Lumijoen suviseurojen perjantai-aamuna havahdun puhelimen pirinään. Vilkaisen puhelinta, asianajaja soittaa. Vastaan puheluun asuntoautossa, Siionin laulun kaikuessa viereisestä kaiutintolpasta. Asianajajakin kuulee sen ja tuumaa puhelimen toisessa päässä, että taidat olla parhaassa mahdollisessa paikassa vastaanottamassa tätä puhelua. Konkurssi. Tämä sana jää puhelusta mieleeni. Nyt se on totta. Kyynelsilmin kerron vaimolle puhelusta.
Nyt, joitakin vuosia konkurssin jälkeen, pysähdyn miettimään tapahtunutta. Konkurssista jäi pitkät jäljet. Omakotitalon verran velkaa. Entisten päälle. Vaihtoehtoja ei ollut. Ystäväni totesi, ettei hän voi ymmärtää, miten selviätte tuosta velkamäärästä. En ymmärtänyt itsekään. En jaksanut monelle puhua, vain muutamille harvoille. Kaikki eivät ymmärtäneet. Omalla rauhanyhdistyksellä seuroissa ollessani koin, että useampikin tapahtuneesta tietoinen olisi halunnut tulla kyselemään kuulumisia mutta ei rohjennut.
Miten meidän nyt käy, miten selviydymme eteenpäin? Paksu nippu maksamattomia laskuja, perintäkirjeitä, katkaisuvaroitus sähkölaitokselta, ulosottomieheltä kirjeitä nipputolkulla. Kaikki tulot menevät lainojen lyhennyksiin ja pakolliseen arjen pyörittämiseen. Postissa tulee kirje päiväkodilta: "Valitettavasti emme voi ottaa huomioon yrityksenne konkurssista aiheutuneita velkoja päivähoitomaksun määrityksessä." Nieleskellen saan sanottua ratsastustunneista haaveilevalle tyttärelle, ettei isällä ja äidillä ole juuri nyt mitään mahdollisuuksia maksaa tunteja.
Tuntuu, etten jaksa enää, töissä käynti on yhtä tuskaa. Kyyneleet silmäkulmassa pysähdyn linja-autopysäkille ja ristin käteni. Sanon ihan ääneen, melkein huudan autossa: "Auta rakas taivaan Isä meitä." Pysähdyn kuuntelemaan laulua, joka kuuluu auton soittimesta: "Hän aina meille lohdutuksen tuo oikealla hetkellä. Hän kuulee hartaan kaipauksen ja pysyy meitä lähellä. Hän ehtii kyllä auttamaan, yllättää meidät armollaan." (VK 370:4.) Ajattelen, että sattumaltako juuri tämä laulu soi. Sanat käyvät kohti, mieli rauhoittuu, on taas helpompi olla. Uskon ja luotan, että selviän tästäkin päivästä.
Illalla luemme yhdessä lasten kanssa jo lapsuuskodissa opittua iltarukousta, vanhaa Siionin laulua: "Tule Jeesus ja siunaa lastas, on tuulinen maailman tie. Kätes voimakas turvaksi anna, kun uuvun niin nosta ja kanna. Ikirauhaan kerran vie." Ajattelen laulun sanoja, miten totta ne ovat. Iankaikkiset käsivarret kantavat tässä ja nyt, minuakin.
Sitten tulee työtapaturma. Viallinen naulapyssy pamahtaa, ja pitkä naula menee kämmenestä läpi. Pieni reikä kädessä, äkkiähän tuo paranee, tuumailee ensimmäinen lääkäri. Mutta kun ei parane. Joudutaan kaksi kertaa leikkaamaan ja fysioterapeutilla käymään kymmeniä kertoja. Käsi ei meinaa edelleenkään parantua. Sairausloma kestää liki puolitoista vuotta. Jälkeenpäin ajattelen ihmetellen, miten tuohonkin tapaturmaan sisältyy suuri siunaus. Iltarukouksen sanat käyvät toteen. Omat voimat ehtyivät, mutta taivaan Isä järjesti tapaturman kautta riittävän toimeentulon perheelle pitkäksi aikaa.
Kuudes lapsemme syntyy melkein pari kuukautta etuajassa. Tai oikeastaan kahdeksas. Vuosia aiemmin olemme haudanneet kaksi pientä, kuolleena syntynyttä enkelipoikaamme. Tämänkin lapsen kohdalla ajatukset risteilevät pahimmissa vaihtoehdoissa. Miten tämä, alle kaksikiloinen pienokainen selviää.
Toimeentulohuolet ahdistavat koko perhettä. Provisiopalkkaisena myyntimiehenä hätäilen, millainen tulee kuukauden myyntituloksesta, miten selviydymme, kun vaimo on vauvan kanssa sairaalassa ja viisi lasta kotona tarvitsevat isää. Yllättävällä tavalla kaikki järjestyy ja tuntuu, että jokainen asiakas ostaa. Kuukauden myynti nousee ennätyslukemiin. Miten tämä on edes mahdollista?
