NO- mistä nyt puhuttas ?

Mukavaa nähdä Sinuakin isoäiti. Olet kuin jonkinlainen perusankkuri palstalla, jonka varassa hätätilassakin toimia.
Minuakin olet joskus viisaasti ja kohteliaasti opastanut, kiitos!

Tuulesta tartuit tuulikanteleseen ja päädyit Chileen ja Pablo Nerudaan.

Minulla on kumma kiinnostus kommunismiin. Niin näyttää olevan muutamilla muillakin. Elin Salvador Allienden kanssa Chilen tapahtumissa. USA pelkäsi kommunismia ja tappoi CIA:n avulla Allienden. Ihan demokraattista tietä Salvador yritti, mutta loppu tuli.

Suomeen asti oli heijastumia pakolaisina.

Olen seurannut kuin suurin kirjaimin ihanaa pientä laulajatarta nimeltä Diana Flores. Kuinka voi joku "ämmä soida" niin ihanasti. Tausta on chileläinen ja ilmesesti tänne pakoon muuttaneet vanhemmat.

Kulttuuri-ihmiset ovat kummasti kommunisteja, minäkin khöm, mukaan lukien. Neruda ja minä emme ole mitään neukkumielisiä vaan vasemmistolaisia, joihin isketään tuo halventava leima.

Harmi, ettei tällaisista keskustella palstalla.

Pilmari haukkuu pian höpinöitsijäksi, mutta haukkukon. Itse on! -kö?

huom! p.o. haukkukoon!

Tuulikannel on vanha soitin, ilmeisesti hyvin monessa kulttuurissa tunnettu. Olisikin hienoa saada tietää, miten tuo Kalevalan tekstillä varustettu on Nerudan kotiin päätynyt, ilmeisesti se on kielisoitin. Nerudan kohtalosta en minäkään ole kuullut viimeisiä tietoja. Vaikuttavia vierailukohteita nämä taiteilijakodit ja -haudat, henki tuntuu siellä vielä viipyvän. Eva Ryynäsen ateljeekoti , kirkko ja hauta Paaterissa on yksi tällainen, tuntui pyhiinvaelluspaikalta.

Olen lasten kanssa askarrellut puun oksaan ja oveen ripustettavia tuulikanteleiksi kutsuttavia tuulen "soittimia" erilaisista luonnonmateriaaleista, lähinnä oksista ja puunpalasista, myös pähkinöitä, käpyjä ja aaltojen hiomia kiviä olemme käyttäneet kumahtelemaan, kalahtelemaan ja kopisemaan. Tehosteeksi on laitettu joskus kilisevää ja helisevää : vanhoja tummuneita hopealusikoita sekä hiekan ja veden hiomia lasinpalasia.

Eino Leinon runo Tuulikannel kuvaa tällaista tunteiden armoilla olevaa rauhatonta ihmissydäntä, tässä alkua.

Muut sydämen saivat, ma kantelen,
muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!

Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei ijäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.


* * *

Eipäs puhuta rumia,

mulla huono päivä, nukuin huonosti, kipeeki vähän jokapaikasta,
mitähän tänään söis,
pitäs kai lähtee hiukan kaupungille,
ensi yönä lääkitsen itteni kunnolla,
taatusti nukun koko yön,
otan voimakkaan kipulääkkeen ja nukahtamislääkkeen illalla
käriydyn peittojen alle tiukasti,
kauheeta että vanhan pitää olla kipee,
viikonloppuna ei viittis mennä päivystykseen,
siellä on kauheet jonot eikä vanha jaksa odottaa vuoroa,
ne ottaa vanhat ihmiset viimesenä vastaan,
on senverran kokemusta päivystyspolista,
viimeksi meinasin kuolla päivystyksessä, sydänki pysähtyi käytävällä jonottaessa,
onneksi tai harmiksi se alkoi taas toimimaan
joten täällä pitää kitua vielä
ei yhtää tiedä kuinka kauan,

Heikinkatu taitaa olla historiaa.

Minusta Heikinkatu muutettiin. Mannerheimintieksi

Niin muutettiin. Mutta 100 v. sitten esi-isä asui Heikinkadulla. Koko Helsinkii loppui Töölöön, ja kesäasunnot sijaitsivat maalla Tapanilassa tai Malmilla. Katajanokka oli alkuaan kalastajien ja sekatyömiesten perheitten asuinalue, jossa ei "parempi väki" edes uskaltanut käydä.

Eikö olekin erikoista, että monissa kaupungeissamme keskeinen katu kantaa Venäjän ja siis naapurimaan armeijan korkea-arvoisen upseerin nimeä ja että pääkaupungin keskeisellä aukiolla on samaisen naapurimaan hallitsijan patsas?

