Alueen lehdissä on ollut kirjoituksia sotaveteraaneista ja sankarivainajista. Asia on vaikea ja kimurantti, mutta siitä hyvä, että voi olla mitä mieltä hyvänsä ja hyviä perusteluja löytyy. Paikallislehdessä oli hyvä ja asiallinen Olli Kiviojan kirjoitus. Todellakin, jos tuolloin sodan oloissa olisi saanut ilmoittaa, että "en kestä etulinjassa oloa", ja olisi voinut vapaasti siirtyä kotirintamalle tai takalinjoille, niin mitä siitä olisi seurannut? Aivan varmasti se, että Rautiossakin Vääräjoen varrella olisi nyt ränsistyneitä kolhoosin navettoja ja kerrostaloja. Ei olisi sankarihaudoissa nykyiset vainajat, vaan nämä takalinjojen miehet ja vielä elossa olevilla takalinjojen miehillä olisi pukutakin rinnuksissa komeita prenikoita kilokaupalla. Ei olisi nykyisiä sotaveteraaneja - heille olisi järjestetty ilmainen kuljetus kaukaisille itäisille maille tutustumaan paikalliseen työkulttuuriin. Ehkä olisi parasta, että emme rupea kirjoittamaan historiaa uusiksi. Ehkä on syytä uskoa, että aikoinaan on osattu tehdä oikeat arviot sotasankaruudesta. Miksi meidän pitäisi ruveta kirjoittamaan historiaa uusiksi? Historian uudelleen kirjoittamisesta, jopa vääristelystä, on hyviä esimerkkejä tuolta idän suunnalta. Onko tarpeen, että täällä lähdetään samalle linjalle?
Sotasankaruudesta
historioitsija
453
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen samaa mieltä Olli Kiviojan ja yllä olevan kirjoittajan kanssa. Sota on aina tragedia kaikille, etenkin kaatuneille ja heidän omaisilleen, mutta kriisioloissa kurilla on tärkeä osa pakokauhun välttämiseksi. Ei siellä kenelläkään ollut toista paremmat oltavat, mutta lopputuloksena oli kuitenkin itsenäisyyden säilytys ja länsimaisen demokratian arvot. Kuinka paljon väestöä olisi siirretty Siperiaan ja kuin moni olisi teloitettu. Luulen Viron kyyditysten olleen pientä, miten suomalaisille olisi käynyt. Kunnia heille jolle kunnia kuuluu.
Tämä on todella vaikea asia kommentoida, omassa suvussa on näitä sankarivainajia ja heidän haudoillaan tulee käytyä aika usein. Muistan erään vanhan sukulaisnaisen kertoneen, että hän itki ainoan poikansa kaaduttua niin, ettei hän ole sen jälkeen kyennyt itkemään kyyneltäkään. Varmasti hän olisi surrut poikaansa yhtä paljon, vaikka tämä olisi ammuttu karkurina, menetyksen tuska ei riipu kuolintavasta. Ehkä me kaikki suremme kuolleita omaisiamme kukin tavallaan ja yhteiskunta muistaa sen puolesta kuolleita omalla tavallaan. Enpä tiedä olisinko itse rintamalla kestänyt vai murtunut, ei kai sitä kukaan voi tietää, ennenkuin on siinä tilanteessa. Pelännyt olisin varmasti.
Entäpä nämä lähi-idän käpykaartilaiset,jotka olemme saaneet kunniavieraiksemme.
Eikisetähän auttaa kertomansa mukaan mamuja, toisaalta kannattaa käpykaartilaisten hautaamista sanakarihautaan. Saman logiikan mukaan myös ulkomaalaiset käpyjen kerääjät ovat ansainneet paikkansa, niin, missä?