Täytän syyskuussa 17 vuotta ja olen kärsinyt nyt viimeiset 3 vuotta pahasta masennuksesta. Viimeiset kuukaudet vuodesta 2004 menivät siedettävästi.
Mutta huomaan että en ole henkisesti parantunut lainkaan. Ahdistun vielä pahasti joistain chat keskusteluista, salailen omaa henkilöllisyyttäni ja sitä että olen ollut mielisairaalassa ja ihmettelen itsekkyyttäni.
Aidossa elämässäni sitä että voin huonosti jne.
Huomaan monta kertaa nauttivani siitä, että voin todella huonosti. Joskus jopa haluan itkeä tahallisesti.
Ja myöskin yritän pilata tulevaisuuteni omalla laiskuudellani.
Kuvittelen että 10vuoden päästä makailen sängyssä ja itken omaa paskaa oloani, mutta kuitenkin siitä nauttien.
Enkä ymmärrä miksi!
Miksi nautin pahasta olostani? Olen näitä miettinyt niin monta kertaa että en enää keksi mitään syytä näille. Terapeuttinikin on varsinainen tollo kun ei osaa auttaa eikä helpottaa oloa edes hitusen.
Tiedän että tätä minun 'vaivaani' voisi kutsua marttyyrisyndroomaksi ja sitähän se onkin, mutta haluaisin tietää onko muilla tälläisiä tunteita jne. Ja voiko tämä olla vakavaakin.
Olisin kiitollinen jos joku vastaisi.:/
Mutta huomaan että en ole henkisesti parantunut lainkaan. Ahdistun vielä pahasti joistain chat keskusteluista, salailen omaa henkilöllisyyttäni ja sitä että olen ollut mielisairaalassa ja ihmettelen itsekkyyttäni.
Aidossa elämässäni sitä että voin huonosti jne.
Huomaan monta kertaa nauttivani siitä, että voin todella huonosti. Joskus jopa haluan itkeä tahallisesti.
Ja myöskin yritän pilata tulevaisuuteni omalla laiskuudellani.
Kuvittelen että 10vuoden päästä makailen sängyssä ja itken omaa paskaa oloani, mutta kuitenkin siitä nauttien.
Enkä ymmärrä miksi!
Miksi nautin pahasta olostani? Olen näitä miettinyt niin monta kertaa että en enää keksi mitään syytä näille. Terapeuttinikin on varsinainen tollo kun ei osaa auttaa eikä helpottaa oloa edes hitusen.
Tiedän että tätä minun 'vaivaani' voisi kutsua marttyyrisyndroomaksi ja sitähän se onkin, mutta haluaisin tietää onko muilla tälläisiä tunteita jne. Ja voiko tämä olla vakavaakin.
Olisin kiitollinen jos joku vastaisi.:/
Vastaukset 13
Vanhimmat
Viestisi pisti miettimään. Itselläni on ollut monta masennusjaksoa, joten aihepiiri ei ole outo. Minusta on hienoa, että uskallat tunnustaa olevasi itsekäs. Sitä ei ole helppo tunnustaa muille. Ja toisaalta hyvä juttu sikäli, että ongelmien tiedostaminen on ensimmäinen askel toipumisessa.
Masennuksessa ajatukset usein alkavat pyöriä oman navan ympärillä. Ajatukset muodostavat eräänlaisen noidankehän ja kielteiset ajatukset ruokkivat itseään.
En ole todellakaan mikään psykologi, mutta
suosittelisin sinua kysymään itseltäsi seuraavia kysymyksiä: Onko "normaalissa" elämässä jotain sellaista jota pelkäät tai haluat paeta? Pelkäätkö epäonnistumista esim. opiskeluissa, työelämässä, parisuhteen solmimisessa?
Masennus on sinulle tuttua ja ehkä myös turvallista. Elämä toipumisen jälkeen saattaa tuntua pelottavalta, varsinkin sinun iässäsi, kun on mietittävä niin monia asioita (kuka olen? mitä haluan "isona" tehdä? mitkä ovat minun arvoni? jne.)
Yksi asia mikä tuli mieleeni, on se että saatko lähiympäristöltä enemmän huomiota kun olet masentunut ja surullinen? Pelkäätkö että menettäisit lähipiirin kiinnostuksen ja tuen, jos tervehtyisit? Tuntuuko sinusta että saat muiden huomiota vain silloin kun sinulla menee huonosti?
