Happy Christmas

JouluMuualla, kiitos viestistä. En oikeastaan ole ajatellutkaan nyt joulun aikaa, kovin on muita kiireitä. Vaikka tiedän että se vietetään taas näiden muutamien luona joiden asennetta minuun en ymmärrä.

Toivottavasti teilläkin kiva joulu:) joudun sentään poistumaan alku illasta, on omassa kodissa laittamista. Ei viikolla ole ehtinyt, vaikka onkin joulu.

Parempi riuska riita kuin hyssytellä laihaa sopua. Suhde poikki.

Mutta sen on sitten kestettävä kaikki elämän eteen tulevat asiat. Miten suhtaudutte tuleviin hautajaisiin, perinnönjakoihin ja muihin ihmiselämän mukanaan tuomiin tapauksiin, jotka eivät ole kenenkään aiheuttamia, vaan seuraus vuosien saatosta.
Se tulee teidän myös päättää ennen kuin hetket ovat käsillä.

On myös ymmärretävä se tilanne, että vastaisuudessa joku eristämännen perheen lapsista ottaa yhteyttä teidän lapsiinne. Onko sukuriita perinnöllinen?

Minulla ja miehellä on aivan eri tapa viettää joulua ja oikeastaan aivan eri tapa elää kuin tämän vanhemmilla ja sisaruksilla. Kyse ei ole yksittäisestä joulusta, vaan vuosikymmenien ajan törkeästä henkisestä pahoinpitelystä.

Meillä ei ole yhtään mitään yhteistä miehen vanhempien kanssa.

On mahdotonta jutustella kun oikeastaan haluaisi puhua asiat selväksi, mutta tietää ettei niiden sanojen sanominen muuttaisi mitään. Mies on sanonut ne jo vanhemmilleen, mutta eivät he muista, kieltävät edelleen mitä ovat tehneet.
Joillakin on eri muistot samasta elämästä.

Mies muistaa 2. vanhempansa hakanneen häntä, muistaa lapsuudestaan äidin joka haki viinaa kotiin ja joka edelleen juo ja huutaa puhelimessa (Kun mies vielä vastasi tälle), sisarukset jotka eivät auttaneet, silloinkaan. Mies on nyt ja ollut työssä, jossa auttaa mm. ihmisiä, joita pahoinpidellään kotona. Äitinsä teki vuosien aikana kaikkensa, mutta ei pystynyt tuhoamaan mieheni luonnetta ja tämän elämäniloa.

Minä valitsin mieheni ja mieheni minut puolisokseen, koska Me Kaksi löysimme toisistamme jotain mistä pidimme ja paljon. Tapaan miehen kanssa tämän muita sukulaisia kun sellainen yhteinen aika löytyy.

En halua enkä aio nähdä mieheni vanhempia ja sisaruksia enää ikinä koskaan. En edes tervehdi jos näen kadulla. Katson läpi.

Minulla ei riitä heille edes pahaa tahtoa, vaikka luulisi. En tunne heitä kohtaan mitään, en vihaa, en ärsytystä, en mitään. Olen kirjoittanut tälle palstalle vuosien ajan, ja huomannut, että minä en pysty muuttamaan heitä, ja siksi en enää edes yritä teeskennellä itselleni enkä miehelleni. Eikä mies ole koskaan teeskennellyt minulla vaan kertonut totuuden lapsuudestaan. On muuten vaatinut paljon mieheltäni, että on selvinnyt siitä elämästä, ja pystynyt aloittamaan uuden.

Tänttärällä, miksi sinä sitten kirjoitat anoppi ja appi -palstalle? Minulla on omat syyni kirjoittaa tänne, kuten aivan varmasti sinullakin.

Miksi minun kirjoitteluni muuten raivostuttaa sinua noin paljon? :) Pyydät päästämään irti.

Milloin tulee se päivä, kun sinä tänttärällä pääset irti vihastasi anoppi ja appi -palstaa kohtaan?

Tänttärällä, lisään vielä, vaikka et halua kuulla totuutta ja pyydät minua pitämään turpani kiinni: mieheni isä löi lastaan toistuvasti, ihan pienestä lapsesta asti. Kyllä, tällaisia isiä on.

Mieheni äiti katsoi sivusta ja salli sen tapahtua. Mieheni äiti joi mieheni lapsuuden ja juo edelleen. Nämä ovat muistoja, joita mieheni ei tule koskaan unohtamaan ja ne vaikuttivat ja vaikuttavat hänen elämäänsä tänäkin päivänä. Ne vaikuttavat myös minuun, koska olen hänen vaimonsa. Minä näen kaiken silmissäni.

Miten päästää irti, kun miehen vanhemmat ja sisarukset eivät jätä meitä rauhaan, vaan aika ajoin lähettävät outoja tekstiviestejä ja äitinsä vielä soitti outoja, vihaisia puheluita?

Me olemme mieheni kanssa päästäneet heistä irti siinä mielessä, että emme tule koskaan tapaamaan heitä. Emme tule sairaalaan vuoteen äärelle viemään kukkia, emmekä hautajaisiin. Emme vastaa, emmekä juttele emmekä reagoi heidän viesteihin millään lailla.

