Kuinka yleistä on keskuudessanne puhua kuolemasta ja siitä odotuksesta että kunpa pääsisi täältä nopeasti taivaaseen? Kuinka puhutte lapsillenne kuolemasta, esim. puhutteko että se on hyvä asia ja sitä kannattaa uskovaisena odottaa? Olen itse huomannut tämänkaltaista, sen verran kun itse olen päässyt vl-liikettä läheltä seuraamaan. Että puhutaan ja ikäänkuin rukoillaan ja odotetaan että kuolema tulisi ja pääsisi näistä maallisista vaivoista pois.
Onko teillä kuolemanpelkoa, esimerkiksi niin että pelkää ettei synnit olekkaan anteeksi jos nyt satun kuolemaan?
Onko teillä kuolemanpelkoa, esimerkiksi niin että pelkää ettei synnit olekkaan anteeksi jos nyt satun kuolemaan?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kuolemasta puhutaan toki joskus, muttei se mikään keskeinen aihe ole. Se tulee ajallaan puhumattakin ja muistuttaa itsestään ympärillämme tämän tästä. Mitään kuoleman rukoilua ei asiasta tehden harrasteta tai suosita. Vanhat ja väsyneet saattavat mielessään pyytää ja sanoa ääneenkin, että "pääsisivät jo pois".
Luther opetti, että vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapsia olemaan pelkäämättä kuolemaa. Se opetus tapahtuu evankeliumin kautta. Vaikka lapsi ja nuori on elinvoimainen ja hänellä on ainakin teoriassa pitkä elämä edessään, hän tietää kuolevansa kerran. Siksi hän saa Jumalan lapsena olla vapaa kuolemanpelosta, kuten kaikesta muustakin pelosta. Mikä olisi turvallisempi ajattelutapa kuin tämä?
Jos omatunto on sairas, niin siitä seuraa varmasti myös kuoleman pelko. Se pelko poistuu, kun synnit ovat taas anteeksi ja rauha Jumalan kanssa. Se ei tarkoita, että taas alkaisi uudelleen jonkinlainen "kuolemaa kohti kulkeminen", vaan että uskovainen saa elää vapaana taakasta ja pelosta, myös kuolemanpelosta.
Uskovainenkin haluaa elää, mutta hänenkin on pakko kerran kuolla.
Mitä neuvoja olisi antaa tällaiseen.
Menetin vajaa vuosi sitten erittäin rakkaan läheiseni.
Siitä lähtien on jäänyt seuraksi pelko. Pelko siitä että "taas" kohta joku kuolee..tai sairastuu vakavasti tms...
Ennen tuota läheisen mentystä en ajatellut näin. Luotin Jumalan varjelukseen ja toki luotan edelleenkin. Silti jäytää pelko että uhhhhhhhh....
Te joilla vastaavia kokemuksia, onko ollut samanlaisia ajatuksia ja pelkoja ja meneekö ne ajan kanssa ohi?
Vl-uskovainen olen ja haluan olla. Onko tää jotain syntiä ;) että on koko ajan "pelkotilassa" jos jotain tapahtuu?
Onko kuolemankaipuu ja taivasikävä sama asia.
...
Omaa lapsuuttani leimasi hirveä kuolemanpelko, siitäkin huolimatta,
että joka käänteessä korostettiin vl-porukan "vain me"-oppia.
Vanhempien epävarmuus siitä, onko varmasti tällä minuutilla tehty parannus taivaspaikkaan oikeuttava asia, heijastui tietysti lapsiin.
Armo ei riittänyt, vaan piti olla teko = parannus aina saatavilla
eli se oikea henkilö vielä vierellä kuoleman tullessa syntejä pois panemassa.
Myöhemmin olenkin miettinyt monesti asian kummallisuutta.
Moniko onkaan tuolla perusteella loppujen lopuksi taivaaseen päässyt?
Mitä sijaa on armolla tuollaisessa opissa?