No tuosta tunnustamisesta sen verran, että tunnustan sen ihan vaan sen takia koska olen ylpeä itsekkyydestäni. Mutta vanhempieni ja muitten perheenjäsenieni mielestä itsekkyyteni on sairaalloista. Ja se on.:/
Ja toinen juttu jonka unohdin pistää tuohon edelliseen viestiini oli se, että en halua enää edes parantua. Enkä tajua sitäkään.
Ja normaalissa elämässä pelkään sitä ettei minua hyväksytä tälläisenä kuin olen. Minut on torjuttu jo niin monta kertaa, että en enää jaksa edes torjumisesta välittää.
Elämäni pyörii myös ulkonäköni ympärillä. En voi esim lähteä ulos jos on jumalaton tuuli, koska tukkani menisi sekaisin siinä! Eli kärsin myös ulkonäkökompleksista, enkä ihmettelekkään sitä jos olen ylipainoinen. Hemmetin hävettävää sanoa tuo kyllä ääneen.
Ja parisuhteet... En usko että koskaan edes saisin miehen. Miksi saisin, kun en ole täydellinen ja minulla on pahoja ongelmia itseni kanssa ja vielä olen anti-sosiaalinen. (Ja vihaan miehiä vielä joltain osin, vaikkei he olekkaan tehneet minulle mitään pahaa.)
Ja vanhemmiltani sain hyvin paljon huomiota silloin kun olin pahimmillani masentunut. Kuten muulta perheeltäni, nyt vain tuntuu ettei kukaan enää edes välitä siitä miten voin nyt.
Ja kyllä mä saan muiden ihmisten huomion sillonkin kun voin hyvin, mutta sillon kun voin erittäin huonosti niin se on paljon nautinnollisempaa katsoa kuinka ihmiset ympärillä yrittää auttaa minua.
Kuulostan aivan kamalalta ihmiseltä, mut minullakin on tunteet vaikka peitän ne hyvin. Kuten perheenjäseneni toisin väittävät. Etten rakastaisi ketään muuta kuin itseäni.
Jo kerkesin kirjoittelemaan omiani ennemmin ennen kuin luin tekstisi. Vähän samoja mietin ja kirjoitin, mutta en kyllä päässyt noin tiiviiseen ja selkokieliseen ilmaisuun.
Tekstisi oli hyvä ja sisällökäs, järkevä. Herätti ajatuksia ja pakko oli olla samaa mieltä oikeastaan vähän kaikesta. Mutta jotakin pitää minunkin yrittää miettiä eli esim. sitä että itsekkyys... voi olla myös seurausta ympärillä olevien itsekkyydestä. Ja mistä sen tietää, onko se edes oikeastaan itsekkyyttä? No ehkä se on sitä, ehkä... ja muodostunut jo tavaksi käyttäytyä. Ja marttyyriys sitä, että asettaa itsensä kuin giljotiiniin ennen kuin muut ehtivät. Siis suojautumista. Itselläni on tapana oikein suureen ääneen ilmaista, että "minä se olin"... pelkään kaikkea niin paljon, että asetun alttiiksi ennen kuin hyökätään... Heikkous ja epävarmuus niin... näyttäytyvät usein itsekkyytenä, suojamuurina...
MOI. Ja hyvää jatkoa!
Siinä se vitsi lieneekin, et osaa rakastaa itseäsi. Siis väitteet siitä, ettet rakasta tai välitä kuin itsestäsi ovat palturia. Niin minä uskon.
Voi kun olisi mukava vaihtaa ajatuksia lisää kanssasi. Toivottavasti kirjoittelet vielä. Nyt pitää mennä nukkumaan. Et ole nyt "linjoilla", mutta hyviä unia.
Ps. olen tänään surullinen - minua ei halattu - minua ei haluttu - minua ei pidetty hyvänä - siis olen vihainen niin vihainen ja näytän sen tympeytenä kiukkuiluna äksyilynä ja piiloudun suruuni sänkyyni pimeään huoneeseen kyyneleet kaverinani.
