Kuinka päästä arvottomuuden tunteesta

Se on inhimillinen tunne. Oletko katsonut Inhimillisen tekijän lokakuussa 2016, jossa haastateltavana olivat Tommy Hellsten, eräs keuhkolääkäri ja Ilona Rauhala? Hellsten kertoi hyvin avoimesti arvottomuuden tunteestaan. Samaten keuhkolääkäri kertoi masennuksestaan.

Itse ajattelen, että lapsuuden kokemukset voivat nostaa pintaan tuon tunteen. Et ole yksin maailmassa, etkä Suomessa. Suomessa on sellainen historia, että sairaita perheitä koko historia täynnä;kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön kuviot kulkeutuneet sukupolvelta toiselle. Lapsia hyljeksitty, kaltoin kohdeltu, narsismia jne.

Oma lääkkeeni raskaisiin, elämänhalua hukuttaviin tunteisiin on, että lakkaan ajattelemasta, ylläpitämästä ajatuksia, jotka ovat kielteisiä. Niin yksinkertaista se on. Tottumus pyörittää päässä kielteisiä ajatuksia. Kielteinen ajatus antaa pahan olon.

On haaste katkaista ajatus heti kättelyssä, kun se tulee. "Terve, ai se olet sinä. Kuule, minä en halua sinua elämääni. Kiitos ja tervemenoa." Aivosi oppivat tämän, kunhan ensin teet sen (katkaiset kielteiset ajatukset) sinnikkäästi joka kerta.

Sen sijaan on hyväksi keskittyä toimintaan tai liikuntaan (luonnossa kävely).

Toimettomuus ja kielteisten ajatusten jauhaminen kuuluvat yhteen.

Tuo on tuttu tunne myös minulle. