Hei! En tiedä mitä tästä nyt tulee, sillä olen kauhean huono avautumaan oikeastaan mistään aiheesta.. Mutta asiaan..
Olen siis 19 vuotias tyttö/nuori/nainen, miten kukin haluaa tuon iän nyt tulkita. Olen ollut jotenkin masentunut jo vuosia. Kahdeksannella luokalla mietin ensimmäistä kertaa junan alle hyppäämistä ja suunnittelinkin asian kokonaan. Kuitenkin ennen tärkeää päivää tapahtui monia asioita ja jäin tänne maailmaan. Aloitin kuitenkin viiltelyn. Suoritin yläasteen loppuun, tosin numerot alkoivat laskea ysiluokalla ja into koulunkäyntiin/kavereihin laski.
Lukio alkoi mallikkaasti, mutta kakkos vuonna asiat lähtivät taas alamäkeen. Viiltely pysyi mukana kausittain, sillä olin jo kerran meinanut jäädä siitä kiinni, tosin vanhemmat ensin huusivat ja sitten unohtivat koko asian. Tokana vuonna kävin niin kuraattorin kuin psykologin luona, mutta en tullut oikein kummankaan kanssa toimeen eikä siitä ollut muutenkaan hyötyä, sillä en osannut/osaa puhua näistä "vaikeista" asioista.. Vasta terveydenhoitaja tajusi alakuloisuuteni perheongelmien välistä ja tettikin masennustestin ja kyseli asioita. Tuo olisi ollut hyvää aikaa kertoa totuus, mutta jostain syystä, vaikka kuinka yritin vastustaa, aloin sanomaan vain, että kaikki on hyvin, ja ruksasin testistä pari astetta alemmat vaihtoehdot. Noiden vastausten perusteella sain kuitenkin lähetteen lääkärille, joka laittoi puolestaan lähetteen nupoon. Jatkoin kuitenkin hymyilemistä, vaikka sisälläni olin aivan hajalla. En vain pystynyt näyttämään miltä minusta tuntui, vaan hymy pukkasi väkisinkin esiin. Nupon lääkärin kanssa en tullut toimeen ja sairaanhoitajalle aloin oppia avautumaan ja pystyin vastata testiinkin melkein todenmukaisesti (tulos keskivaikea masennus). Lääkäri diagnosoi kuitenkin sekavamuotoisen masennus ja ahdistustilan, mitä se nyt tarkoittaakaan.
Tänä päivänä en ole pystynyt lukioon astumaan 10kk, viime syksyn yo kirjoitukset jäivät viimeiseksi, enkä ole pystynyt nupossakaan käymään sairaanhoitajan vaihdon jälkeen eli ainakaan 5kk. Taisi lääkäri soittaa ja todeta, että kaikki kunnossa, heihei. Olen viimeiset 10kk maannut sängyssä kenenkään tajuamatta mitään (osaan siis peitellä tunteet ja tilanteeni jopa porukoiltani). Olen myös yrittänyt tappaa itseni tuon 5kk aikana kolme kertaa, kerran varastin äitin Ketipinoreita ja nappasin niitä kerralla kasan. Menin sinä päivänä nupoon eikä kukaan huomannut mitään. Toinen kerta myös lääkkeillä yritin, mutta ei.. Kolmas kerta nyt pari viikkoa sitten mattoveitsellä ja lääkkeillä.. Taisin lääkkeistä olla niin sekasin, että en saanut suonta auki..
Nyt jaksaminen niin lopussa kuin olla ja osaa.. Kotitöitä pystyn tekemään vain 12 h unien 3h heräämisen jälkeen ja silloinkin melkein itku kurkussa. Mielessä pyörii seuraava yritys tappaa itseni.. Todellisuus tuntuu jotenkin oudolta (en siis näe enkä kuule harhoja), jotenkin unen omaiselta, kuin mikään eikä kukaan olisikaan totta.
En tiedä mitä tällä oiken hain takaa, ehkä en mitään.. Oli vain pakko kirjoittaa jotain..
Olen siis 19 vuotias tyttö/nuori/nainen, miten kukin haluaa tuon iän nyt tulkita. Olen ollut jotenkin masentunut jo vuosia. Kahdeksannella luokalla mietin ensimmäistä kertaa junan alle hyppäämistä ja suunnittelinkin asian kokonaan. Kuitenkin ennen tärkeää päivää tapahtui monia asioita ja jäin tänne maailmaan. Aloitin kuitenkin viiltelyn. Suoritin yläasteen loppuun, tosin numerot alkoivat laskea ysiluokalla ja into koulunkäyntiin/kavereihin laski.