Et halua vai et uskalla parantua? Kun luin kirjoituksesi minulle tuli tunne, että et uskalla parantua. Et halua ottaa apua vastaan. Terapeutti ei voi auttaa sinua jos et itse sitä halua. Mitä jos antaisit ihmisille mahdollisuuden auttaa itseäsi. Kukaan ei pärjää yksin. Voisitko esim. ajatella näyttäväsi nämä tänne kirjoittamasi tekstiti terapeutillesi?
No 90% en halua parantua. Koska olen niin tottunut masentuneeseen olotilaan ja siihen että minua paapotaan kun olen masentunut.
Tiedän että kuulostan hirviöltä, kuten olen aikaisemissa teksteissäni sanonut, mutta en kuitenkaan ole sitä. En mä satuta ketään ellei se henkilö satuta minua.
Ja tuo tekstin näyttäminen terapeutille on muuten hyvä idea. Mutta mun pitää miettiä sitä, on kato aina pelko siitä et mut pistetään takaisin suljetulle kun olen vielä alaikäinen.:(
..tilanteessa olen. Tosin en ole ikinä jaksanut todella hakea tai ollut kiinnostumaan hakemaan ammattiapua. Muu kertomasi oli jokapäiväisen tuttua.
Se paha olo on tuttua ja turvallista (ainakin mulle), siihen saa sulkeutua maailmalta, ei tarvitse kohdata muita, eikä oikein itseänsäkään. Toisaalta: en oikeestaan löydä intoa selvitäkään "ulkomaailman" kohtaamisesta, opiskelusta ja sosiaalisuudesta. Syynä on ehkä se, että tulee tehtyä heti alkuun liian suuria tavoitteita.
Sanoisin kyllä tilannettasi vakavaksi. Kai jossain pohjalla sinussa elää toivo elää toisin? Pitäisi vain löytää keinoja muuttaa elämäänsä? Mikä sun elämässä on huonosti, miten asioita vois parantaa? Löytäisitkö terapeuttisi sijasta jonkun muun, jolle puhua tai kirjoitella?
Ähh, ei oikein ajatus kulje. Tuntuu, ettei se kulje ikinä, ei hyvä... Olikohan tässä kirjoituksessa mitään itua..
Mä käyn terapeutillä kerran viikossa. Ja lähden sieltä aina huonossa kunnossa, ja terapeuttini tietää tämän mutta ei välitä. Tähän saakka koko terapiasta on pelkästään ollut minulle haittaa. :/
Ja toivo kyllä elää. Toivon kai että prinssi tulee ja vie mukanaan:D Jaksaa sitä huumori kuitenkin kukkia aina, mutta epätoivoisena tätä kuitenkin kirjottelen.
Ja ei kyllä ole ketään kenen kanssa kirjoitella. Paitsi kaverit jotka eivät osaa auttaa millään tavalla. Ja niitäkin vain kolme kappaletta:/
Kun tämä itsekkyys on jo pilannut nämä kolme vuotta täydellisesti niin eipä tässä kai nyt kukaan normaalikaan odottaisi tulevaisuuttaan.
En vain tiedä enää mitä tehdä..
En tietystikään voi tietää, mikä Sinulle aiheuttaa tuon kaiken. Tekstisi oli jotenkin sanoisinko hurmaavan avointa, jos tuo "hurmaava" nyt mitenkään tähän sopii. Joka tapauksessa pari riviä Sinulle.
Olen aika paljon vanhempi. Vanha kääkkä. Mutta onko jokin suru sisälläsi? Sanoisit nyt, oletko tullut hylätyksi, petetyksi, joku jättänyt tai kuollut läheltäsi? Menikö koulu pieleen, paska opettaja? Kaverisuhteet mönkään? Ahdistiko joku tunti eritoten? Koitko epäonnistumista ja epävarmuutta? Tekikö mieli lintsata koulusta?
Tai onko tämä elämä niin hiton vaativaa, että siinä mukana kisailu tuntuu jo rankalta ajatukselta. Eli että on helpompi lyödä lekkeriksi, kääriytyä itseensä. Kääriytyä itseensä ja masennukseensa ennen kuin kukaan ehtii edes lyömään noin niin kuin henkisesti.
