Onko muille käynyt näin? Olen menettänyt minuuteni, en enää ole Elisa, työssäkäyvä, mielenkiintoinen nuori nainen, jonka kanssa voi jutella asiasta kuin asiasta. Olen Vauvankantaja, en saa puhua kuin vauvajuttuja, minulle ei saa kertoa kuin vauvajuttuja, minua ei katsota silmiin vaan vatsaan, minulle ei parhaassa tapauksessa edes puhuta, vaan vauvalle vatsaan. Minusta on tulossa maailman huonoin äiti, miten joku voikin tuntea että syntymätön ihminen ohittaa Minut tärkeysjärjestyksessä? Miten voin olla mustasukkainen huomiosta, minkä vatsani saa? Olen jopa miettinyt että vastaiskuksi alan myös puhumaan ihmisten vatsoille!
Odotan hetkeä kun saan olla taas oma itseni, kun vauvani on syntynyt ja on oma persoonansa, ehkä silloin saan kertoa mitä hauskaa töissä on tapahtunut, ehkä silloin minullakin saa olla muuta elämää kuin oma vatsani. Ehkä silloin minä olen taas Ihminen!
Odotan hetkeä kun saan olla taas oma itseni, kun vauvani on syntynyt ja on oma persoonansa, ehkä silloin saan kertoa mitä hauskaa töissä on tapahtunut, ehkä silloin minullakin saa olla muuta elämää kuin oma vatsani. Ehkä silloin minä olen taas Ihminen!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun saat vauvan, kaikki puhuu sille.
Sinulta kysytään vain, riittääkö maito, nukkuuko se hyvin, joko se tekee sitä ja tätä.....
Mutta silti, vauva aikaa en pois vaihtais.
Lapset ovat maailman tärkeintä asioita.
Minulle kävi niin, että monia vuosia olit Maijan ja Liisan äiti!
Mutta lohdutukseksi voin sanoa, että ei tuo nyt niin kamalaa ole ollut. Muista äideistä on tullut Jussin ja Matin äitejä! joten kaikkeen tottuu. Häntä pysytyyn ja nauti tuosta ihanasta odotusajasta ja sen jälkeen nauti maailman ihanimmasta lapsesta ja "rakenna" oma minuus uudesta elämän tilanteesta.
Tuo kuvailemasi on aika luonnollinen reaktio, onhan raskaus niitä elämän mullistavimpia asioita. Toisaalta sinun tavallaan kuuluukin muuttua, koska elämäntilanne muuttuu. Sinä kuitenkin olet Oma itsesi, myös kasvava ja kehittyvä, siinä missä vauvakin.
Tämä murrosvaihe menee ohi, tai siihen ehkä sopeutuu pikkuhiljaa. Ota välillä aikaa itsellesi JA vauvallesi, tutustutte toisiinne jo tässä odotusvaiheessa. Voit jutella vauvallesi "tärkeitä asioita", silitellä omaa vatsaasi ja yrittää tuntea se henkinenkin yhteys. Tutustuminen pääsee sitten kunnolla vauhtiin vauvan synnyttyä.
Muista, että yhteiskuntamme pitää odottavaa äitiä kallisarvoisena ja huomioitavana, muista ottaa itsesi mukaan tähän ihailuun, se ei ole pelkästään vauvamahan ihailua, vaan sinä kuulut siihen myös. Siinähän te olette, te KAKSI!
Mitä lähemmin pidät vauvaasi hänen synnyttyään, sylittelette usein ja PALJON, sitä tiukempi yhteys teille muodostuu. Tämä uusi rooli on ihana, usko pois, vaikka nyt muutos tuntuu hurjalta ja ehkä joskus ikävältäkin!
Hormonimyllerrystä tuntuu vielä kauan :-) eikä se ole ollenkaan kivaa aina. Itkettää ja masentaakin, tunne-elämä on pelkkää vuoristorataa. Ota silloin vauva kainaloon ja menkää peiton alle silittelemään, silloin rauhoittuu siinä tunnemyrskyssäkin, se on ihan fysiologistakin!
Muista levätä paljon ja nyt raskausaikana hemmotella itseäsi niin paljon kuin voit, se on ainutlaatuista aikaa!
Oikein hyvää jatkoa sinulle!
Itsellä oli yhteen väliin ihan sama olo. Oli pakko sanoa läheisille ihan suoraan, että 40 viikkoa on pitkä aika, jos elämä on pelkkää vauvan odottamista. Kuitenkin sinäkin aikana pitää elää ihan normaalia elämää, käydä töissä ja tehdä muutenkin "ihan tavallisia" asioita.
Itse ainakin tuskastuin siihen, että olin pelkkä "vatsa" ja että puolitutut, jotka muuten ei edes noteeraa mitenkään, tulevat kyselemään että kuinkas masu jaksaa... No, kyllä se menee ohi ja jokaisella on oikeus elää muutakin elämää kun se vauva. Siihen ehtii keskittyä sittenkin kun se on syntynyt. Jos tästä joku ulkopuolinen loukkaantuu, niin ei voi todeta kun että "joka syyttä suuttuu se lahjatta leppyy". Otetaan oma rauhamme myös vauvankantajina.
Siis toisaalta sehän on niin että me ollaan "vauvankantajia", sehän selvä kun ei miehistä oo siihen hommaan.
Mutta vaikka "menetänkin minuuteni" 40:ksi viikoksi, en pistä pahaksi, sillä kaikkine huonoine puolineenkin uskon tämän odotusajan olevan sen arvoista että saan (noin 9vkon kuluttua) saattaa uuden ihmisen tähän maailmaan.
Ja että minä ja mieheni voimme olla sille pienelle ihmiselle se ainoa äiti ja isä jotka huolehtivat.
Eli ainakin itse olen kyllä joutunut uuden tilanteen edessä miettimään minuuteni jo tässä vaiheessa kokonaan uusiksi.
Ja sitten kun vauva syntyy, luulen minuuteni jälleen muuttuvan, olosuhteiden pakosta, sillä olenhan siitä hetkestä lopun elämääni äiti. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
Terv. Onnellinen Odottelija =D