Unen alussa olin sairaalassa. Tilanne oli osittain todellisuudesta lainattu.
Olin siellä veljeni vaimokkeen seurana, hän oli juuri synnyttänyt pojan.
Huoneessa oli kirkas, mutta pehmeä valaistus. Ikkunoista tulvi valoa, mutta se ei häikäissyt meitä.
Ikkunan alla oli sairaalakätkyt. Oudon laaja. Kätkyessä oli peitettynä jotain. Kysyin veljeni vaimokkeelta, mitä kätkyessä on ja miksi se on hänen huoneessaan. Hän ei osannut vastata, mutta sanoi, että kätkyt tullaan kyllä hakemaan pois.
Menin itse kätkyen ääreen, koska näin siellä olevan mytyn liikkuvan. Kohotin peitteen ja alla oli neljä toisissaan kiinni olevaa vauvaa.
Vauvat olivat kalpeita, mutta äärimmäisen kauniita.
Ne olivat kiinnityneet toisiinsa kehämuodossa, lantioista.
Muodostuva kuvio oli säännöllinen ja samaan aikaan karmiva. He olivat kiinni lantoistaa..siitä, missä meillä terveillä on sukuelimet, ja jokaisen yläruumiin välistä kasvoi yksi jalka. Neloset muodostivat siis jonkinlaisen tähden.
Selkäni takaa kuulin hoitajan sanovan, että toivo heitä ei voitu pelastaa, ei noin pahoin kiinnikasvaneita, ja pahoittelu kätkyeen unohtumista huoneeseen.
Sanoin hoitajalle ivalliseen sävyyn, että nälkäänkö ne on päätetty tappaa, koska kuolleita ne eivät ole. Vaan hengittävät. Availivat silmiään, ja pientä ääntä alkoivat pitää.
Hoitaja, vanhempi nainen tuli vierelleni, katsoi lapsia, ja puhui minulle tylyyn sävyyn. Minun olisi kuulemma pitänyt olla onnellinen, koska sairaala oli tarjonnut minulle keinon päästä tuosta hirviöstä. Mutta vaatimuksestani, heidän hyväkseen tehtäisiin nyt kaikki, jotta vahvistuisivat, ja saisin lapseni kotiin.
Lapseni? Eivät nuo minun lapsiani ole?
Mutta hoitaja käski menemään kotiin ja huolehtimaan kaiken vauvoille valmiiksi. LÄhdin ja koin suurta tuskaa. Mitä tehdä. Sairaala tappaisi nuo olennot, mutta ne eivät olleet minunkaan.Sairaala väitti niiden olevan, mutten voinut muistaa synnytystä.
Kotona laitoin kummalliselle nelikolle kaiken valmiiksi. Mietin miten kerron miehelleni tästä perheenlisäyksestä, josta minulla ei ollut aiemmin tietoakaan, jonka sairaala väitti minun aikaansaannoksekseni ja synnyttämäkseni.
Pelkäsin sekoavani ja soitin unessa sairaalaan. Halusin puhua jonkun kanssa hämmennyksestäni, mutta nainen toisessa päässä oli vain ivallinen ja tyly. Kuulemma hänkään ei haluaisi tunnustaa moista sekasikiötä omakseen.
Koetin selittää naiselle, että olen kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, en kolmea, tai kuutta laskutavasta riippuen. Miten voi olla mahdollista, että en muista olleeni raskaana, kukaan läheisistäni ei tiedä, enkä muista synnyttäneeni. Veljen vaimoke kyllä synnytti, pari päivää sitten.
Nainen toisessa päässä sanoi minun potevan vain masennusta ja pelkoa, ja sulki luurin.
Lapset tuotiin minulle suuressa kantokahvaisessa korissa. Laskin kehänelikon vuoteelleni ja menin keittiöön itkemään. Miksi kukan ei usko minua?
Toisaalta olin helpottunut, koska olin estänyt heidän tappamisensa. Mutta oliko se kannattanut? Millaisen elämän tuollaisille voi antaa? Millaisen elämän he voivat saada?
Vauvat alkoivat itkeä, ja jostain ilmestyi veljeni avoke. Hän huikkasi kuivittavansa pienokaiset.
Hetken perästä menin huoneeseen, ja hän oli riisunut vauvoilta vauvannahan pois.
vauvat oli puettu sairaallassa vauvannahkaan. Nyt oli jäljellä vain rikkinäisiä nukkeja..erilaisia.
Veljeni avoke sanoi niiden olevan korvausruumiita. Kun vauvat vahvistuisivat, ne vaihdettaisiin.
Sain syliini kasan nukkeja ja niiden irtojäseniä.
Jokaisella raadolla oli vaippa, mutta ne eivät eläneet, eiätkä enää hengittäneet..
Uneni keskeytyi tähän, sillä valvemaailmassa puhelin soi.