Lukio alkoi mallikkaasti, mutta kakkos vuonna asiat lähtivät taas alamäkeen. Viiltely pysyi mukana kausittain, sillä olin jo kerran meinanut jäädä siitä kiinni, tosin vanhemmat ensin huusivat ja sitten unohtivat koko asian. Tokana vuonna kävin niin kuraattorin kuin psykologin luona, mutta en tullut oikein kummankaan kanssa toimeen eikä siitä ollut muutenkaan hyötyä, sillä en osannut/osaa puhua näistä "vaikeista" asioista.. Vasta terveydenhoitaja tajusi alakuloisuuteni perheongelmien välistä ja tettikin masennustestin ja kyseli asioita. Tuo olisi ollut hyvää aikaa kertoa totuus, mutta jostain syystä, vaikka kuinka yritin vastustaa, aloin sanomaan vain, että kaikki on hyvin, ja ruksasin testistä pari astetta alemmat vaihtoehdot. Noiden vastausten perusteella sain kuitenkin lähetteen lääkärille, joka laittoi puolestaan lähetteen nupoon. Jatkoin kuitenkin hymyilemistä, vaikka sisälläni olin aivan hajalla. En vain pystynyt näyttämään miltä minusta tuntui, vaan hymy pukkasi väkisinkin esiin. Nupon lääkärin kanssa en tullut toimeen ja sairaanhoitajalle aloin oppia avautumaan ja pystyin vastata testiinkin melkein todenmukaisesti (tulos keskivaikea masennus). Lääkäri diagnosoi kuitenkin sekavamuotoisen masennus ja ahdistustilan, mitä se nyt tarkoittaakaan.
Tänä päivänä en ole pystynyt lukioon astumaan 10kk, viime syksyn yo kirjoitukset jäivät viimeiseksi, enkä ole pystynyt nupossakaan käymään sairaanhoitajan vaihdon jälkeen eli ainakaan 5kk. Taisi lääkäri soittaa ja todeta, että kaikki kunnossa, heihei. Olen viimeiset 10kk maannut sängyssä kenenkään tajuamatta mitään (osaan siis peitellä tunteet ja tilanteeni jopa porukoiltani). Olen myös yrittänyt tappaa itseni tuon 5kk aikana kolme kertaa, kerran varastin äitin Ketipinoreita ja nappasin niitä kerralla kasan. Menin sinä päivänä nupoon eikä kukaan huomannut mitään. Toinen kerta myös lääkkeillä yritin, mutta ei.. Kolmas kerta nyt pari viikkoa sitten mattoveitsellä ja lääkkeillä.. Taisin lääkkeistä olla niin sekasin, että en saanut suonta auki..
Nyt jaksaminen niin lopussa kuin olla ja osaa.. Kotitöitä pystyn tekemään vain 12 h unien 3h heräämisen jälkeen ja silloinkin melkein itku kurkussa. Mielessä pyörii seuraava yritys tappaa itseni.. Todellisuus tuntuu jotenkin oudolta (en siis näe enkä kuule harhoja), jotenkin unen omaiselta, kuin mikään eikä kukaan olisikaan totta.
En tiedä mitä tällä oiken hain takaa, ehkä en mitään.. Oli vain pakko kirjoittaa jotain..
Vastaukset 3
Vanhimmat
No voi vittu. Ei me sit vissii kovin lujaa just nyt...sä vaikutat semmoselt tyypilt jonka haluisin repii ylös'sielt punkast ja sanoo et lähe mun messii. Mä voin näyttää sulle muutaman siistin jutun elämäst. Mä voisin sanoo sulle miten elämä toimii,kertoo miten sä ite luot elämääs. Kuljettas yhtä matkaa ja sä tajuisit. Niin se on. Me oltas yhessä vahvempii. Voitettais vaikeudet...ei oltas enää yksin. Älä luovuta.
;>
Kiitos :)
Ja juu, täytyy kyllä myöntää, että on sitä paremminkin mennyt, mutta voisi mennä huonomminkin. Elämässä varmsti onkin paljon siistejä juttuja, mutta tässä kohtaa väsymys/uupumus päihittää tahdonvoiman.
On minulla tällä hetkellä kaksi ystävää, joille olen saanut jotain sanottua, mutta he eivät ymmärrä. Sanoin kerran, että olen viimeiset viikot nukkunut/maannut sängyssä päivässä noin 18h. Kaveri tähän: "Hyvä että lepäät, se auttaa." Ja kyllähän se auttaa pysymään sen 6h hereillä. Okei, en voi vaatiakkaan, että joku, joka ei tätä ole käynyt läpi, ymmärtäisi. Välillä vain turhauttaa kun he eivät ymmärrä mitä tarkoitan, ja sekin turhauttaa, etten osaa/pysty puhumaan kenellekään jonka tunnen. Kerran kokeilin kirjoittamista ja se kyllä onnistui, mutta en koskaan pystynyt sitä antamaan.
Olisiko jollakulla neuvoja tuohon puhumisen vaikeuteen?
Ehkä olisi parempi aloittaa se avautuminen pikkuhiljaa ja niin, että kerrot aluksi vain jostain osa-alueesta tai vaikeudesta elämässäsi. Sillä tavalla se ei ehkä tuntuisi niin pelottavalta.