Olisi kiva tietää kuinka monella on/on ollut yhtä paljon ongelmia kuin itselläni. Olen 27-vuotias nainen ja olen kärsinyt ihan pienestä lähtien pahasta emetofobiasta (yrjökammo) sekä trikotillomaniasta (karvojen nyppimisen himo, minulla kohdistuu ripsiin ja kulmakarvoihin). Olen myös sairastanut keskivaikean masennuksen ja omaan erinäisiä pakko-oireita, jotka eivät tosin ole enää yhtä pahoja kuin pienenä.
Kaikki nämä ongelmani aiheuttavat sen että en voi kuvitellakaan eläväni parisuhteessa saati tekeväni lapsia. Joskus poden yksinäisyyttä ja ahdistun, mutta toisaalta en näe vaihtoehtoa. Olen tosin pienestä saakka oppinut yksinäisyyteen, koulukiusaamisesta johtuen. Olisi kiva tietää kuinka moni joutuu painimaan samanlaisten ongelmien kanssa ja onko joku kenties päässyt niistä eroon?
Onnekseni minua on siunattu sitkeydellä, enkä näin ollen luovuta helposti. Jään odottelemaan vastauksia viestiini.
Kaikki nämä ongelmani aiheuttavat sen että en voi kuvitellakaan eläväni parisuhteessa saati tekeväni lapsia. Joskus poden yksinäisyyttä ja ahdistun, mutta toisaalta en näe vaihtoehtoa. Olen tosin pienestä saakka oppinut yksinäisyyteen, koulukiusaamisesta johtuen. Olisi kiva tietää kuinka moni joutuu painimaan samanlaisten ongelmien kanssa ja onko joku kenties päässyt niistä eroon?
Onnekseni minua on siunattu sitkeydellä, enkä näin ollen luovuta helposti. Jään odottelemaan vastauksia viestiini.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinä et varmaan osaa kuvitellakaan mitä moniongelmaisen elämä pahimmillaan voi olla.
Älä vaivu itsesääliin, itsehän valitset senkin jos haluat elää elämäsi yksin.
Pitääkö sinun mielestäsi omia vaivojaan aina vähätellä vain sen takia että varmasti jollain menee aina huonommin? Kuka sinulle on sitä paitsi sanonut että vaivun itsesääliin, enkö juuri kirjoittanut että olen sitkeä enkä anna periksi.
Maailma olisi varmaan mukavampi paikka jos ei olisi tuollaisia toisten alistajia kuin sinä. Ja mieluummin sitä yksin on kuin tuollaisten ihmisten kanssa...
minkälaisia ongelmia. Alipaino, (184cm/56kg, rasvaprosentti 4), sitten palelen koko ajan ja vatsavaivoja on melkein koko ajan. Unettomuus vaivaa myös. Olen myös väsynyt koko ajan ja olen sosiaalinen jännittäjä. Pohdin elämääni ja kohtaloani alituiseen ja myös maailman kohtaloa. Olen 28-vuotias mies ja en voi alkaa seurustella koska olen niin moniongelmainen, ettei kukaan minua jaksaisi, kun en itsekään jaksa mitään, kun energia ei riitä mihinkään. Nytkin olen valvonut koko yön. 99% ajasta olen onneton, mutta jaksan kuitenkin uskoa että joku päivä elämä alkaa. Siis sellainen elämä että jaksan ja nautin siitä. Siihen asti vain odotan ja silloin tällöin näen rakkaita ystäviäni ja perhetttäni. Ja sinulle haluan sanoa että vaikken ole ongelmistani päässyt vielä alkuunkaan eroon, niin olen jo alkanut aktiivisesti ja sisukkaasti etsiä niihin ratkaisuja. Vaikka useimmiten tuntuu aivan toivottomalta ja muut ihmiset (sekä läheiset että ei niin läheiset (esim. lääkärit)) vain vähättelevät eivätkä tajua yhtään miltä tuntuu ja miten vaikeaa on, niin silti en lannistu, koska minulla on vain tämä yksi elämä ja jos se kerran pitää elää, niin miksi en yrittäisi tehdä siitä parhaan mahdollisen. Minäkin olen tottunut yksinäisyyteen, jo senkin takia että olen aina tuntenut olevani erilainen kuin muut ja nykyään olen jo niin yksinäinen etten enää tiedä voinko enää tulla toimeen jos en välillä saa olla omassa rauhassa. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, mutta halusin vain sanoa että on meitä muitakin. Älä luovuta! :)
Kun vaan tarpeeksi yrität niin kyllä saat elämän hymyilemään tsemppiä vaan!
Anoreksia, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireita. Taustalla myös koulukiusaamista.
Tällä hetkellä sairauslomalla enkä tiedä saanko työkykyni takaisin.
Mutta jotain hyvääkin: Akateemisen tutkinnon sain suoritettua ja ulkonäköäni, laihuudesta huolimatta, kehutaan jatkuvasti. Näytän ikäistäni nuoremmalta.
Pidempiä parisuhteita en ole pystynyt luomaan, eipä ole pahemmin kiinnostustakaan ollut. Selibaattia takana vuosikaudet.