Statistit
"Kun suomalainen puhuu yhteiskunnasta, hän tavallisesti tarkoittaa valtiota. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, toisinaan toisilleen vastakkaisiakin.
Yhteiskunta käsittää kaikki ne puuhat ja riennot, joita yksityiset kansalaiset ja heidän yhteenliittymänsä, elinkeinoelämä, puolueet, uskonnolliset liikkeet, tiedotusvälineet, herrat ja narrit harjoittavat omaehtoisesti, toki kernaasti lakien ja hyvien tapojen rajoissa.
Kansalaistottelemattomuus voi silti kuulua sen keinovalikoimaan, mutta vain jos se on avointa, pyyteetöntä ja vastuullista, valmis kantamaan seuraamukset siitä, että vauhditetaan ilmeisten epäkohtien korjaamista.
Vireä kansalaisyhteiskunta on elävän demokratian elinehto. Se on vuorovaikutus- mutta ei alisteisessa suhteessa valtioon ja julkiseen valtaan. Ennen kaikkea se antaa virikkeitä ja pumppaa happea ja raitista ilmaa vallankäytön tunkkaisiin labyrintteihin.
Vakiintuneiden valtarakenteiden sisällä ei koskaan synny mitään todella uutta. Se sikiää erilaisuuden ja moniarvoisuuden kirjavalta kasvualustalta. Kukoistaakseen se tarvitsee aloitteellisuutta ja ristiriitoja, joiden ratkaisemiseen on suotavaa käyttää sivistyneitä menettelytapoja.
Siksi riippumaton oikeuslaitos ja riippumaton tiedonvälitys ovat myös aidon kansalaisyhteiskunnan tae.
Länsimaisessa oikeusvaltiossa tuomari on parhaimmillaan kansalaisen turva valtiota ja julkisvaltaa vastaan. Suomessa tuomarit ovat virkamiehiä, jotka pitkälti samastuvat muuhun virkakuntaan.
Tuomiovalta ei meillä - eikä Ruotsissa - ole selvästi eriytynyt muusta hallinnosta. Oikeuslaitos on toiminut myös rekisteri- ja jopa veronkantoviranomaisena. Sen tulee tuntea ja soveltaa lakia tarkemmin kuin muiden viranomaisten, mutta laadullista eroa yleishallintoon on joskus vaikea huomata.
Suomalaiset poliitikot ovat parhaimmillaankin statisteja - ei vain siksi, että kansainvälisellä näyttämöllä, jotakin Martti Ahtisaarta lukuun ottamatta, vaan siksi että he edustavat statismia, yletöntä valtiouskoa, joka on meillä iskostettu kansalaisiinkin.
Kotoinen 60-luvun radikalismikin jäi lopulta valtion panttivangiksi. Minulle se on kauhistus. Avasin kerran erään juhlatilaisuuden, jonka ohjelmaan oli puheeni kohdalle merkitty "Valtivallan tervehdys". Jouduin pahoittelemaan, että niin valtio kuin valtakin ovat minulle outoja olentoja, joita en osaa edustaa vaan joita vastaan olen usein taistellut.
Pahinta on kuitenkin se, että myös sananvapauden käyttö on Suomessa jäykistynyt valtiolliseen univormuun. Se näkyy niin uutiskynnyksissä, aiheiden valinnassa kuin lähteiden käytössä. Niin pösilöä ministeriä maassa ei ole tainnut ollakaan, etteikö hän saisi oitis tilaa julkisessa sanassa.
Aasian järistyskatastrofi osoitti havainnollisesti, miten köyhää vain virallislähteisiin tukeutuva tiedonvälitys todella on. Anthony Eden sanoi, että hallitukset ovat aina kierroksen jäljessä. Viestimien pitäisi kuitenkin olla ajan tasalla, mieluummin vähän edellä. Virallisista lehdistä välittyy kovin kalpea kuva sykkivästä maailmasta.
Luotettavinta tietoa tietoa tsunami-tuhoista sai klikkaamalla Sukeltajien nettisivun. Kolmessa päivässä sillä oli yli puoli miljoonaa kävijää. Sukeltajien keräämät tiedot olivat lisäksi salamannopeasti käytettävissä. Pinnalla liitävät lehdistö ja televisio jäivät surkeasti kakkoseksi.
Nettipäiväkirjat ja -julkaisut eli blogit ovat tulleet hyvin suosituiksi. Monet laatulehdet ovatkin alkaneet liittää niitä omille nettisivustoilleen. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa blogeilla oli valtaisa vaikutus.
Perinteiset viestimet jäävät tätä menoa pian perässähiihtäjiksi. Mutta muutos voi avata vihdoin väylän myös kansalaisjournalismiin, josta meilläkin puhuttiin vielä muutama vuosi sitten. Yhteiskunta olemme me, vaikka juuri meillä se usein unohtuukin." (Iltalehti 20.1.2005, Matti Wuori, lainaus)
"Kun suomalainen puhuu yhteiskunnasta, hän tavallisesti tarkoittaa valtiota. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, toisinaan toisilleen vastakkaisiakin.