Tämän kesän suviseuroihin ajellessa kuuntelen vuosien takaisia suviseurasaarnoja. Erään puheen lopussa puhuja aivan kuin tiivistää saarnansa muutamaan lauseeseen: "Älä siis jää matkaystäväni yksin, kun tuntuu, ettet jaksa, älä jää yksin miettimään sitä kysymystä: voi herrani, miten meidän käy, miten minun käy, omassa elämässä, perheessä, uskomisessa. Siionissa on avoimia astioita, veljiä ja sisaria, joiden kanssa voi puhua tiestä ja matkasta, kertoa mikä mieltä painaa, mikä pelottaa, mikä uuvuttaa. Minä uskon, että sellaisia matkaystäviä sinä löydät, joille voit kertoa omia asioitasi ja miettiä yhdessä tietä eteenpäin. Se tie ihan varmasti löytyy. Jumala avaa sen tien, Jumala kuljettaa sitä tietä perille asti."
Mietin tuota puhetta monta kertaa jälkeenpäin, miten totta se onkaan. Näitä avoimia astioita, rakkaita veljiä ja sisaria on löytynyt meidänkin perheen ympäriltä. Monta kertaa on ollut mahdottomalta vaikuttava tilanne ja ulospääsyä ei ole näkynyt. Aina on kuitenkin tie auennut eteenpäin. Päivä kerrallaan. Vaikka monesti on tuntunut oma risti kaikkein raskaimmalta, niin monien matkaystävien kokemukset ovat olleet samanlaisia, emme ole yksin.
Nyt, joitakin vuosia konkurssin jälkeen, pysähdyn miettimään tapahtunutta. Konkurssista jäi pitkät jäljet. Omakotitalon verran velkaa. Entisten päälle. Vaihtoehtoja ei ollut. Ystäväni totesi, ettei hän voi ymmärtää, miten selviätte tuosta velkamäärästä. En ymmärtänyt itsekään. En jaksanut monelle puhua, vain muutamille harvoille. Kaikki eivät ymmärtäneet. Omalla rauhanyhdistyksellä seuroissa ollessani koin, että useampikin tapahtuneesta tietoinen olisi halunnut tulla kyselemään kuulumisia mutta ei rohjennut.
Miten meidän nyt käy, miten selviydymme eteenpäin? Paksu nippu maksamattomia laskuja, perintäkirjeitä, katkaisuvaroitus sähkölaitokselta, ulosottomieheltä kirjeitä nipputolkulla. Kaikki tulot menevät lainojen lyhennyksiin ja pakolliseen arjen pyörittämiseen. Postissa tulee kirje päiväkodilta: "Valitettavasti emme voi ottaa huomioon yrityksenne konkurssista aiheutuneita velkoja päivähoitomaksun määrityksessä." Nieleskellen saan sanottua ratsastustunneista haaveilevalle tyttärelle, ettei isällä ja äidillä ole juuri nyt mitään mahdollisuuksia maksaa tunteja.
Tuntuu, etten jaksa enää, töissä käynti on yhtä tuskaa. Kyyneleet silmäkulmassa pysähdyn linja-autopysäkille ja ristin käteni. Sanon ihan ääneen, melkein huudan autossa: "Auta rakas taivaan Isä meitä." Pysähdyn kuuntelemaan laulua, joka kuuluu auton soittimesta: "Hän aina meille lohdutuksen tuo oikealla hetkellä. Hän kuulee hartaan kaipauksen ja pysyy meitä lähellä. Hän ehtii kyllä auttamaan, yllättää meidät armollaan." (VK 370:4.) Ajattelen, että sattumaltako juuri tämä laulu soi. Sanat käyvät kohti, mieli rauhoittuu, on taas helpompi olla. Uskon ja luotan, että selviän tästäkin päivästä.
Illalla luemme yhdessä lasten kanssa jo lapsuuskodissa opittua iltarukousta, vanhaa Siionin laulua: "Tule Jeesus ja siunaa lastas, on tuulinen maailman tie. Kätes voimakas turvaksi anna, kun uuvun niin nosta ja kanna. Ikirauhaan kerran vie." Ajattelen laulun sanoja, miten totta ne ovat. Iankaikkiset käsivarret kantavat tässä ja nyt, minuakin.
Sitten tulee työtapaturma. Viallinen naulapyssy pamahtaa, ja pitkä naula menee kämmenestä läpi. Pieni reikä kädessä, äkkiähän tuo paranee, tuumailee ensimmäinen lääkäri. Mutta kun ei parane. Joudutaan kaksi kertaa leikkaamaan ja fysioterapeutilla käymään kymmeniä kertoja. Käsi ei meinaa edelleenkään parantua. Sairausloma kestää liki puolitoista vuotta. Jälkeenpäin ajattelen ihmetellen, miten tuohonkin tapaturmaan sisältyy suuri siunaus. Iltarukouksen sanat käyvät toteen. Omat voimat ehtyivät, mutta taivaan Isä järjesti tapaturman kautta riittävän toimeentulon perheelle pitkäksi aikaa.