Mutta edelleen, miten se, että en saisi edes kirjoittaa tästä tuntemattomille, auttaisi minua? Minä haluan päästä heistä irti, haluan unohtaa heidät, mutta he eivät salli sitä.

Kuinka ilkeä äiti-ihminen voi olla, että katsoo kun lasta hakataan JA haukkuu tämän vielä vuosikymmenien päästä?

Minun täytyy pitää tämä mielessäni, etten sorru siihen perisyntiin, että taas unohdan. Joistakin asioista ei voi päästää kokonaan irti.

Kiitos Tänttärällä kun veit minua taas hiukan eteenpäin, ja anteeksi jos sanoin sinulle jotain pahasti.

Tulen kirjoittamaan tänne aina silloin kun koen siihen tarvetta. Yleensä silloin kuten nyt joulun aikaan kun taas miehen vanhempien kokoamalta sairaalta ringiltä tuli liuta tekstareita.

Koska kyseessä on n. 20 vuoden tapahtumat, pelkästään omalta kohdaltani - niin kauan olen anopin ja apen "tuntenut -, en ole joka kerta voinut kirjoittaa kaikkia mahdollisia yksityiskohtia joka ainoaan viestiini enkä myöskään oleta että tekstini tunnistetaan aina. En pidä sitä tärkeänä.

He eivät ole tajunneet irrottaa otettaan meistä, eivät tunnu tajuavan, että jos kysyy tai kommentoi jotain meistä kuulemaansa asiaa viestissä meille, ja me emme edelleenkään vastaa yli vuoteen, että miksihän emme vastaa?

Mikään mitä he tekevät ei yllätä miestäni ja minua enää, koska olemme nähneet kaikki ne temput, mihin he kykenevät. Henkilökohtaisista solvauksista aina sisarusten usuttamiseen mukaan tekstarivainontaan ja muiden miehen puolen sukulaisten haukkumiseen. Miehen sisarukset ovat olleet aina vanhempiensa otteessa, mm. taloudellisista syistä eivätkä tunnu keksivän ulospääsyä. Eivät edes halua.

Kipuilen mieluummin täällä netissä nimettomänä, muiden nimiä mainitsematta kuin lähettelen vihaisia viestejä näille henkilökohtaisesti. Netti auttaa, jos ei kirjoittamalla, niin lukemalla muiden vastaavia kokemuksia. Aina on pahempia kuin mieheni vanhemmat ja sisarukset, sad to say, really.

Mieheni ON jo tehnyt eron vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, mutta vasta vuosi sitten, kuten minäkin. Se, että ne eivät sitä tajua, on ongelma, mutta ei se aiheuta minulle ja miehelleni mitään keskinäisiä riitoja. Emme me tappele keskenämme, kun miehen äidiltä tai miehen sisaruksilta tulee outo viesti, miksi ihmeessä tappelisimme?

Missä siis sanoin tai annoin ymmärtää, että meillä on mieheni kanssa parisuhdeongelmia, ja että ruokin niitä? Ei minulla ja miehelläni ole Keskenämme mitään ongelmia, ellei ota lukuun sitä, että on välillä vaikea keksiä mitä ruokaa ostaa kaupasta työpäivän jälkeen.

Se, että tunnemme ongelma-ihmisiä, on osa normiarkea. Melkein jokainen tuntee sellaisen sukulaisen, tuttavan, tai työkaverin.

Millä tavalla myös "käsittelen asioita mieheni puolesta" ? Mikä tässä on epätervettä, koska kyseessähän on anoppi ja appi palsta, ja mieheni vanhemmat ovat, olivat minulle anoppi ja appi?

Kuten jo edellä kerroin, minusta on hyvä juttu että tällainen palsta on olemassa, ja jokaisella meistä on omat syymme miksi kirjoitamme tänne.

Kuten viestistäsi luen, sinäkin edelleen tunnut muistavan, minkälainen lapsuus sinulla oli ja minkälaiset vanhempasi olivat. Ne muistot seuraavat mukana, eikä niitä koskaan unohda. Ne tekivät meistä osaksi sellaisen kuin me nyt olemme.

Muistan lapsuuteni, mutta eivät lapsena minulle tapahtuneet asiat ole enää sellaisia muistoja joita joutuisin pelkäämään tai edes kenellekään kertomaan.
Ymmärrän erittäin hyvin sen, miksi isäni on sellainen kuin on, miksi äitini. Ymmärrän myös sen, että hyvin, hyvin harva ihminen on syntymästään saakka paha. Minun vanhempani ovat omien vanhempiensa, elinympäristönsä tulos eivätkä he ole pääseet pois siitä ympyrästä. Minä olen.

Tarkoitin tuolla ruokkimisella sitä, että olette 20 vuotta olleet miehesi kanssa yhdessä ja yhä sinä koet noin suurta vihaa appivanhempiasi kohtaan, siitä että he ovat lyöneet ja muutenkin pahoinpidelleet miestäsi silloin kun hän oli lapsi. 20 vuotta tapahtumiin täysin ulkopuoliselle ihmiselle, on hirvittävän pitkä aika roikkua toisen asiassa. Tuoda se uudelleen ja uudelleen esille kotona anoppi - appi - puolison välillä ja kertoilla siitä muualla.

