Kysyn nyt käytännön vinkkejä. Tarvitsen selviytymiskeinoja normaaleista arkisista asioita selviytymiseen. Kun ajattelen mitä tahansa "pakkoa", tunnen suunnatonta ahdistusta. Hyvä esimerkki on koiralenkki, sitä ei voi lykätä kuin ehkä tunnilla. Oman kodin siivous on minun asiani, ja sitä lykkään usein viikkoja. Sen sijaan kaikki, mihin liittyy joku muu, kuten koirat tai toiset ihmiset, on pakko suorittaa tiettynä hetkenä. Töihin meno, joulukorttien lähettäminen, koirien ruokinta, mikä tahansa vastaava. Itseni hyväksi en viitsi tehdä oikein mitään; säästän voimiani siinä, kun toisten hyväksi tekemisessäkin on enemmän kuin tarpeeksi.
Nykyisin alan jo itkeä, kun mietin, että pitäisi imuroida. Tiedän, olen loputtoman väsynyt, mutta kun taakkani ei ole suurensuuri. Minulla ei ole lapsia eivätkä työpäiväni ole ylipitkiä. Silti en vaan jaksa.
Olisi kiva kuulla pohdiskeluja siitä, miksi joku muu ajattelee kokevansa vastaavaa. Miksi asiat onnistuvat vain harvinaisina oikean mielentilan hetkinä ja muuna aikana kaikki perusasiat tökkii niin, että rehellisesti sanottuna olisi mieluummin elämättä koko elämää.
Tunnen häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen kuin pilalle hemmoteltu lapsi, joka haluaisi tehdä vain kaikkea helppoa ja kivaa.
Millä saatte itsenne liikkeelle jos ajatus toimeen tarttumisesta ahdistaa suunnattomasti?
Nykyisin alan jo itkeä, kun mietin, että pitäisi imuroida. Tiedän, olen loputtoman väsynyt, mutta kun taakkani ei ole suurensuuri. Minulla ei ole lapsia eivätkä työpäiväni ole ylipitkiä. Silti en vaan jaksa.
Olisi kiva kuulla pohdiskeluja siitä, miksi joku muu ajattelee kokevansa vastaavaa. Miksi asiat onnistuvat vain harvinaisina oikean mielentilan hetkinä ja muuna aikana kaikki perusasiat tökkii niin, että rehellisesti sanottuna olisi mieluummin elämättä koko elämää.
Tunnen häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen kuin pilalle hemmoteltu lapsi, joka haluaisi tehdä vain kaikkea helppoa ja kivaa.
Millä saatte itsenne liikkeelle jos ajatus toimeen tarttumisesta ahdistaa suunnattomasti?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunnistan itseäni. Luulen, että stressaamminen, jännitys ja kaiken pelkääminen vie voimat ja siksi ne arkiset tehtävät ahdistaa ja uupumuksessaan niitä ei jaksa.
Ahdistaa, kun kissa pitäis rokotuttaa. Minulla on lapsia, pitkä työmatka jne. ja työpäivän jälkeen olen poikki. Työt hoidan ok ja liikaakin antaen. Ruoanlaitto stressaa, lasten parturit stressaa ja kellon perään eläminen ahdistaa. Viikonloppuna en yleensä suostu tekemään mitään kellotettua. Joskus on tietysti pakkoa ja päivän päätteeksi juoksuani ostamassa pakollisia talvikenkiä ym. olen ihan loppu. Mulla on ollut ankea lapsuus, huonot olosuhteet, miten sulla? Yritetään pärjäillä.
Totaalinen burn out? Olet tehnyt ja yrittänyt rutkasti yli eväiden eikä ole tuottanut mitään tulosta? Velvollisuudet ja oikeudet olleet pahasti epäbalanssissa? Näin ainakin täällä. Edelleenkään ei mitään muutosta ole eikä näy, koska asiasi laitaa ei haluta edes tunnistaa oikein. Väsyttäähän se.
Ajatteletko asioita liikaa. Kirjoita asiat paperille mitä tehtäviä sinulla on ja älä ajattele niitä turhaan. Lue paperista ensimmäinen tehtävä ja tee se asiaa sen kummemmin ajattelematta ja turhaa energiaa siihen tuhlaamalla.