Kuudes lapsemme syntyy melkein pari kuukautta etuajassa. Tai oikeastaan kahdeksas. Vuosia aiemmin olemme haudanneet kaksi pientä, kuolleena syntynyttä enkelipoikaamme. Tämänkin lapsen kohdalla ajatukset risteilevät pahimmissa vaihtoehdoissa. Miten tämä, alle kaksikiloinen pienokainen selviää.
Toimeentulohuolet ahdistavat koko perhettä. Provisiopalkkaisena myyntimiehenä hätäilen, millainen tulee kuukauden myyntituloksesta, miten selviydymme, kun vaimo on vauvan kanssa sairaalassa ja viisi lasta kotona tarvitsevat isää. Yllättävällä tavalla kaikki järjestyy ja tuntuu, että jokainen asiakas ostaa. Kuukauden myynti nousee ennätyslukemiin. Miten tämä on edes mahdollista?
Tämän kesän suviseuroihin ajellessa kuuntelen vuosien takaisia suviseurasaarnoja. Erään puheen lopussa puhuja aivan kuin tiivistää saarnansa muutamaan lauseeseen: "Älä siis jää matkaystäväni yksin, kun tuntuu, ettet jaksa, älä jää yksin miettimään sitä kysymystä: voi herrani, miten meidän käy, miten minun käy, omassa elämässä, perheessä, uskomisessa. Siionissa on avoimia astioita, veljiä ja sisaria, joiden kanssa voi puhua tiestä ja matkasta, kertoa mikä mieltä painaa, mikä pelottaa, mikä uuvuttaa. Minä uskon, että sellaisia matkaystäviä sinä löydät, joille voit kertoa omia asioitasi ja miettiä yhdessä tietä eteenpäin. Se tie ihan varmasti löytyy. Jumala avaa sen tien, Jumala kuljettaa sitä tietä perille asti."
Mietin tuota puhetta monta kertaa jälkeenpäin, miten totta se onkaan. Näitä avoimia astioita, rakkaita veljiä ja sisaria on löytynyt meidänkin perheen ympäriltä. Monta kertaa on ollut mahdottomalta vaikuttava tilanne ja ulospääsyä ei ole näkynyt. Aina on kuitenkin tie auennut eteenpäin. Päivä kerrallaan. Vaikka monesti on tuntunut oma risti kaikkein raskaimmalta, niin monien matkaystävien kokemukset ovat olleet samanlaisia, emme ole yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hieno kirjoitus! Onneksi meillä on turvana iankaikkinen Jumala, joka pitää lapsistaan huolta ja ennen kaikkea meidän Herramme Jeesus Kristus, jolta saamme aina pyytää Hänen nimessään synnit anteeksi, kuten Raamattu meitä opettaa. Suviseuroissakin on monia, jotka eivät uskalla kättään nostaa, mutta kuitenkin penkeissään uskovat Jeesuksen nimessä ja veressä syntinsä anteeksi, koska Raamatun sanan mukaan tietävät, että Jumala ei katuvalta ihmiseltä, joka Jeesuksen Kristuksen nimessä Häntä lähestyy, pidätä hänen syntejään, vaan Hän on vanhurskas ja antaa synnit anteeksi.
Helena kirjoitat ihan asiaa!
Helmallako se naula pyssy lävisti kämmenen.
Helenallako siis
Konkurssimies vaikuttaa samalta kaverilta, joka valittelee, ettei jaksa ja haulikkoa suuhunsa sovitellut. Epäonnistunut saarnaaja? Lestaterminologia on hallussa, ei oo kalevi.
>>Vaihtoehtoja ei ollut. Ystäväni totesi, ettei hän voi ymmärtää, miten selviätte tuosta velkamäärästä. >>
En lukenut viestiäsi pidempään, mutta ihmettelen miksi ylipäänsä avaudut asiasta, jotka ei kuulu muille?
Velkamäärä ei ole mielestäni mikään prioriteetti avautua säälin kerjuuseen. Sääli on sairautta. Jokainen euro velkaa on saman arvoinen. Taidat olla materialisti. Ehkä luen viestisi loppuun jahka on aikaa, mut koita hyvä ihminen ymmärtää ettei ole olemassakaan asioita joilla ei olisi tarkoitus. Tarkoitus ei ole sidoksissa esim. velkamäärään. Koe että sinun täytyi kokea noin iso velka, ennen kuin oivalsit elämän tarkoituksen? Tai sitten elät haavemaailmassa.