Minä piiloudun itseeni ja asuntooni toisinaan; omaan paskaani. Siinä on niin hyvä märehtiä omaa kurjuuttaan. Maailma kun on niin kova. Ei meinaa jaksaa mukana ei millään. Mukava niin kuin levätä kurjuudessa antaen maailman pyöriä pyörimistään. Joku päivä aurinko kuitenkin vähän paistaa ja voi naurattaakin. Parhaat naurut tulevat ironiasta ja hirtehishuumorista vai mitä nyt lieneekään. No ne ilon hetket eivät ole nykyään kovin pitkiä ja muistan jo aika nuorena, nuorempanakin kuin Sinä nyt, myös kokeneeni kummia mustia hetkiä. Syitä on monia.
Että lohduttaako? Siis se, että olen paljon vanhempi ja vieläkin samat fiilikset... Ehkä näin käy Sinullekin? Onko kyse luonneviasta vai jostakin sellaisesta, että kotona on kommunikaatiohommat ja tunnepuolen kehittämismahdollisuudet menneet mönkään. Mieti sitä sitten... sitten, kun joskus vuosienkin päästä märehdit masennuksessa...
Yksi positiivinenkin asia kuitenkin; minusta monet bimbot ovat itseasiassa paljon mukavampia, antoisampia ja mielenkiintoisempia kuin täysillä matkassa olevat yli-inhottavan-tasapainoiset ihmiset... Vai sanonko näin vain helpottaakseni omaa oloani häh?
Tsemppiä!
ps. kävin kerran pari psykologilla ja eipä siitäkään kovin hyvää voi sanoa, koska mitään palautetta en saanut, vaikka piti kertoa sitä ja tätä eli tulin vain kuunnelluksi, mutta loppujen lopuksi en tiedä, kuunteliko hän edes siis oikeasti!!!
Mietin vähän aikaa että onko kirjoituksesi vittuilua, mutta uskon vain että se on vain persoonallisuuttasi. En pahastu.
Ja täytyy sanoa että olen hyvin hurmaava ihminen, vaikutan ulkopuolisille hirveen viisaalta ja tunteelliselta ihmiseltä.
Viisas olen niin että osaan hyväksikäyttää ihmisiä ja tunteeton taas olen niin etten pysty näyttämään tunteitani kenellekkään, ehkäpä juuri siitä syystä että pelkään tulevani torjutuksi.
Ja joo, sisälläni on paljon surua ollut näiden kolmen vuoden aikana. Koulu meni pieleen, liikaa paineita ja stressiä niihin aikoin ja vielä silloin minulla kuoli perheenjäsen.
Ja koulusta lintsaan edelleen. Eli hyvin menee.
Elämä minulle on tosiaan aika vaativaa, olen hyvin laiska myös joten 80% se johtuu siitä kun taas ne loput johtuu siitä että olen niin anti-sosiaalinen ja erikoinen ihminen (maailmankatsomukseltani) ja monesta muustakin asiasta.
Ja siitä että olet minua vanhempi jne; nyt kun rupesin miettimään, että jos olen vielä samanlainen kuin nyt mutta pahempana versiona kuin nyt, niin eihän siitä hyvää seuraa. Ja en kyllä usko että elän yli 30 vuotiaaksi tätä menoa.
Ja terapeutilla joudun käymään pakosta joka viikko. Hän kuuntelee minua ja minä pelottelen aiheillani. Valehtelisin jos sanoisin ettenkö nauttisi siitä, mutta olen lopen kyllästynyt tähän oravanpyörään mihin itse olen joutunut. Sekä siihen että minua aliarvioidaan aina.
En tiedä saatko yhtään selvää kirjoituksestani, olen ollut hyvin sekaisin tämän päivän. Mutta kuitenkin...
Ps. varaudu... tämä on pitkäpitkä juttu. Muutamaan päivään en ehdi käydä kaiketi täällä kommunikoimassa, mutta käyn kyllä katsomassa viimeistään alkuviikosta, jos Sinulta olisi tullut vaikka pienen pieni kommentti.
* * *
Hyvä, ettet pahastunut! Kirjoittaessani välähtikin mielessäni, miten reagoit. Päädyin kuitenkin pitämään hah tyylittömyydestäni kiinni, koska minut valtasi jälleen kerran tunne, että on jotakin saatava irti, päästävä syvemmälle. Sellaista liirumlaarumia, jossa ei sanota mitään, kun on tarjolla ympäriinsä; ei jaksa sellainen kiinnostaa. Rassaavaa se syvemmälle meneminen, mutta kipeän antoisaa.
