Millaista teillä on

Hänen kanssaan:
Kyllä keskustelu sujuu helposti
On mukavaa yhdessä
Saa minut nauramaan :)
Hänelle on helppo puhua
On meillä yhteinen sävel

Hänen kanssaan oli vain yksi ilta. Luulin löytäneeni sielunkumppanin. Oli helppo jutella hänen kanssaan ja samoja kiinnostuksen kohteitakin oli. Kun juttelin hänen kanssaan, tuntui kuin olisimme tunteneet kauemminkin. Niin helppoa ja luontevaa oli juttelu. Vaikka juttelimme paljon, olimme lähekkäin, suutelimme monesti ja halailimmekin, kaikki jäi siihen yhteen iltaan. Hän ei halunnut tutustua enempää, ja siksi vedinkin jälkeenpäin sen johtopäätöksen, että ei hän minusta oikeasti pitänyt tai ollut minusta yhtään kiinnostunut - kaikesta läheisyydestä huolimatta. Ehkä opin taas jotain, ainakin suojamuuri sydämen ympärillä vahvistui. En enää avaa tuntemuksiani yhtä hyväuskoisesti.

ennen sujui suhteellisen helposti juttelu, mutta sitten lopetin luottamasta häneen ja sen jälkeen todella huonosti. Vetäydyn helposti, säikyn kaikkea, epäilen jokaista hänen sanaansa, pelkään häntä ja käytöstään, olen valmis uskomaan hänet jopa täydeksi kriminaaliksi ja pettäjäksi. Koen että minun täytyy kantaa pippurisumutetta ja sähköshokkitainnutinta lähelläni kun hän on jossain...En luota häneen yhtään. Epäilen hänen suunnaltaan vain pahoja aikeita ja epärehellisyyttä.
Teoriat menevät villisti siihen suuntaan ettö hän pyrkii tuhoamaan minut henkisesti.

Aika väkinäistä ollut kun kumpikin vaan epäilee toisen sanomisia. Tähän tämä on mennyt.

Vastaan naisena.
Väkinäistä oli kaikki vuorovaikutus. Ahdisti perkeleesti jokainen jännityksen täyteinen, poltteleva hetki. Sai minut enimmäkseen itkemään, mutta myös nauramaan joskus. Ei meille löytynyt sanoja. Sävel? Koin sanatonta yhteisymmärrystä ja samalla niin kiduttavaa ja tuskallista, ärsyyntynyttä oloa, että olisi tehnyt mieli repiä tukka sekä omasta, että hänen päästään.

Hänen kanssaan on helppoa ja mukavaa olla. Luotan häneen täysin. Etäisyys on silti vahvasti läsnä tunteiden takia, joita ei saa koskaan sanoa ääneen.

Häntä on mukava nähdä ja periaatteessa on ihan helppo jutella tai olla hiljaakin. Nykyään se vaan menee enempi niin että hän kyselee ja minä vastailen. En itse enää kysele juuri mitään...

Nuorena minun oli vaikeaa ystävystyä. Tyttöjen kanssa. Häpesin aina kotiolojani, mielisairautta, köyhyyttä, sairauksia. En koskaan kertonut kellekään asioiden laitaa, en pyytänyt ketään kotiini, häpesin sitä.

Mutta oikean ihmisen löydettyäni opin vähän avautumaan. Olin masentunut, mutta en tunnistanut sitä, ainahan elämä oli sellaista ollut.

Pari hyvää ystävää minulla oli. Pystyin olemaan olemaan oma itseni.
Heilläkin oli vaikeuksia, tietysti. Mutta pystyimme avautumaan mol puolin ja ymmärsimme toisiamme ja luotimme toisiimme.

Aivan ventovieraan kanssa on aluksi vaikeaa, mutta ajan oloon hän tulee läheiseksi ja tärkeäksi. Tärkeämmäksi kuin sisaruussuhteet.
Ja se voi jatkua läpi elämän, jos itse sitä haluaa. Tarvitaan vain luottamusta.

Odotan innolla, että nähdään. Sitten luimistelen koko päivän, että hän ei vain huomaisi, koska varmasti nauraa mielessään tämmöiselle tollolle. Ja se raastaa, että silleen