Musta tuntuu että kyllä tämä masentuneisuus alkaa riittämään. Mä en enää kahden vuoden jälkeen jaksais kantaa tätä mukanani. En halua enää herätä huomiseen päivään, kun tää masennus ei jätä mua rauhaan.
Vielä syksyllä mulla oli yksi ainoa toive; että paranisin tästä kirotusta sairaudesta. Vaan nyt olen tajunnut että en pääse tästä koskaan eroon Koko sairastamiseni ajan mulle on hoettu, että kyllä se siitä, se vie vaan aikaa.Mutta mieleni vain pahenee. Avopuolisonikaan ei tunnu enää minkään arvoiselta, mulla ei oo mitään päämäärää ja tavoitetta elämälleni. Kun ei kukaan huomaa mua eikä välitä minusta. Aina saa yksin olla möllöttää eikä muut ihmiset oikeestaan edes kiinnosta.
Joka päivä väsyttää niin etten jaksa liikkua, tehdä töitä, jonkun homman aloittaminen kysyy valtavasti voimia. Joutuu tosissaan pakottamaan ittensä liikkeelle.
Jos joskus saan itteni liikkeelle ja reipastumaan, niin hetken päästä huomaan ajattelevani;"mitä sä oikeen yrität?KATO NYT ITTEÄS, miten typerältä ja naurettavalta sä näytät. ei sulla oo lupaa olla reipas."
Mä en enää voi elää näin. En vaan jaksa.Toivosin että kuolisin.
Vielä syksyllä mulla oli yksi ainoa toive; että paranisin tästä kirotusta sairaudesta. Vaan nyt olen tajunnut että en pääse tästä koskaan eroon Koko sairastamiseni ajan mulle on hoettu, että kyllä se siitä, se vie vaan aikaa.Mutta mieleni vain pahenee. Avopuolisonikaan ei tunnu enää minkään arvoiselta, mulla ei oo mitään päämäärää ja tavoitetta elämälleni. Kun ei kukaan huomaa mua eikä välitä minusta. Aina saa yksin olla möllöttää eikä muut ihmiset oikeestaan edes kiinnosta.
Joka päivä väsyttää niin etten jaksa liikkua, tehdä töitä, jonkun homman aloittaminen kysyy valtavasti voimia. Joutuu tosissaan pakottamaan ittensä liikkeelle.
Jos joskus saan itteni liikkeelle ja reipastumaan, niin hetken päästä huomaan ajattelevani;"mitä sä oikeen yrität?KATO NYT ITTEÄS, miten typerältä ja naurettavalta sä näytät. ei sulla oo lupaa olla reipas."
Mä en enää voi elää näin. En vaan jaksa.Toivosin että kuolisin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
masentunut ja olen terapiassa ja en kykene töihin.
Masentuneisuus ja ahdistuneisuus vaihtelevat. Päivällä olen masentunut ja illalla ahdistunut. Yöllä näen unia jotka periaatteessa voisivat olla tottakin. Haluaisin nukkua ja haluaisin saada itseeni pontta ja jämäkkyyttä. Kilojakin on tullut ainaskin 10 vielä entisten liikakilojen lisäksi.
Kontaktini ulkomaailmaan ovat minimissään. Käyn joskus kaupassa ja viemässä roskapussin.
Kuitenkin jossakin tuolla hyvin syvällä mielessäni ajattelen, että minä selviän tästä ja joskus vielä elämä maistuu ja haluan todellakin herätä uuteen aamuun.Toivon että sinäkin löytäisit sen ajatuksen itsestäsi ja jaksaisit ponnistella aina yhden päivän kerrallaan.
Niin.Kiitos sulle vastauksestasi. Mullakaan ei juuri oo sosiaalista elämää, päivät itekseni tai kissan kanssa ja illat ukon kanssa. Kaupassa käyn ehkä kerran viikossa,joskus apteekissa ja terapiassa viikottain. Kotipihalta en juuri muuten poistu, ei oo mitään syytä.Kuten ei oo syytä eikä motiivia tehä mitään muutakaan. Tunnen itteni yksinäiseksi, mutta silti en jaksa olla kiinnostunut muista ihmisistä. Tuntuu etten jaksa edes puhua.
Mua kyllästyttää tuo ukkonikin, ei senkään kans voi mistään jutella.Jos joskus innostun jotain asiaa kommentoimaan, niin se vaan hymähtää tai murahtaa jotain ympäripyöreää.Niinpä tietenkin, kylläpä taas kannatti avata suunsa. Tuntuu niin turhalta puhua mitään. Tuntuu turhalta edes lähteä minnekään, kun ei saavuta mitään, ei jää mitään käteen. Kaikki on niin hyödytöntä ja turhaa.
Tässä mä kuitenkin vielä oon. Tuskaa tuottaa ajatella viisikin minuuttia eteenpäin. Kunhan nyt tästä hetkestä selviäis.