Lainaus Sinulta: "Ja täytyy sanoa että olen hyvin hurmaava ihminen, vaikutan ulkopuolisille hirveen viisaalta ja tunteelliselta ihmiseltä." Sitten jatkat: "Viisas olen niin että osaan hyväksikäyttää ihmisiä ja tunteeton taas olen niin etten pysty näyttämään tunteitani kenellekkään, ehkäpä juuri siitä syystä että pelkään tulevani torjutuksi."
Hmm siis väkisinkin jään miettimään ulkoisen ja sisäisen minäsi ristiriitaa, koska et kerro yksinkertaisesti, millainen olet vaan kaksijaotteisesti. Kyse on tietysti omasta näkemyksestäsi... (kirjoitat kyllä hyvin!)
Tässä samaistun Sinuun, koska minä kuvaan itseäni myös kaksijaotteisesti esim. ulkoinen vaikutelma on vilkas, huumorintajuinen / leikkisä, sosiaalinen, empaattinen, itsevarma, vahva, toimelias, esiintymiskykyinen, teatraalinen (viimemainittu muuten hyvä sikäli, että sillä voi selitellä omituisia käyttäytymistempauksiaan...).
Mutta sitten se "todellinen" minä; synkkä, sisäänpäinkääntynyt, yksinäisyyteen vetäytyvä, epäsosiaalinen, sopeutumaton, PELOKAS, masentuva. Ehkä vain kaksi ominaisuutta voisin laittaa kumpaankin, ulkoiseen ja sisäiseen minääni; ääretön itsepäisyys ja periksiantamattomuus (luetaan yleensä negatiivisiin ominaisuuksiin, mutta tietyissä työtehtävissä ovat melkoista plussaa).
VOISIKO SINUN TEKSTISTÄSI rivien välistä lukea seuraavaa: siis hajonnut kappaleiksi, haarottunut kummasti... ei ole hyvä, eikä tasapainoinen EHJÄ olo? Eihän? Jossakin ulkoisen ja sisäisen minän välissä ontto kolo tai kuilu, jotain tyhjää? Olisiko ihanaa kuin hyvä uni, että olisi kokonainen olo?
Siis sehän me molemmat tiedetään, että useimmat ihmiset peittävät todellisen minuutensa; siis esitetään fiksumpaa kuin ollaan. Sitä voidaan siis pitää normaalina käyttäytymisenä, sitä todellisen minän siloittelua. Siihen syynä voivat olla esim. paremman aseman saaminen työssä, yhteisössä tai missä tahansa sosiaalisessa ympäristössä tai kanssakäymistilanteessa, koulustakin tuttua.
Mutta jos on onttouden tunne, etteivät ulkoinen ja sisäinen minä tavoita toisiaan, niin... eipä siitä muuta voi sanoa kuin ettei persoonallisuus ole ehjä. Jokin on vaurioitunut, jokin kateissa... hävinnyt tai vain vielä löytymättä? Voi olla myös kipeitä kipeitä kohtia, joitten yli yrittää ponnistella osaamatta edes sanoa kunnollal, mitä ne kipeät kohdat ja tunteet ovat. TUNTUUKO ihan HÖLMÖLTÄ?
Niin... eihän tällaista tekstiä kai kukaan kirjoita, jos ei itsellä ole kokemusta. Olen yrittänyt kursia kokoon itseäni aika kauan, välillä jo ajattelin, että koossa olen, mutta vieläkin jotakin. En itseasiassa ihmettele itseäni, koska taustalla on traumaattisia kokemuksia, kiellettyjä puheenaiheita, sisimpään kätkemistä. Ja vaikka kätkin kaiken, niin heijastuivat käyttäytymisessäni. Usein vasta tapahtumien jälkeen tajusin, että haa... taas ne vanhat peikot vääristivät reagointiani. Vieläkin käy näin, vaikka olen yrittänyt vuosien kokemuksen / harjoittelun kautta vähentää vaikutuksia. Juuri nyt olen jälleen pienessä suossa; tekee mieli tilannetta pakoon, mutta ei siitä nyt enempiä.