Yhteiskunta käsittää kaikki ne puuhat ja riennot, joita yksityiset kansalaiset ja heidän yhteenliittymänsä, elinkeinoelämä, puolueet, uskonnolliset liikkeet, tiedotusvälineet, herrat ja narrit harjoittavat omaehtoisesti, toki kernaasti lakien ja hyvien tapojen rajoissa.
Kansalaistottelemattomuus voi silti kuulua sen keinovalikoimaan, mutta vain jos se on avointa, pyyteetöntä ja vastuullista, valmis kantamaan seuraamukset siitä, että vauhditetaan ilmeisten epäkohtien korjaamista.
Vireä kansalaisyhteiskunta on elävän demokratian elinehto. Se on vuorovaikutus- mutta ei alisteisessa suhteessa valtioon ja julkiseen valtaan. Ennen kaikkea se antaa virikkeitä ja pumppaa happea ja raitista ilmaa vallankäytön tunkkaisiin labyrintteihin.
Vakiintuneiden valtarakenteiden sisällä ei koskaan synny mitään todella uutta. Se sikiää erilaisuuden ja moniarvoisuuden kirjavalta kasvualustalta. Kukoistaakseen se tarvitsee aloitteellisuutta ja ristiriitoja, joiden ratkaisemiseen on suotavaa käyttää sivistyneitä menettelytapoja.
Siksi riippumaton oikeuslaitos ja riippumaton tiedonvälitys ovat myös aidon kansalaisyhteiskunnan tae.
Länsimaisessa oikeusvaltiossa tuomari on parhaimmillaan kansalaisen turva valtiota ja julkisvaltaa vastaan. Suomessa tuomarit ovat virkamiehiä, jotka pitkälti samastuvat muuhun virkakuntaan.
Tuomiovalta ei meillä - eikä Ruotsissa - ole selvästi eriytynyt muusta hallinnosta. Oikeuslaitos on toiminut myös rekisteri- ja jopa veronkantoviranomaisena. Sen tulee tuntea ja soveltaa lakia tarkemmin kuin muiden viranomaisten, mutta laadullista eroa yleishallintoon on joskus vaikea huomata.
Suomalaiset poliitikot ovat parhaimmillaankin statisteja - ei vain siksi, että kansainvälisellä näyttämöllä, jotakin Martti Ahtisaarta lukuun ottamatta, vaan siksi että he edustavat statismia, yletöntä valtiouskoa, joka on meillä iskostettu kansalaisiinkin.
Kotoinen 60-luvun radikalismikin jäi lopulta valtion panttivangiksi. Minulle se on kauhistus. Avasin kerran erään juhlatilaisuuden, jonka ohjelmaan oli puheeni kohdalle merkitty "Valtivallan tervehdys". Jouduin pahoittelemaan, että niin valtio kuin valtakin ovat minulle outoja olentoja, joita en osaa edustaa vaan joita vastaan olen usein taistellut.
Pahinta on kuitenkin se, että myös sananvapauden käyttö on Suomessa jäykistynyt valtiolliseen univormuun. Se näkyy niin uutiskynnyksissä, aiheiden valinnassa kuin lähteiden käytössä. Niin pösilöä ministeriä maassa ei ole tainnut ollakaan, etteikö hän saisi oitis tilaa julkisessa sanassa.
Aasian järistyskatastrofi osoitti havainnollisesti, miten köyhää vain virallislähteisiin tukeutuva tiedonvälitys todella on. Anthony Eden sanoi, että hallitukset ovat aina kierroksen jäljessä. Viestimien pitäisi kuitenkin olla ajan tasalla, mieluummin vähän edellä. Virallisista lehdistä välittyy kovin kalpea kuva sykkivästä maailmasta.
Luotettavinta tietoa tietoa tsunami-tuhoista sai klikkaamalla Sukeltajien nettisivun. Kolmessa päivässä sillä oli yli puoli miljoonaa kävijää. Sukeltajien keräämät tiedot olivat lisäksi salamannopeasti käytettävissä. Pinnalla liitävät lehdistö ja televisio jäivät surkeasti kakkoseksi.
Nettipäiväkirjat ja -julkaisut eli blogit ovat tulleet hyvin suosituiksi. Monet laatulehdet ovatkin alkaneet liittää niitä omille nettisivustoilleen. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa blogeilla oli valtaisa vaikutus.
Perinteiset viestimet jäävät tätä menoa pian perässähiihtäjiksi. Mutta muutos voi avata vihdoin väylän myös kansalaisjournalismiin, josta meilläkin puhuttiin vielä muutama vuosi sitten. Yhteiskunta olemme me, vaikka juuri meillä se usein unohtuukin." (Iltalehti 20.1.2005, Matti Wuori, lainaus)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.