Minulla kasvaminen ja irti päästäminen tarkoitti sitä, että en hämmästele, en kanna vihaa, en edes suutu enkä hämmästy enää mistään mitä eteen tulee vanhempieni ja muutamien sukulaisten taholta. En muistele lapsuuttani enää negatiivisessa valossa. Muistan mieluummin hyviä hetkiä, silloin kun vanhempani olivat normaaleja, niitäkin oli vaikkakin vähän, mutta oli. Minä olen antanut anteeksi, jättänyt lapsuuteni taakse. Se on ollutta ja mennyttä, olen sinut sen kanssa, elän tätä päivää ja tulevaisuutta, katson eteenpäin.

Minä pystyn olemaan vanhempieni kanssa samassa ruokapöydässä, samassa tilassa vaikka yötäkin heidän kanssaan. Eivät he nostata minussa enää pienintäkään vihan tunnetta, vain sääliä miten ihmiset heittävät hukkaan elämässään niin paljon.
Eivät he ole minulle mikään kauhistus enkä edes osaa ottaa enää heidän tekosiaan minuun suunnattuina ilkeilynä, annan sanojen mennä ohi noteeraamatta niitä mitenkään. En muistele enkä koe tarpeelliseksi kertoa heidän puheitaan kenellekään. Minun vanhempani ovat alkoholin ja mielenterveysongelmiensa sairastuttamia vanhuksia. Olen täysin hyväksynyt sen etteivät he siitä miksikään muutu eikä heidän käytöksensä minua kohtaan muutu paremmaksi vaikka minä kuinka heitä moittisin.

Tuota nyt en kyllä tosiaan käsitä, miten sinäkin voit sanoa, tuntematta edes meitä (minua ja miestäni) että minä pidän yllä jotain ongelmia, mitä miehelläni on. Miehelläni ei ole mitään ongelmia, eikä minullakaan. Me puhumme kaikista asioista avoimesti ja etsimme yhdessä ratkaisua eri asioihin. Ihan arjen ajankäytöstä joulusuunnitelmiin ja mitä teemme 2017 jne.

Koska perheväkivallasta ja muusta hyväksikäytöstä puhuminen netissä on teistä ilmiselvästi suuri ongelma, niin ehdottamanne ratkaisu on teiltä siis, että en saisi puhua enää siitä, en netissä, enkä kotona. Enkä siis saisi vastata miehelleni, kun hän nostaa asian esille, kun hän taas sanoo, että niiltä tuli taas komentava viesti ?

Miten TE oikein autatte puolisoanne, Koska hiljaisuus on teille se ainoa ratkaisu? Viette kiltisti lapsenne känniläisen anopin luo? Olette aina hiljaa? Mistä teidän perheessä oikein SAA puhua?

Siinä, että mieheni äiti ja isä pahoinpitelivät lastaan, ei ole meille mitään sellaista, että siitä pitäisi olla hiljaa, minun perheessäni. Jotkut teistä eivät vaan pysty käsittelemään näin vaikeita asioita.

Minä kuuntelen miestäni. Olen ihan samaa mieltä siitä, ollut samaa mieltä jo kohta 20 vuotta, että hänellä ON ongelmaäiti ja ongelmaisä ja ongelmasisaruksia. Sen kertominen netissä ei ole mitään "mieheni ongelmien ruokkimista". Siitä puhuminen mieheni kanssa kotona ei ole ongelmien ruokkimista. Jos olisin hiljaa, ja sanoisin, että ole sinä hiljaa, sun äitisi oli oikeassa, SE olisi ongelmien ruokkimista. JA aiheuttaisi meille parisuhdeongelmia.

Ettekö te tosiaan tajua, että kun on avioliitossa, aivan kaikki asiat liittyvät parisuhteeseen, miten kohtelee toista, ja kuuntelee toista, on sitä pari-suh-det-ta? Myös miehen suhde tiettyihin, hänen puolen lähisukuun ja niiden suhteiden 100% katkaiseminen?

Minä luin kunnolla viestinne, ja sattuu vaan niin, että en tosiaan ymmärrä teitä, miten teitte häiriintyneessä mielessänne minusta sen häiriöyksilön.

Minä Kerroin lapsia pahoinpitelevästä äidistä ja isästä, ja teistä pahin ongelma on vaimo, joka tukee miestään = tarkoittaa miehen ongelmien ruokkimista? Minulla ja miehelläni ei ole mitään ongelmia, teillä on. Pahoja tulkinta- ja uhrin syyllistämisongelmia. No niin, nyt sanoin sen teille vielä kerran suoraan.

Teissä on paljon samaa kuin anopissani ja apessa. Näette vikaa niissä, jotka paljastavat mitä joissakin perheissä oikeasti tapahtuu. Te kieltäydytte näkemästä sitä ja pyritte siirtämään keskustelun täysin toiseen aiheeseen.