Venäjälläkin vallan vaihtuessa vuoden 1990 tienoilla saivat monet patsaat ja katujen nimet kylmää kyytiä.

noinhan.asia.on kirjoitti:

Eikö olekin erikoista, että monissa kaupungeissamme keskeinen katu kantaa Venäjän ja siis naapurimaan armeijan korkea-arvoisen upseerin nimeä ja että pääkaupungin keskeisellä aukiolla on samaisen naapurimaan hallitsijan patsas?

Venäjälläkin vallan vaihtuessa vuoden 1990 tienoilla saivat monet patsaat ja katujen nimet kylmää kyytiä.

Lue lisää

Tsaarin patsas on kuulemani mukaan ainoa laatuaan koko maailmassa. Mahtaa todella monesta tuntua kummalta, että toisen maan hallitsija on niin pramealla paikalla Helsingissä.
Vallankumouksen pyörteissä hävitettiin Venäjällä kaikki entistä maailmaa ihannoivat patsaat. Niinhän on tehty kautta aikojen muuallakin maailmassa. Jopa talebanit tuhosivat Buddhan tuhatvuotiset patsaat Afganistanissa.
Meillä ei ole kannettu kaunaa Aleksanterille, joka sanoi nostavansa Suomen kansan kansakuntien joukkoon.
Patsas olkoon paikallaan!

Niistä turhista "aarteista" joita on tullut säästeltyä --nyt olen silläpäällä , että pois sellaista joka ei ole itselleni ,eikä heille jotkane löytää kaapeistani ole tarpeellisia .
Valokuvia olen heittänyt jo moneen otteeseen ,matkamuistoja on vähän jäljellä .
Kuvia tulee lastenlastenlapsiltakin niin , että paikkaa ei tahdo olla kaappienpäälläkään -- Makkarin seinässäkin on jo viimeisempiä -
Huonekkalujakin olen poistanut . Tulee enemmän tilaa .
Hyvä tuoli on oltava tässä Koneen edessä ja toinen missä katson TV ;tä
Sohvaa en käytä -- onhan minulla hyvä sänky --,harmittaa vaan jos nukahtaa siihen sohvalle.Mikä on sattunut useammankerran --
Vahingosta viisastuu ,olen kuullut sanottavan
Tässähän tätä höpinää taas kerrakseen

vanhuudenhöppänä kirjoitti:

Niistä turhista "aarteista" joita on tullut säästeltyä --nyt olen silläpäällä , että pois sellaista joka ei ole itselleni ,eikä heille jotkane löytää kaapeistani ole tarpeellisia .
Valokuvia olen heittänyt jo moneen otteeseen ,matkamuistoja on vähän jäljellä .
Kuvia tulee lastenlastenlapsiltakin niin , että paikkaa ei tahdo olla kaappienpäälläkään -- Makkarin seinässäkin on jo viimeisempiä -
Huonekkalujakin olen poistanut . Tulee enemmän tilaa .
Hyvä tuoli on oltava tässä Koneen edessä ja toinen missä katson TV ;tä
Sohvaa en käytä -- onhan minulla hyvä sänky --,harmittaa vaan jos nukahtaa siihen sohvalle.Mikä on sattunut useammankerran --
Vahingosta viisastuu ,olen kuullut sanottavan
Tässähän tätä höpinää taas kerrakseen

Lue lisää

Olen sanonut monasti ennenkin, että joka sukupolvessa tarvitaan se yksi, joka raahaa mukanaan kaikkea aikaisempien sukupolvien aarteita, valokuvia, kirjeitä, esineitä ja muita muistoja. Se osa on minulle langennut. Komeroissani säilyvät 1870-luvulla syntyneen Hilman satiiniset tanssikengät, 1830-luvulla hankittu Wirsikirja. Laatikoittain valokuvia, joissa näkyy henkilöiden ohella 1800-luvun huonekaluja. Sisustustrendit ovat muuttuneet aikojen saatossa. Iloitsen siitä, että monet kuvien huonekaluista ovat nyt käytössä omassa huushollissani. Mutta suren sitä, että jälkikasvut eivät saa mahtumaan huonekaluja koteihinsa, jos eivät heitä tuoreampia mööpeleitä kierrätykseen. Sen jouduin aikanaan itse tekemään. Mutta vähitellen olen havainnut, että huushollini alkaa näyttää vanhain tavarain myymälältä.

