Parhaat kaverini ovat päätyneet naimisiin. Ne saattoystävät, joiden kanssa sai puhua mieltä painavista asioista. Enkä ole saanut uusia ystäviä, joiden kanssa voisi uskon asioista puhua. Eikä sellaisia, joiden kanssa oltais samalla aallonpituudella. Liikun porukassa, johon en tunne kuuluvani. Porukassa, jossa en voi olla se, mitä olen. Porukassa, joka on minulle kovin vieras. Porukassa, jossa saan kokea pilkkaa. Tai pilkaksi koen sen. Olen puhunut siitä, mutta mikään ei ole muuttunut. Onko mieltä roikkua porukassa mukana, jossa ei tunne oloa kotoisaksi?
Seuroissa mulla ei ole muuta porukkaa, ku tuo. Ei voi noin vain mennä toisiin porukkoihin. Olen sitäkin kokeillut, mutta ei uusiin porukkoihin noin vain liitytä.
Tää vanhoillislestadiolainen meininkin on hyvin porukoitunutta.
Olen käynyt seuroissa ulkopuolisuuden tunteista huolimatta. Vapaa-ajalla ei ole enää ketää, joiden kanssa puhua tiestä ja matkasta. Ei ketään, joka ymmärtää minua. Ei ketään, jonka kanssa kemiat sopisi yhteen.
Koska minulla ei ole ollut saattoystävää aikoihin, olen joutunut pitää sisällään paljon asioita... Ihan kenelle tahansa tuntemattomalle puhujaveljellekään ei ole niin luontevaa puhua, ku tutulle. Nyt olen siinä tilanteessa, etten enää ehkä uskokaan. Olen uskossani niin haaksirikossa, että olen joutunut pitkään miettimään, kannattaako tässä porukassa roikkua.
En tiedä. Olen vain miettinyt ja miettinyt tähän jengiin kuulumisen mielekkyyttä.
P.S. minä en ole enää työelämässä jaksanut tunnustaa uskoa. Olen siellä tehnyt virheitä ja sortunut työkavereiden kanssa illanistujaisiinkin. Onko minulla enää mahdollista kääntää kurssia... eli saada parannusta ja kertoa työporukalle, että en enää voi kaikkeen osallistua :(. Neuvokaa, miten mun kannattaa toimia tästä eteen päin. Jättääkkö joukko, vai toivoa, että saa vielä palaamisen armon?
Seuroissa mulla ei ole muuta porukkaa, ku tuo. Ei voi noin vain mennä toisiin porukkoihin. Olen sitäkin kokeillut, mutta ei uusiin porukkoihin noin vain liitytä.
Tää vanhoillislestadiolainen meininkin on hyvin porukoitunutta.
Olen käynyt seuroissa ulkopuolisuuden tunteista huolimatta. Vapaa-ajalla ei ole enää ketää, joiden kanssa puhua tiestä ja matkasta. Ei ketään, joka ymmärtää minua. Ei ketään, jonka kanssa kemiat sopisi yhteen.
Koska minulla ei ole ollut saattoystävää aikoihin, olen joutunut pitää sisällään paljon asioita... Ihan kenelle tahansa tuntemattomalle puhujaveljellekään ei ole niin luontevaa puhua, ku tutulle. Nyt olen siinä tilanteessa, etten enää ehkä uskokaan. Olen uskossani niin haaksirikossa, että olen joutunut pitkään miettimään, kannattaako tässä porukassa roikkua.
En tiedä. Olen vain miettinyt ja miettinyt tähän jengiin kuulumisen mielekkyyttä.
P.S. minä en ole enää työelämässä jaksanut tunnustaa uskoa. Olen siellä tehnyt virheitä ja sortunut työkavereiden kanssa illanistujaisiinkin. Onko minulla enää mahdollista kääntää kurssia... eli saada parannusta ja kertoa työporukalle, että en enää voi kaikkeen osallistua :(. Neuvokaa, miten mun kannattaa toimia tästä eteen päin. Jättääkkö joukko, vai toivoa, että saa vielä palaamisen armon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinun puolesta en voi sanoa. Itse tein sen ratkaisun, että jätin tuon kaksinaismoraalisen joukon. Eikä ole kertaakaan kaduttanut. Ja mitä useammin kuulen nokittelua esim vl sukulaisilta, sitä paremmalta tuntuu tämä elämä.
Anna palaa vaan jos siltä tuntuu. tietysti pärjäät ilman kavereitaki uskossasi. niin miten se menikää. ei sun kaverit ole syntien anteeksi saamisen este. itelläni oli nuoruudessa vastaavanlaisia ongelmia, en kokenu uskostani mitään iloa. myoöhemmin Rukoilin Jumalaa että löytäisin Oikean totuuden mihin jumala haluaisi minun löytävän. Olen Sen löytänyt. olen entinen vanhoillislestadiolainen. ps anteeksi kirjoitus virheet.
Ei naimisiinmeno tarkoita sitä, että entiset ystävät pitää unohtaa ja hyljätä. Heillä on ehkä vähemmän aikaa sinulle, mutta kun aikaa kuluu, niin heillekin on tärkeää olla tekemisissä ystäviensäkin eikä vain oman puolisonsa ja perheensä kanssa. Ota itse yhteyttä entisiin ystäviisi, ja kerro heille tilanteestasi. Jos he ovat "samalla aaltopituudella" kuten kerroit, niin he tahtovat ja osaavat ymmärtää, olla tukenasi.
Elämässä on haasteellisempia vaiheita, mutta niistä selviää. Varmasti tulet vielä löytämään elämässäsi lisääkin ystäviä. Rukoile, älä jätä uskoasi, sillä se on kuitenkin se kantavin voima!