Olen niin kyllästynyt tähän elämän ihmeelliseen kiertoon, että pelkään jo välillä omia ajatuksiani. Olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä kohta 20 vuotta ja suru on varjostanut lähes saman verran. Ihmisiä sairastuu ja kuolee läheltämme koko ajan. Noin kerran vuodessa käymme hautaamassa jonkun maanlepoon. Kyseessä on niin nuoria kuin vanhoja. Surullisinta on, että tuntuu siltä että oma elämä on liukunut ohi, koska surutyöt on vienyt niin paljon aikaa. Ainoat jotka on pitänyt mut järjissä on mun omat vanhemmat, koska saan heiltä niin paljon iloa. Nyt kuitenkin hekin sairastelevat ja päivä kerrallaan mennään veitsen terällä. Eilen taas äiti joutunut sairaalassa käymään. Reilu vuosi sitten äiti sai aivoinfarktin ja tässä nyt ollaankin opeteltu syömään, puhumaan ja liikkumaan uudelleen. No joka tapauksessa mulla alkaa tulla mitta niin sanotusti täyteen tätä surua ja päässäni velloo joka päivä ajatus, että haluan täältä pois ennen kuin joudun taas jonkun hautaamaan ja ilman vanhempiani en halua tänne jäädä. Samoja mietteitä?
En jaksa enää surua
Lohduton
0<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.