Reagoin usein edelleen joihinkin asioihin siis ylivahvasti, reagoin kenties oudosti joidenkin mielestä ja olen päätynyt siihen, että ne hiton vanhat kokemukset ja tunteet siellä vaikuttavat; tietty ärsyke ja silloin aivoissa synapsit lähtevät liikkeelle sinne jonnekin tiettyä reittiä, vaikkei enää tarvitsisikkaan... kun ei ole muuta kyllin vahvaa reittiä synapseille... tai jotain sellaista.
Ne aivosolut... hermot... synapsit... pääkoppaan kehittyy kokoajan uusia reittejä selostavat tiedemiehet; murrosiässä aivan valtavasti ja siksi pääkoppa on kaoottinen, toisilla enemmän toisilla vähemmän... mutta TUNTUU SITÄ KAOOTTISUUTTA OLEVAN MURROSIÄN JÄLKEENKIN yhdellä jos toisellakin... Noihin synapsijuttuihin kyllä uskon aikalailla, niissä on itua... Jos ihminen tiettyyn ärsykkeeseen reagoi lähes aina samalla tavalla, on siellä jokin rata, joka on voimakas... sinne ne synapsit hyökkäävät; jos haluaa muuttaa käyttäytymistään, pitää tietoisesti treenata ja treenata uutta käyttäytymistä, jotta saa toisen "radan" käyttöön.
Taitaa nyt mennä överiksi, mutta olisipa meillä käytössämme muitakin kuin "kuuntelijapsykologeja" tai "kuuntelijapsykiatreja"... sellaisia, jotka oikeasti osaisivat terapioida käyttäytymistämme! Tai kai niitä on Suomessakin, kun tämän nyt pitäisi olla niin kehittynyt maa, mutta enpä ole tavallisen pulliaisen kuullut pääsevän sellaiselle (raharaha).
"Ja joo, sisälläni on paljon surua ollut näiden kolmen vuoden aikana. Koulu meni pieleen, liikaa paineita ja stressiä niihin aikoin ja vielä silloin minulla kuoli perheenjäsen.
Ja koulusta lintsaan edelleen. Eli hyvin menee."
Siis paljon tummia raitoja, niin paljon, ettei enää osaa kirkkaita valitakkaan...
Hmm. olet jo tottunut, että "hyvin menee"? Ei se mitään, niin täälläkin. Vaarana on kuitenkin koko elämänhalun menettäminen, kun fiilis jatkuu ja jatkuu... Elämänlaatu myös on aika heikkoa; JOS APUA ON SAATAVILLA, niin taatusti kannattaa vastaanottaa. Katsos; voisihan sitä välillä koittaa mukavampaakin terveempää elämää, sillä takaisin synkkiin tunnelmiin taatusti halutessaan pääsee. Ei kannata pelätä "parantumista", ei sen tarvitse olla lopullista, jos ei maitakkaan...
(noniin, tämä oli taas tätä tyyliä, mutta Sinähän jo hokasitkin, ettei vittuilua vaan... hmm. olisiko elämänasenne, jolla yritän ponnistaa eteenpäin ja muuten toimiikin aika hyvin ainakin toisinaan...)
"Elämä minulle on tosiaan aika vaativaa, olen hyvin laiska myös joten 80% se johtuu siitä kun taas ne loput johtuu siitä että olen niin anti-sosiaalinen ja erikoinen ihminen (maailmankatsomukseltani) ja monesta muustakin asiasta."
Tuossa olisi vähän tarkentamisen varaa ainakin maailmankatsomuksen osalta ja mitä sitten lienee tuo loppu? Kysyn kuitenkin, oletko kuullut sellaista kuin "suloinen laiskuus". On olemassa myös viisasta laiskuutta, aivolepoa, kropanlepoa; latausta tulevaan ponnisteluun. Laiskotellessa aivot saavat aikaa järjestäytyä. Millaista on Sinun laiskuutesi? Velttoutta ja venyilyä; mitään ei tapahdu, mitään ei viitsi? Vai laiskuutta, koska mistään ei tule mitään, koska on niin synkkä ja masentunut, saamaton...? Olisiko joukossa laiskuutta, joka yht`äkkiä vaikuttaa laiskuudelta, mutta onkin aktiivista ajatusponnistelua (mitä tahansa, vaikka omien huolten ajattelua); jo parin tunnin tuollainen laiskottelu on niin uuvuttavaa, että sen jälkeen onkin jo ihan oikeasti laiskoteltava, ei jaksa mitään hetkeen. Onko joukossa laiskuutta, joka on myös ikään kuin laiskuutta, mutta aherratkin jonkin mieluisan "oman puuhan" parissa, josta et viitsi / ei huvita / ei malta irrottautua tekemisiin, joita muut pitävät tärkeinä?
