Diagnostisointia, onko tuttua?

Diagnoosit psykiatriassa nyt voi olla ihan mitä sattuu.Myös se vaikuttaa että jos psykke ei pidä asiakkaasta niin voi nakata hänelle jonkin ikävän diagnoosin.

Noi persoonallisuushäiriöt on siitä hauska muoti-ilmiö, että ei niitä ennen oikeastaan käytetty, mutta nykyään tunnutaan lykkäävän jokaiselle jonkinlainen persoonallisuushäiriö.

Huvittavinta se, että ei ne nyt varsinaisesti mitään häiriöitä ole vaan tietynlaisia persoonallisuustyyppejä. Käytännössä jokainen saataisiin diagnosoitua näin...ja ei muuta kuin lisää lääkettä.

Siinähän se asian ydin on, jos lääkäri ei pidä potilaasta, voi olla mikä vaan diagnoosi, varmistaen, että tarpeeksi loukkaava. Tyypillisin rajatila. Sairaanhoitaja voi loukata potilasta ja potilas reagoi tapahtuneeseen vääryyteen. Sairaanhoitaja voi pyytää sanomisiaan anteeksi, mutta kuitenkin kirjoittaa raporttiin; psykopaattinen käytös.

Olen itse ollut penskasta asti mistään häiriintymätön persoonallisuus eli normaaliuden huipentuma. Sisäinen todellisuus luovana joutilaana sieluna joka kertoo mielellään ajatuksistaan jos kysytään. Huonossa omassatunnossa rypeminen jatkuvaa ja tähän ei auta lääkkeet, eivät huumeet, sillä menetetty aika voi olla lopulta ainoa siunaus, muutos on kun pysähtyy paikalleen että omat energiat juurtuvat tilaan jolloin aukenee todellinen yhteys soluissasi joiden energia on pikku hiljaa punoutunut läpi koko ikivanhan mannun ja kaikkeus levittäytyy katsovan silmän ja avarruutemme ylle ja ah niin on kaunis taivas ja maa, jonka huomaamisen luonteen havaittua palkitsee ajattelun hedelmillään, kukoistus sisällä levittäytyy ympäröivään maisemaan ja ilo lisääntyy imien energiaa maanalaisilla rihmastoillaan aina maan ytimestä asti.
Tunnen itseni, en pysty elämään ilman hellyyttä. Minulla oli lapsuuskoti jossa hellyyttä annettiin runsaasti ja tunsin olevani rakastettu prinsessa.
Diagnoosini on 60.9 tunnistamaton pitkäaikaista tutkimustietoa ja laajuudeltaan tarkempaa lokeroitua nimelliskuvausta vaativa persoonallisuushäiriö.
Rakkaus on lääke kaikkeen. Rakkaudella ihminen elää vaikka satavuotiaaksi eikä pienet kolotukset lyllertämistä täällä onnelassa haittaa. Ei ole rahasta kiinni elämässä koettu onnellisuus koska absoluuttisesti ihaninta on ihmisrakkaus, jaettu tai osa-aikainen. Kaikki on tervetullutta sillä siihen ihmiset soveltuvat parhaiten. Koulutusta rakastamiseen joltain selfmade doctor Phililtä tai kokeilemalla itse mille rohkea rakastaminen ilman ennakko-odotuksia tuntuu. Minulla se poistaa häpeän siitä että olin joskus nuori ja toiveikas.
Tunteet ovat katoavaa kansanperinnettä. Itkijänainen jäi historiaan rajan takaiseen taantumaan, takaisinoton aiheuttama tunnekuohu pelottaa koska läntinen kansa hymyilee peittääkseen ivansa ja tuskan yksityinen syvyys ei löydä sanoja, ei tiedä auttaako kukaan enää koskaan, unohtuu jo laulumaan puhdas sanoma jota minun tapauksessani ei korvaa lätkävoitto, ei olympiakulta vaan ainoa sanoma odottavalle on kehoitus uskoa. Mihin siis uskoisin? Teihin? Jotain olen oppinut Suomesta ja tilanne on perseestä.