Minullakin on nyt ongelma. Sain erittäin repaleisen mummoni Raamatun äitini veljen vaimolta. Sanoi että ota se, kun hän ei koe sitä omakseen, kun lukee omaa kirjaa. Hänen lapset eikä lapsenlapset huoli kaappeihinsa kellastunutta irtolehtikasaa. Ja kun se on suvun hurskaan kantaäidin aarre ja hengenravinto, niin ei sitä voi hävittää.
Olin hämmentynyt, että mitä minä tuolla teen, kun minulla ei ole lapsia, asunto on ahdas ja eihän minulla ole kuka sen sitten perisi. No nainen sanoi että anna siskoillesi ja heidän lapsille tai kysy sitten äidin elossa olevalta siskolta, että jos hän se ottaisi. Mitä nyt 90-kymppinen mummu tekee vanhalla paperikasalla, kun itselläänkin on monta Raamattua.

Kirjan antaja menee pian vaikeaan leikkaukseen ja pelkää että miten käy ja sukukalleus jää hänen kontalleen ja vastuulleen ja siksi toi sen minulle. Sanoi, että säilytä sitä nyt sen aikaa, kunnes hän toipuu ja katsotaan sitten ja voiko hän ottaa jälleen takaisin.
On se kumma että joku näkee jonkin vanhan kirjan pyhäinjäännöksenä olkoon sitten kysymyksenä vaikka Raamattu. Minä kyllä ymmärrän että se on paperitallenne ei itsessään ole taikakalu tai amuletti vaan sen sisältö on pyhää. Kun Raamattu menee resuksi tai likaiseksi, se pitää polttaa tai laittaa kierrätysmateriaalin joukkoon ja ostaa tilalle uusi.
Pitänee säilyttää kirjaa vielä, ja jos ei enon vaimo sitä takaisin huoli, niin vien sen kyllä paperipussissa energiajätteeseen.

reppuriika kirjoitti:

Minullakin on nyt ongelma. Sain erittäin repaleisen mummoni Raamatun äitini veljen vaimolta. Sanoi että ota se, kun hän ei koe sitä omakseen, kun lukee omaa kirjaa. Hänen lapset eikä lapsenlapset huoli kaappeihinsa kellastunutta irtolehtikasaa. Ja kun se on suvun hurskaan kantaäidin aarre ja hengenravinto, niin ei sitä voi hävittää.
Olin hämmentynyt, että mitä minä tuolla teen, kun minulla ei ole lapsia, asunto on ahdas ja eihän minulla ole kuka sen sitten perisi. No nainen sanoi että anna siskoillesi ja heidän lapsille tai kysy sitten äidin elossa olevalta siskolta, että jos hän se ottaisi. Mitä nyt 90-kymppinen mummu tekee vanhalla paperikasalla, kun itselläänkin on monta Raamattua.

Kirjan antaja menee pian vaikeaan leikkaukseen ja pelkää että miten käy ja sukukalleus jää hänen kontalleen ja vastuulleen ja siksi toi sen minulle. Sanoi, että säilytä sitä nyt sen aikaa, kunnes hän toipuu ja katsotaan sitten ja voiko hän ottaa jälleen takaisin.
On se kumma että joku näkee jonkin vanhan kirjan pyhäinjäännöksenä olkoon sitten kysymyksenä vaikka Raamattu. Minä kyllä ymmärrän että se on paperitallenne ei itsessään ole taikakalu tai amuletti vaan sen sisältö on pyhää. Kun Raamattu menee resuksi tai likaiseksi, se pitää polttaa tai laittaa kierrätysmateriaalin joukkoon ja ostaa tilalle uusi.
Pitänee säilyttää kirjaa vielä, ja jos ei enon vaimo sitä takaisin huoli, niin vien sen kyllä paperipussissa energiajätteeseen.

Lue lisää

Sr on vaan sillä lailla, että Raamattu on niitä kirjoja, joita ei julkea panna kierrätykseen ja energiajätteisiin. Luulen, että Raamatun hävittämiseen on jotain omia säädöksiäkin, kuten Suomen lipun hävittämisessäkin.
Minullekin on Raamattuja siunaantunut monen edesmenneen suvun jäsenen jälkeen alkaen omasta isoisästäni, jonka Raamattu on painettu joskus 1880-luvulla. Mitään rahallista arvoa kirjoilla ei ole, ja pari on ollut kovassa käytössäkin, selät irronneet ja silkkipaperiset sivut koirankorvilla.
Eräs sukulaiseni oli ostanut ulkomailta Raamattuja. Vein ne kirjastooon, koska asuinalueellamme on paljon maahanmuuttajia, ehkä ovat tarpeen. Tai lahjoittakoot sitten ilmaiskirjojen joukossa.