Tässä on pakko kertoa yksi juttu: Yksi tyyppi vaikutti sitten niin maailmantaivaallisen laiskalta. Sitä ei saanut kunahtamaan juuri mihinkään tyypilliseen puuhaan, kukaan ei tiennyt mitä se teki ja puuhaili. Mistään ei näyttänyt tulevan mitään. Tyyppiä yritettiin "potkia" liikkeelle tai tarttumaan toimeen milloin mihinkin. Ei mitään. Koko olemus oli laiska ja vetämätön. Jokin omituinen älykkyyden vire siellä alla kuitenkin piili, vain jotkut havaitsivat sen; useimmat varmasti pitivät tyyppiä kaikkea muuta kuin älykkäänä. Ja kas` eräänä päivänä selvisi... tyyppi oli vuosien aikana, itsekseen omassa kammarissaan opetellut ammatin... neulonut ja piirtänyt ja neulonut... siis mies... siitä tuli vaatesuunnittelija!
"...jos olen vielä samanlainen kuin nyt mutta pahempana versiona kuin nyt, niin eihän siitä hyvää seuraa. Ja en kyllä usko että elän yli 30 vuotiaaksi tätä menoa."
Hei, mulla on ollut kyllä pirun antoisa elämä, vaikka olen ollut siis aivan pöhkilö tavallaan. Oletan joittenkin olevan jopa kateita, koska ulospäin elämäni on näyttänyt varsin lennokkaalta (ja syy lennokkuuteen on kuitenkin varsin synkkä; ne traumat ja masennukset ja ne omituiset synapsit). Helppoa ei ole ollut, ei nytkään. Ajatus, että tuskin elää pidempään on minullekin niin tuttu ja tiedätkö, ihan hirveän monelle. Antaa kohtalon tuoda nyt vaan niitä elonpäiviä (aina joku hyväkin päivä ainakin sataan päivään sattuu... ja ne hyvät päivät ovat sitten odottamisen arvoisia muuten!). On niitäkin ihmisiä, jotka suunnittelevat elämäänsä aina eläkeikään asti... toivovat, että elävät... ovat tasapainoisia, niin pirun seesteisiä. Mutta ei voi mitään, emme ole kaikki siinä onnellisessa asemassa... Meitä, joita jokin rassaa, on hiiirveän paljon. Usein suren, miten hitto selviävät naiset ja lapset, jotka ovat joutuneet kärsimään You know esim. sotilaiden aiheuttamasta väkivallasta (ja makaamisesta). Miten ne selviävät? Siis tuskin aivan selviävätkään... jotenin riippuvat myös elämässä mukana. Olen ollut viime ajat tosi masentuntut; miksiköhän juuri Sinulle kirjoittaminen tuntuu merkitykselliseltä tämän kaiken mustan keskellä?
"Ja terapeutilla joudun käymään pakosta joka viikko." -> Siis pakosta? Häh? En nyt aivan tajua. Tilanne on kai sellainenkin, että juuri tietty terapeutti on se, jonka luona Sinun pitää käydä? Ajattelin vain, kun joku ehdotti, että vaihda... Toisaalta toki sinne samaan paikkaan on sikäli helppo mennä, että "se" jo "tietää"...
"Hän kuuntelee minua ja minä pelottelen aiheillani." -> Voi jestas! Tässä kohdin pääsi naurunpyrskähdys! En pysty kommentoimaan mitenkään. Se oli tiedätkö täydellistä!
"Valehtelisin jos sanoisin ettenkö nauttisi siitä, mutta olen lopen kyllästynyt tähän oravanpyörään mihin itse olen joutunut. Sekä siihen että minua aliarvioidaan aina." -> JOO-O !
