjoitan. Kirjoitan sinut lähemmäksi kuin olet ja sanat ovat vain kuunvaloa, piilevän auringon peili.
(Miehelle)
(Miehelle)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihana teksti.
Sinulla on lahja.
Odotan sinua!
Olet Rohkeuteni
Puuttuva käsi.
Puuttuva suu.
Puuttuva tuki.
Se joka minut pitää pystyssä.
Lanka yli rotkojen.
Kuunvalo
Auringon peili
joka voi saada
vaienneen vereni laulamaan.
Syöksyä pimeyteen, tuntea tuuli kasvoillaan, katoavan valon viimeiset säteet. Kulkea teitä, tuttuja sekä uusia, kivisiä polkuja, kylmenevän järven rantoja, siltojen yli ja metsien halki. Ajattelen silloin sinun olevan lähempänä. Tuulessa taivaan alla, auringonlaskun rannalla - kuin kaksi kelloa, jotka on vedetty liki samaan aikaan käyntiin, komeetat radoillaan. Kohtaamme niin harvoin ja etäältä kuin kuu katsoisi Maata ja mietin ajatteletko koskaan minua, kaipaatko koskaan vai olenko vain katoava kuin kesän muisto, haalistuva kirje sateessa.
Älä anna kirjeen haalistua sateessa :D
Kun hiljaisuus on kuin sade, joka huuhtelee, eikä tiedä miten sen pysäyttäisi.
Häädä minusta haaleus
häädä kesän muisto
kuin lumi
tai maatuneet lehdet
kuten hedelmäpuu
kasvaa läpi lumen
ja lehtien
ja avaa minun suoneni
ja tukokset
ja vieritä kivi haudan suulta
sillä rakkaus poistaa haaleuden
ja ojenna kätesi
nauttiaksesi puun hedelmä
sillä nythän on sadonkorjuunaika
ja hedelmä odottaa poimijaansa.
Se ei ole kuun kajo
vaan silta joka odottaa
valoaan.
Joka päivä
annamme hymymme
istutamme
kylvämme toisiimme
tai sitten emme
Meille on annettu
kädet , katse , suu
jotta antaisimme
syntyisi hedelmä
jotta olisimme
ihmisiä ihmiselle
Kyllä minä sinua ajattelen, liikaakin
Suo kohtalo joskus
laulavan ehtoon
maan lapsen lehtoon
onnea elon
sointuja anna
ja hymyyn kanna
kuunsillalle vaikka
se olkoon onnen paikka
Aika on kuin sulavaa jäätä - hetken sillä on muotonsa, mutta liian nopeasti se on kuin muodoton meri, josta on vaikea kertoa alkua tai loppua. Olen kirjoittanut. Vuosikaudet pieniin mustakantisiin kirjoihin ja runot, lauseet, sanat, muistiinpanot ovat mustejälkiä elämästäni. Mietin milloin tallensin hänet ensi kertaa, milloin luonnostelin hänet, milloin minä ymmärsin, että minulla on tunteita häntä kohtaan.
Se oli maaliskuussa 2013.
1282 päivää tämän ja nykyhetken välillä:
20.3.2013 - Se tapahtui ihan salaa.
Niin vaivihkaa etten huomannut sitä itsekään. Kuin yö ja päivä, jotka kiersivät toisiaan, eivätkä pysähtyneet, mutta puhuivat toisilleen ehkä unissaan. Mutta ehkä päiväkin haluaa jonkun kaltaisensa, pienen sekä kirkkaan, eikä kaltaiseni yön, joka lienee reunoiltaan hauras, helmastaan kylmä, mutta sanat - ne olivat kuin joki sekä taivas; Linnunrata.
[Ja se lämpö sisimmässäni minun.]
Siksikö sinulla on se vihko taskussasi
Taskussani? Ei - pöydän kulmalla, laukun pohjalla, kirjakaapin laatikossa... Huomasin, että vanha kirjani on jo täyttynyt. Aika aloittaa uusi, kirjoittaa tiensä kohti tuntematonta. Toivottavasti se tulee sisältämään paljon hyvää ja kaunista, jotain aivan uutta.