Uskovainen ihminen (Jumalan suuresta armosta uskomassa) joka elää niinkuin Raamattu opettaa ja nimenomaan HALUAA elää uskossa,vaikka evankeliumia ei aina ja joka hetki olisikaan saatavilla, on silti autuas.
On totta,että taivaaseen ei pääsisi varmasti kukaan,jos kyseinen täysvarmuus synnittömyydestä pitäisi olla joka hetki. "Koska kaikki ovat pois poikenneet ja kelvottomiksi tulleet.."
Jumalan armo siis riittää. Ja siihen pitää osata luottaa ja tyytyä.
On totta,että syntiä tulee lähes päivittäin ja sitä on pakko panna pois,että jaksaisi uskoa, mutta autuutemme ei ole ripissä.
Niin olen asian ainakin seurapuheista ja ystäväni kanssa käydyistä keskusteluista saanut ymmärtää.
Itse olen pohtinut tuota asiaa aivan pääni puhki nuorempana ja vähän vanhempanakin, silloin,kun olen pelännyt (eikä ole ollut voimia, rohkeutta tai mahdollisuutta evankeliumin kuulemiseen) ja omatunto on jostakin syyttänyt ja synniksi todistanut. Helpotus oli hirveän suuri,kun asian oikea laita minulle viime suviseuroissa (silloin ystäväni kautta) minulle kirkastui.
Olen kuullut myös monissa seuroissa ja erilaisissa keskusteluilloissa tästä puhuttavan.
Asia on tietääkseni ihan uskon peruskysymyksiä, vanhurskauttamisoppiin liittyvä.
Siinä vanhempasi eivät ehkä osanneet asiaa sinulle tarpeeksi hyvin selventää. Tai eivät sitä itsekään oikein ymmärtäneet.
"Itse olen pohtinut tuota asiaa aivan pääni puhki nuorempana ja vähän vanhempanakin, silloin,kun olen pelännyt (eikä ole ollut voimia, rohkeutta tai mahdollisuutta evankeliumin kuulemiseen) ja omatunto on jostakin syyttänyt ja synniksi todistanut. Helpotus oli hirveän suuri,kun asian oikea laita minulle viime suviseuroissa (silloin ystäväni kautta) minulle kirkastui.
Olen kuullut myös monissa seuroissa ja erilaisissa keskusteluilloissa tästä puhuttavan.
Asia on tietääkseni ihan uskon peruskysymyksiä, vanhurskauttamisoppiin liittyvä.
Siinä vanhempasi eivät ehkä osanneet asiaa sinulle tarpeeksi hyvin selventää. Tai eivät sitä itsekään oikein ymmärtäneet."
En usko, että kysymyksessä oli asian väärä ymmärtäminen.
Ajat olivat tuolloin paljon paljon tiukempia kuin nyt. Ilmapiiri oli kaikkialla yhtä tiukka ja ehdoton.
Synnissä oli kaiken opillisuuden painopiste ja armo tuli vasta sen jälkeen, kun oli parannuksen tehnyt.
Eli sitä piti jatkuvasti tehdä, varman päälle.
Kuinka paljon tuskaa ja ahdistusta se onkaan aiheuttanut aiheettomasti niille, jotka ovat sen kirjaimellisesti käsittäneet?
Mutta hienoa, jos asioissa ollaan nyt edistytty..
Koen itse olevani uskovainen ja armon alla, vaikka en olekaan RY:n jäsen. Ja siihen luotan valtavasti enemmän, kuin vl-porukan kulttuurisiin sääntöihin, joita lisäksi vaaditaan liikkeeseen sisään tultua.
Olen nähnyt ja kokenut, että uskovaisia on muuallakin kuin vl-piireissä. Mutta toki myös sielläkin.
"Onko teillä kuolemanpelkoa, esimerkiksi niin että pelkää ettei synnit olekkaan anteeksi jos nyt satun kuolemaan".
Itse ainakin tunnen sisimmässäni ovatko syntini anteeksi. ja en uskalla elää ellei ne ole anteeksi jos kuolema yllättäen tulisi. Ei siis ole kuolemanpelkoa kun syntini ovat anteeksi ja rauha jumalan kanssa.