Aliarviointi! Kun ihminen paljastaa itseään, joutuu aina valtavan riskin kohteeksi nimittäin aliarvioinnin kohteeksi! Siksi... siis pelosta, useimmat eivät näytä mitään (samaa teet sinäkin ja minäkin...). Siksi tämä kirjoittaminen tännekin on jotenkin mahtavaa; tässä me kuitenkin kunnioitamme toistemme avautumista tietyllä tapaa ja vaikka vituttaisikin jokin, mitä joku sanoo, niin "kaikella kunnioituksella" ja "oikeutuksella" saa sanoa toiselle, että vituttaa sun juttus...
Aliarviointi - siis leimaantuminen - leimatuksi tuleminen... ovatko mielestäsi yhteydessä toisiinsa? Siis useat tietävät tilanteesi ja useat aliarvioivat... Jos näin koet, niin arvaa, kuinka moni jää ilman apua, ei uskalla hakea, koska PELKÄÄ!
Sinä taidat olla pelkuri, mutta rohkea?
Asut "kotona"... siis niin useimmat hah... mutta vanhemman / vanhempiesi / sisarustesi tms. kanssa? Onko suunnitteilla lähivuosina lähteä omiin ympyröihin? Innostaako - pelottaako?
Se on sellainen juttu, että uusi elämäntilanne, uudet ympyrät, ovat haaste, mutta myös MAHDOLLISUUS! Parhaat elämänäi palat olen kerännyt juuri niiltä ajoilta, kun olen päässyt johonkin uuteen juttuun kiinni... vaikka olisi ensin ollut helvetti irti... Kun pääsee uuteen ympäristöön, uusia ihmisiä... oppivat aivotkin toimimaan uusilla tavoilla... namm.
Jos nyt kuolisin, niin... olisin kuitenkin onnellinen, etten kuitenkaan kuollut ennen; kaiken paskan käytyäni läpi olisi ollut kurja kuolla... kun eli kuitenkin kauemmin, ehti kokea huimia juttua... Eikä ole muuten tukasta kiinni.
Tähän loppuun... älä masennu... hehe... synkälle masentuneelle ahdistuneelle ihmiselle tuo on aikamoista irvailua... niin minulle toivottavat hyvät ystävät ja niin toivotan minäkin Sinulle, se pitää sisällään kuitenkin ihan oikean toiveen siitä, että parempia päiviä tulee.
"En tiedä saatko yhtään selvää kirjoituksestani, olen ollut hyvin sekaisin tämän päivän. Mutta kuitenkin..."
Ei se mitään, ole vain sekaisin. Parempi, jos jo vähän valmiiksi silloinkin, kun tätä luet... ettei tarvii sitten sanoa, että tämän takia sekaisin... kun kirjoitin kaikkea niin sekaisin.
Tsau. Sano nyt... että voi vittu... naurattiko edes ihan vähän, edes ihan vähän sisäänpäin?
Tää on sit kans pitkä.:p
Pelottelu on taidelajini. *ylpeilee*
Ja kiva ku tää on pitkä, olinkin kuolemassa tylsyyteen:p
Mä olen tottunut erikoisiin ihmisiin sekä erikoisiin kirjoitustapoihin. Omanikin on erikoinen.
Eli nou hätä.
Noh... Moni ihminen pitää minua kauniina. Ja herttaisena sekä suvaitsevaisena ihmisenä. Suvaitsevainen olen, mutta tuosta kauneudesta en sano mitään. Koska olen ylipainoinen niin mielestäni se jo romuttaa kauneuteni.. Pitkä juttu ja aika paha käsitellä. vaikeeta-_-
Ja kiitos kehuista kirjoittamistyylistäni.
minäkin nautin yleensä siitä, kun saan tehtyä itselleni jotakin pahaa. jossakin vaiheessa ylin päämääräni oli tuhota itseni, joten kun sain palan itsetuntoa tuhottua, olin tyytyväinen. millään muulla ei ollut merkitystä, minut oli vain tuhottava.
ehkä tuollaisesta ajatusmallista on varsin hankalaa päästä eroon.
toisaalta minulla on myös se, että en tahdo edes yrittää, sillä pelkään epäonnistuvani. tai tiedän epäonnistuvani... ja sitähän minä en kestäisi.
ehkäpä jotakin tällaista sinulla? tai sitten ei...