ihana olotila?

Heh, niin sitä kaikki aina sanoo, että odotusaika on ihanaa ja että sitä on niin hehkeä raskausaikana. Ei vain minulla ole sellainen olo! Ihan yhtä lailla väsyttää ja etoo edelleen (vk 25) kuin alussakin ja nyt lisänä on kunnon nivuskivut ja supistelut. Kaikki itkettää ja yksin saa olla ihan rauhassa kun kukaan ei enää pyydä minnekään mukaan tai kaveriksi.

Mutta ei se mitään. Tästä se vain pahenee kun pikkuinen ilmestyy maailmaan. Sen jälkeen minä en varmasti ole enää edes olemassa, on vaan vauva ja mites vauva on nukkunut ja voinut ja syökö hyvin jne. Nytkin olen vain joku, jonka mahan kasvua seurataan mielenkiinnolla ja se mitä minun sisälläni liikkuu ja miten minä voin on toisarvoista.

Sitä kai se on, aikuistuminen ja äidiksi tuleminen. Että pitää osata laittaa toinen aina ensimmäiseksi ja itse on toisarvoinen, automaattisesti. Nöyryyttä ja asioiden hyväksymistä, siitä on äidit tehty.

Ainahan sitä sanotaan että kaikesta pitäisi nauttia. Raskaudesta, vauva-ajasta, ja ylipäätänsä joka hetkestä elämässä ;) Mä olin ainakin hyvin väsyny ja voimaton koko raskauden ajan. Ja yksin sai tosiaan olla riittävästi. Nyt olen vaiheessa kun pitää nauttia pienestä vauvasta. No niin nautinkin.....vauva on ihana! Mutta eihän se omaa itseä muuksi muuta, samat murheet ne pyörii päässä ja silleen. Kai se on lähinnä omasta asenteesta kiinni se nauttiminen vähän jokaisessa elämäntilanteessa. Voin lohduttaa että energinen olo palautuu vähitellen synnytyksestä toivuttua, ja kyllä se tuntuu ihanalta kun taas jaksaa tehdä jotain.

Kuten Härkönen kirjassansa kuvasi, "Täytyy ihmetellä niitä ihmisiä, jotka sanovat että raskausaika on elämän onnellisinta aikaa, sillä millaista paskaa niiden ihmisten elämä muuten sitten on?"
Tietynlainen pyhyys tässä hommassa ja omissakin ajatuksissa välähdyksenomaisesti on: täytyy olla ja yrittää olla kiitollinen siitä että on raskaana ja että on mahdollista yleensäkään saada lapsi. Kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole eikä mahdollisesti tule. Sitäkään en aina kuitenkaan ymmärrä, että pahaan oloon lohdutusta antaa täälläkin sivustoilla yleinen lausahdus siitä, että pitää muistaa millainen ihana "lopputulos" tästä kaikesta on. Ensimmäistä odotellessa olen huomannut, että minua ei voi vähempää lohduttaa mikään lopputulos, siinä vaiheessa kun akku on tyhjänä ja olo mitä surkein: niin fyysisesti kuin henkisesti. (Enemmän fyysisesti kuitenkin.) Varsinkaan kun ei ole kummempia kokemuksia aikaisemmista eikä myöskään muiden "lopputuloksista". Tässä yhteydessä olen huomannut että fyysinen kunto ja terveys ovat elämän tärkeimmät asiat. Ilman niitä elämältä putoaa pohja ja mielekkyys. Raskaana ollessa tietää, että homma loppuu synnytykseen ja fyysinen olotila paranee. Se lohduttaa. Vaikka ei aina voi ymmärtää kuinka sinne saakka voi jaksaa. Toisaalta on ihmisiä joiden kivut esim. sairauden takia loppuvat siihen elämän toiseen ääripäähän, ja se on heille ainoa lohtu. Joten täytyy sanoa, että kyllä meillä kaikenkaikkiaan on hyvä tilanne, sillä elämä voittaa. Joten pienenpiä narinoita kannattaa pitää sisällänsä, vaikka helppoa se ei ole. Itse kirjoitan tätä pahimman alkushokin ja erilaisten vaivojen helpottamana, toistaiseksi...

Kyllä minäkin perimmiltäni olen äärettömän onnellinen vauvasta, varsinkin kun se oli hartaasti toivottu. Silti en ole vielä päivääkään päässyt nauttimaan odotuksesta. Oksennan ja makaan sängyssä, ja makaan sohvalla ja oksennan, ja huudan tuskasta. Nyt vasta rv 10 ja risat, vielä siis 30 viikkoa kestettävää.
Miten jaksaa elokuulle?

Raskaudesta olen todella onnellinen ja tyytyväinen enkä sitä mihinkään vaihtaisi, mutta olotila ei kyllä mikään kummoinen ole. Turvotusta, kuvotusta, nälkää, vilutusta, kipuilua.. ja viimeiseksi puhkesi vielä karmea hiiva! Pärjäilehän! Niin koitan minäkin tehdä:)