Outoa oli, että herätessäni en ollut peloissani, vaikka uni oli elementeiltään jokseenkin painajaismainen. En ollut suuremmin ahdistunutkaan, oikeastaan vain pettynyt, koska uni jäi kesken.
Uni oli hulluista tapahtumistaan huolimatta harvinaisen selkeä, sekoitus todellisuudessa tapahtunutta, ja unenmaailmaa, maustettuna kuitenkin ns. "mahtoelementeillä". Seikoilla, jotka voisivat tapahtua oikeasti jollekin.
Osa minullekin.
Mieleeni jäi vauvojen kauneus ja sydäntäni riipova huolehtimisen halu. Kirkkaat valot ja värit, jotka kuitenkaan eivät särkeneet silmiä.
HArvinainen hmm..voisiko sanoa "kuvaselkeys" uneksi.
Osaisiko joku kertoa tästä unestani jotain. Se on jäänyt mieleeni, ja näin sen kuitenkin jo reilu viikko sitten.
Olin siellä veljeni vaimokkeen seurana, hän oli juuri synnyttänyt pojan.
Huoneessa oli kirkas, mutta pehmeä valaistus. Ikkunoista tulvi valoa, mutta se ei häikäissyt meitä.
Ikkunan alla oli sairaalakätkyt. Oudon laaja. Kätkyessä oli peitettynä jotain. Kysyin veljeni vaimokkeelta, mitä kätkyessä on ja miksi se on hänen huoneessaan. Hän ei osannut vastata, mutta sanoi, että kätkyt tullaan kyllä hakemaan pois.
Menin itse kätkyen ääreen, koska näin siellä olevan mytyn liikkuvan. Kohotin peitteen ja alla oli neljä toisissaan kiinni olevaa vauvaa.
Vauvat olivat kalpeita, mutta äärimmäisen kauniita.
Ne olivat kiinnityneet toisiinsa kehämuodossa, lantioista.
Muodostuva kuvio oli säännöllinen ja samaan aikaan karmiva. He olivat kiinni lantoistaa..siitä, missä meillä terveillä on sukuelimet, ja jokaisen yläruumiin välistä kasvoi yksi jalka. Neloset muodostivat siis jonkinlaisen tähden.
Selkäni takaa kuulin hoitajan sanovan, että toivo heitä ei voitu pelastaa, ei noin pahoin kiinnikasvaneita, ja pahoittelu kätkyeen unohtumista huoneeseen.
Sanoin hoitajalle ivalliseen sävyyn, että nälkäänkö ne on päätetty tappaa, koska kuolleita ne eivät ole. Vaan hengittävät. Availivat silmiään, ja pientä ääntä alkoivat pitää.
Hoitaja, vanhempi nainen tuli vierelleni, katsoi lapsia, ja puhui minulle tylyyn sävyyn. Minun olisi kuulemma pitänyt olla onnellinen, koska sairaala oli tarjonnut minulle keinon päästä tuosta hirviöstä. Mutta vaatimuksestani, heidän hyväkseen tehtäisiin nyt kaikki, jotta vahvistuisivat, ja saisin lapseni kotiin.
Lapseni? Eivät nuo minun lapsiani ole?
Mutta hoitaja käski menemään kotiin ja huolehtimaan kaiken vauvoille valmiiksi. LÄhdin ja koin suurta tuskaa. Mitä tehdä. Sairaala tappaisi nuo olennot, mutta ne eivät olleet minunkaan.Sairaala väitti niiden olevan, mutten voinut muistaa synnytystä.
Kotona laitoin kummalliselle nelikolle kaiken valmiiksi. Mietin miten kerron miehelleni tästä perheenlisäyksestä, josta minulla ei ollut aiemmin tietoakaan, jonka sairaala väitti minun aikaansaannoksekseni ja synnyttämäkseni.
Pelkäsin sekoavani ja soitin unessa sairaalaan. Halusin puhua jonkun kanssa hämmennyksestäni, mutta nainen toisessa päässä oli vain ivallinen ja tyly. Kuulemma hänkään ei haluaisi tunnustaa moista sekasikiötä omakseen.
Koetin selittää naiselle, että olen kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, en kolmea, tai kuutta laskutavasta riippuen. Miten voi olla mahdollista, että en muista olleeni raskaana, kukaan läheisistäni ei tiedä, enkä muista synnyttäneeni. Veljen vaimoke kyllä synnytti, pari päivää sitten.
Nainen toisessa päässä sanoi minun potevan vain masennusta ja pelkoa, ja sulki luurin.
Lapset tuotiin minulle suuressa kantokahvaisessa korissa. Laskin kehänelikon vuoteelleni ja menin keittiöön itkemään. Miksi kukan ei usko minua?
