19-vuotias hiljattain Jyväskylään muuttanut nuori, vaikeasti masentunut ja avunsaanti tuntui aamun asti olevan mahdotonta. Syyskuun alussa soitin nuorten mielenterveyspalveluihin, josta minulle kerrottiin soitettavan myöhemmin samalla viikolla takaisin. Soittoa ei koskaan kuulunut, ja kun yritin soittaa itse takaisin useampaan otteeseen, ei minulle enää vastattu. Pari viikkoa sitten soitin tk:lle ja 10 minuutin puhelun jälkeen vastannut naishenkilö totesi: "emme voi valitettavasti auttaa sinua, kiitos hei".
Eilen aamulla soitin YTHS:lle (yliopisto-opiskelijana siellä hoito ilmaista) ja sain kuin sainkin ajan, kahden viikon päähän. Kaksi viikkoa tuntui aivan liian pitkälle, olin murskana, täysin uupunut, jumalattoman ahdistunut ja hätäinen. Viime yönä olo muuttui sietämättömäksi ja päädyinkin soittamaan hätänumeroon, josta minulle lähetettiin ambulanssi. Minut vietiin sairaalalle, jossa ensin hoitaja ja sitten lääkäri jututtivat minua, laittoivat pedin ja pitivät tarkkailussa yön ajan, kunnes aamulla psykiatrinen hoitoryhmä otti jututettavaksi. Aivan ihania hoitajia, jotka tulevat hoitamaan YTHS:n aikaan asti aikuisten psykiatrisella puolella ja kehottivat yrittämään jaksamaan soittaa tk:lle, jotta saisin sairaslomaa ja masennuslääkkeet.
Vihdoin tuntuu, että kuunnellaan, että yritetään auttaa. Niin surkuhupaisaa kuin se onkin, ei apua herunut ennen kun ambulanssilla kiikutetaan sairaalaan kolmelta aamuyöstä. Kaikkialla painotetaan, kuinka tärkeää on hakea apua, mutta missään ei kerrota, miten toimia, kun apua ei saa. Avunsaannin ei tulisi olla näin vaikeaa. Viimeisen kuukauden aikana olen meinannut tappaa itseni useammin kuin koko elämän ajan kestäneen vaikean masennuksen aikana yhteensä. Toivon, ettei kukaan muu tule kokemaan samanlaista.
Eilen aamulla soitin YTHS:lle (yliopisto-opiskelijana siellä hoito ilmaista) ja sain kuin sainkin ajan, kahden viikon päähän. Kaksi viikkoa tuntui aivan liian pitkälle, olin murskana, täysin uupunut, jumalattoman ahdistunut ja hätäinen. Viime yönä olo muuttui sietämättömäksi ja päädyinkin soittamaan hätänumeroon, josta minulle lähetettiin ambulanssi. Minut vietiin sairaalalle, jossa ensin hoitaja ja sitten lääkäri jututtivat minua, laittoivat pedin ja pitivät tarkkailussa yön ajan, kunnes aamulla psykiatrinen hoitoryhmä otti jututettavaksi. Aivan ihania hoitajia, jotka tulevat hoitamaan YTHS:n aikaan asti aikuisten psykiatrisella puolella ja kehottivat yrittämään jaksamaan soittaa tk:lle, jotta saisin sairaslomaa ja masennuslääkkeet.
Vihdoin tuntuu, että kuunnellaan, että yritetään auttaa. Niin surkuhupaisaa kuin se onkin, ei apua herunut ennen kun ambulanssilla kiikutetaan sairaalaan kolmelta aamuyöstä. Kaikkialla painotetaan, kuinka tärkeää on hakea apua, mutta missään ei kerrota, miten toimia, kun apua ei saa. Avunsaannin ei tulisi olla näin vaikeaa. Viimeisen kuukauden aikana olen meinannut tappaa itseni useammin kuin koko elämän ajan kestäneen vaikean masennuksen aikana yhteensä. Toivon, ettei kukaan muu tule kokemaan samanlaista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuitenkin olit onneksi noin sinnikäs ja sait sitten apua. Tuo 112 on kyllä se varmin tapa saada akuuttia apua. Jospa se nyt alkaa kohdallasi uusi aika, kun olet päässyt alkuun. Itseään ei kannata alkaa tappamaan.
Toivon sinulle hyvää ja menestyksellistä syksyä.
Pysyt vaan niistä napeista erossa niin hyvät mahdollisuudet päästä elämänongelmista aikanaan ylitse. Minkä takia sulla on paha olla? Mitä sun elämässä on tapahtunut?
Rankka lapsuus, perheväkivaltaa, pettämistä, isän alkoholismi ja masennus, vanhempien ero, kiusaamista... Syitä voisi luetella iät, mutta tällä hetkellä uudessa kaupungissa aivan yksin pää vaan leviää käsiin aivan totaalisesti
Hei. Teit aivan oikein että hait apua. Mulla kans samoja taustoja ja nyt käyn traumaterapiasta ja se on auttanut. Syön myös lääkkeitä enkä ole saanut mitään negatiivisia oireita. Tsemppiä
Kiitos ja sitä samaa sinullekin!
Yaa. Luin kertomuksesi ja samaa kokeneena haluisin tietää mikä on tilanteesi tällä hetkellä?