On tuttua minullekin. Joskus sitten taistelen kovasti stressin (tekemättömät pitäisi/tarttisi-asiat stressaavat) ja toisaalta syyllisyyden (kun nyt taaskin on se ja se hoitamatta, tekemättä) kanssa. Minusta tämä on jokin pakkoneuroosi, siis yksi ahdistuneisuushäiriöisen oire. En osaa rentoutua, kun ne tekemättömät asiat aina ovat päässäni kuin listalla. Aina on keskeneräine tunne, koskaan en saa ns. lupaa levätä ja rentoutua, kun tarttishan se ja sekin hoitaa. Just se, ettei kotonaankaan voi levätä rentoutuen aivoja myöten, kun ne tekemättömät kotityöt sekä liian roinan perkaaminen odottavat jatkuvasti. Miksi olen niistä niin tietoinen koko ajan. Selvennän, että yksineläjä olen, joten eihän kukaan edes arvostele, paitsi, minä itse soimaan itseäni (sairasta) esimerkiksi laiskuudesta. Tämä on kauheaa häiriötä, kun vertaan johonkin rentoutumiskykyiseen ihmiseen! Oireeni on tämä just. Samoin koen kuin aloittaja, että kellonajat päivässä vievät voimia, tuovat jännitystä. Minua auttaa tässä se, etten ole työelämässä, joten voin laittaa vain yhden kellonaikaisen pakon päivää kohti, tosin ei tule aina sitäkään. Minun ei tarvitse olla tehokas, tavallaan saan olla hidas asioissa. Silti, olen aina stressaantunut. Lisäksi saan minä ahdistuneisuuskohtauksia tietty, joten toisaalta yritän hyväksyä tilanteeni, luonteeni, ja ajatella, että mitäpä sairautta kukin kantaa, niin sen kanssa pitäisi vaan oppia elämään.
Kyllä usein olen saanut ratkaistua jumitilan tehtävien juttujeni suhteen. Olen pakon kanssa kuin ääneenkin käskyttänyt itseäni tyyliin 'nyt just nouse ylös ja mene tiskipöydän luo, aloita siellä työskentely pienestä, siirtele ja putsaa ensin isot jutut ja etene sitten pienempiin'. Samalla kuvittelen kuin silmälaput silmilleni (henkiset!) etten ajattelisi mitään muuta kuin sitä, johon just ryhdyin. Samoin toimin tyyliin 'mene eteiseen, pue kengät ja muu ja sitten ovesta ulos, kadulla keksit mihin suuntaan menet ja eihän se kestä kuin runsas puoli tuntia kun kierrät reippaan lenkin ja palattuasi olet kuin uusi ihminen'. Tässäkin tilanteessa henkiset silmälaput kaikelta muulta. Pyrittävä ajattelemaan vain sitä yhtä asiaa, eikä väliä vaikka miten siihen voimia laittaa, voimien keskityksellä saa alettua sen jonkin, mikä painaa tai ihan on pakko. Tässä auttaa tässä ja nyt elämisen harjoittelu, mitä en osaa, mutta yrittelen. Jos hetkenkin osaan, saan jotakin suoritettua. Monistakin tehdyistä jutuista sitten tulee tosi hyvä mieli, sekä stressi ja ahdistuneisuus kevenee. Mutta miten oppia lepäämään rennosti? - Tässä nyt jotakin mun kokemusmaailmasta.
Ap. täällä.
Kiitos kaikille pohdinnoista ja vinkeistä. En oikein osaa sanoa, olenko elämässäni suorittanut liikaa vai en. Olen aina ollut vähäenergiainen ihminen, mutta koulussa, opinnoissa ja töissä olen aina antanut kaikkeni. Vapaa-ajalla en taas todellakaan ole ollut mikään kodinjynssääjä-harrastaja-kaffettelija, vaan vapaa-aika on pääasiassa mennyt nollaillen tv:n ääressä, nukkuen ja laiskotellen.
Elämä olisi jotenkin niin vaivatonta ja mutkatonta, kun kykenisi hoitamaan arkisia velvoitteita tuosta vain enempiä ajattelematta. Jotkut jopa nauttivat niistä ja aikaansaamisen tunteesta.
Tee vain se minkä koet tärkeäksi.
Samoja ratoja täällä kulkee. Tuntuu, että mikään ei onnistu, paljon olisi, mitä pitäisi paremmin tehdä ja aika paljon sellaisia asioita, joihin olisi oikeastaan pakko tarttua, mutta ei pysty, mieluummin vain nukkuu, lojuu tms. Töissä pystyn käymään, ihan tuottaviakin asioita tekemään, mutta tuntuu, että olen täysi luuseri ja liian paljon jää tekemättä. Omaa elämää en pysty oikein haluamaan, pari sosiaalista kontaktia ovat ainoa valonpilkku, joiden eteen jaksan enää tehdä mitään. Tuntuu vain, että ei jaksaisi yhtään mitään. Heti, kun ajattelee jotain omaa juttua tai vaikka vaan siivoustakin, niin: siitä tulee minulle hyvää, en ansaitse sitä.
Tiedän kyllä, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta tunteet nollaavat järjen. En enää oikeasti jaksaisi, mutta eihän tässä oikein muutakaan voi. Kunpa en olisi syntynytkään, mutta meni jo, sille asialle ei mitään voi. Tai, no, jätetään sanomatta, mitä mielessä pyörii myös.
Aloittajalle: oletko kokeillut keskittää ajatuksesi täydellisesti vaikka siihen koiraasi. Kokonaan, ajattele vain sitä, miten hauskaa sillä on, kun heität sille keppiä, leikit sen kanssa. Sitten mieti, miten hyvältä sinusta tuntuu siinä hetkessä. Ja saakin tuntua. Yritä ammentaa tuosta, tai mistä tahansa pienestäkin asiasta.