Toisaalta olin helpottunut, koska olin estänyt heidän tappamisensa. Mutta oliko se kannattanut? Millaisen elämän tuollaisille voi antaa? Millaisen elämän he voivat saada?
Vauvat alkoivat itkeä, ja jostain ilmestyi veljeni avoke. Hän huikkasi kuivittavansa pienokaiset.
Hetken perästä menin huoneeseen, ja hän oli riisunut vauvoilta vauvannahan pois.
vauvat oli puettu sairaallassa vauvannahkaan. Nyt oli jäljellä vain rikkinäisiä nukkeja..erilaisia.
Veljeni avoke sanoi niiden olevan korvausruumiita. Kun vauvat vahvistuisivat, ne vaihdettaisiin.
Sain syliini kasan nukkeja ja niiden irtojäseniä.
Jokaisella raadolla oli vaippa, mutta ne eivät eläneet, eiätkä enää hengittäneet..
Uneni keskeytyi tähän, sillä valvemaailmassa puhelin soi.
Outoa oli, että herätessäni en ollut peloissani, vaikka uni oli elementeiltään jokseenkin painajaismainen. En ollut suuremmin ahdistunutkaan, oikeastaan vain pettynyt, koska uni jäi kesken.
Uni oli hulluista tapahtumistaan huolimatta harvinaisen selkeä, sekoitus todellisuudessa tapahtunutta, ja unenmaailmaa, maustettuna kuitenkin ns. "mahtoelementeillä". Seikoilla, jotka voisivat tapahtua oikeasti jollekin.
Osa minullekin.
Mieleeni jäi vauvojen kauneus ja sydäntäni riipova huolehtimisen halu. Kirkkaat valot ja värit, jotka kuitenkaan eivät särkeneet silmiä.
HArvinainen hmm..voisiko sanoa "kuvaselkeys" uneksi.
Osaisiko joku kertoa tästä unestani jotain. Se on jäänyt mieleeni, ja näin sen kuitenkin jo reilu viikko sitten.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt pisti kyllä miettimään... ensin tuli mieleeni, että vauvarykelmä voisi olla vertauskuvallisesti sinun itsesi eri puolia, Jotain häpeällistäkin, et voisi niitä tunnustaa omiksi luonteenpiirteiksi... Toisaalta tunnet kovin myötätuntoa tätä erilaisuuttasi kohtaan, tai sinun ainakin pitäisi tuntea, uni siihen kehottaa.. Mutta esim. miehellesi et haluaisi asiaa tunnustaa tai et tajua miten siitä kertoisit.
Haluaisit myötäeläjää tähän hämmennykseesi mutta tunnet ettei sinua ymmärretä. Kukaan muu ei voikaan olla vastuussa omasta itsestäsi vain sinä itse. Sinun tulee kaikki tämä kantaa rakasten.
Ei auta nyt yrittää haudata nämä oman itsesi puolet, omituisuudet ja tukahduttaa ne. Mutta unikin tajusi mistä helpotus, väliaikainenkin. Kun ne kuolevat, niitä ei ole. Tai siis niitä ei tarvitse käsitellä.... Tällaista sain tällä kerralla, voin olla ihan pihallakin...??
Etpä taida olla ihan pihallakaan.
Oikeastaan ihmettelen nyt, miksi itse olen..ja takerruin näkemättä jääneeseen loppuun.
Olen todellakin käsitellyt itsestäni uusia puolia, sellaisiakin, joita ilman voisi ehkä olla helpompi elää.
Toisaalta, olen tuntenut näiden asioiden tiedostamisen jälkeen itseni ehjäksi, ja olen jopa paljastanut ne miehellenikin.
Mutta valmis tämä projekti ei ole.
Viimeinen kappale jäi vaivaamaan.
Siis, annanko asioiden hautautua, ja itseni kuvitella, että niitä ei ole, vai teenkö työtä kohdatakseni itseni? Vai onko jo tekemäni työ turhaa.
Kumpa olisin voinut uneksia unen loppuun..
Myöteläjää tarvitsen. Myötäeläjän kaipaus on ilmeistä. Samoin tuttu tunne todellisuudessa on, ettei minua ymmärretä.
Sisimmässäni tiedän olevani tiedän olevani oikeassa, vaikkakin pelkään. Aivan, kuin unessa.
Olin onnellinen pelastettuani lapset, ja ivasin hoitajalle.
Kiitoksia Nukkumaija!
Unen lopusta tuli nyt mieleeni, että olet ollut oikealla tiellä koko ajan ja toiminut oikein. Se että nelivauva kuoli oli toisaalta hyvä, olet käsitellyt jo omat huonot puolesi ja myöntänyt ne, kuolema ei ollutkaan tässä pakenemista vaan hyväksymistä ja nyt voi uutta kasvaa tilalle, normaalimpaa. Älä jää miettimään enää unen loppua, sehän meni juuri niin kuin pitkin!