EI matuja kirkkoihin!

Palestiina, Afganistan, Syyria. Hamas, Taleban, al-Qaida.

Islamilaisissa maissa ei totisesti eletä rauhan aikaa. Onko islam pohjimmiltaan muita uskontoja väkivaltaisempi?

Kysymys on niin ilmeinen, että siitä on kirjoitettu kiihkottomasti hämmästyttävän vähän.

Professori Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin miekka saattaa olla ensimmäisiä suomeksi ilmestyneitä teoksia islamilaisen väkivallan historiasta.

Onko sota jo Koraanissa suuremmassa roolissa kuin vaikkapa Raamatussa?

Vastaus on Hämeen-Anttilan mukaan kyllä: Raamattu on pasifistisempi kirja kuin Koraani.

Koraani on Raamatun tavoin kokoelma lyhyitä tekstikappaleita, jotka ovat usein keskenään ristiriidassa.

Hämeen-Anttila havainnollistaa tulkinnan vaikeutta esimerkillä. Jotkut fundamentalistikristityt perustelevat naispappeuden kieltoa Raamatun jakeella "nainen vaietkoon seurakunnassa". Tämä edellyttää pitkälle menevää tulkintaa: kirjaimellisestihan lause tarkoittaisi, että naiset eivät saisi edes rukoilla ääneen, laulaa virsiä tai ohjata seurakunnan kerhoja.

Koraanin sotaa käsittelevät jakeet ovat osia pitemmistä asiayhteyksistä.

Militantti muslimi voi tukeutua esimerkiksi Koraanin yhdeksänteen suuraan. Viidennessä jakeessa on tappokäsky – mutta myös huomautus Jumalan armeliaisuudesta.

"(– –) surmatkaa monijumalaisia, missä heitä tapaattekin, vangitkaa ja saartakaa heidät ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he katuvat ja antavat almuja, antakaa heidän mennä rauhassa. Jumala on anteeksiantava, armelias."

Jo seuraava jae näyttää kumoavan tappokäskyn: "Jos joku monijumalainen pyytää sinulta suojaa, suojele häntä, jotta hän saisi kuulla Jumalan sanaa, ja anna hänen sitten päästä muualle turvaan (– –)".

Länsimaissa on vaikea ymmärtää islamin käsitettä jihad eli "pyhä sota". Se tarkoittaa sisäistä kilvoittelua, mutta myös kirjaimellista sotaa.

Varsinkin islamin leviämisen alkuvaiheessa muslimien valloitussotia perusteltiin jihadilla – mutta taas pitää tulkita.

Muslimiteoreetikkojen pohdinnat johtivat alkeellisen sodankäynnin sääntöjen teoriaan. Pyhä sota piti erikseen julistaa, ja sitä ei saanut käydä siviilejä vastaan.

Joukkotuhoaseita ei ollut syytä käyttää – sellaisia kuin katapultti tai tuli, joka sai aikaan siviiliuhreja ahtaasti asutuissa kaupungeissa.

Tämä ei toki estänyt muslimeja syyllistymästä hirmutekoihin. Myös varhainen islam tuntee radikaalimuslimeja, joiden mielestä kenet tahansa toisuskoisen sai tappaa millä keinoin hyvänsä.

Hämeen-Anttilan kirjassa on pitkälti kyse idän ja lännen konfliktien historiasta, kuten kirjan alaotsikko kertoo.

Jos katsoo kauas, on helppo nähdä vain uskonto. Vastaavasti kristittyjen sotapäälliköiden tekoja ei selitetä vain uskonnolla, koska sotien poliittinen tausta on tutumpi.

Myös terrorismin kohdalla muisti on lyhyt.

Vielä 1990-luvulla Pohjois-Irlannin katolilaisten terroristien iskut tappoivat Lontoossakin.

Vähänkään Pohjois-Irlannin konfliktia tunteva tietää, että kyse ei ollut uskonnosta vaan Pohjois-Irlannin kuulumisesta Irlantiin tai Britanniaan.

Vielä helpompi on ylitulkita paikallisia konflikteja, jos osapuolina on muslimeja.

Hamasin ja Islamilaisen jihadin kaltaiset ryhmät oikeuttavat iskujaan Israelia vastaan ääri-islamilaisella retoriikalla.

Se on yksi vaihe Palestiinan ja Israelin pitkässä konfliktissa. Ennen Hamasin nousua terrori-iskuja tehtiin arabisosialistisen aatteen nimissä, kunnes Jasser Arafatin johtama Palestiinan vapautusjärjestö PLO ajautui sivuraiteelle.

Uskonnollista retoriikkaa käyttää myös vastapuoli. Perustellessaan Länsirannalle rakennuttamiaan siirtokuntia Israelin johtajat viittaavat mielellään Vanhan testamentin Juudeaan ja Samariaan.

Maailmanlaajuisen islamilaisen ideologian puolesta taistelevista terroriryhmistä vahvin on saudilähtöinen al-Qaida. Afganistanin ja Pakistanin Taleban on paikallinen liike, joka ei ole erityisen kiinnostunut maailmasta pashtuheimon alueen ulkopuolella.

Al-Qaidan terrori-iskut Lontoossa ja Madridissa olivat Euroopan tuhoisimmat aina "vasta-jihadilla" iskujaan perustelleen Anders Behring Breivikin iskuun asti.

Breivik sai innoitusta "Wienin koulukunnasta", löyhästä internetyhteisöstä, jonka nimi viittaa Wienin taisteluun 1683. Silloin islaminuskoisen Osmanien valtakunnan eteneminen syvemmälle Eurooppaan päättyi Wienin porteille.

Jos asian esittää näin, on helppo saada kuva johdonmukaisesta Eurooppaa uhanneesta muslimiuhasta.

Tällainen tuokiokuva "Eurooppaa" uhanneesta muslimiarmeijasta antaa ymmärtää, että 1600-luvun Eurooppa olisi ollut jonkinlainen nykyistä Euroopan unioniakin yksimielisempi kristitty paratiisi.

Tosiasiassa Euroopan suurin uhka oli se itse: Kristityt valtiot kävivät toisiaan vastaan sotia, joiden loppumista toistaiseksi saatiin odottaa kolmensadan vuoden ajan.

Yksi paradokseista on siinä, että islamin näkeminen "länttä" uhkaavana voimana edellyttää sitä, että islamista hellii kuvaa sopusointuisena, riidattomana yhteisönä.

Sellainen se ei tietysti koskaan ollut. Ei Wienin porteille pysähtynyt yksimielinen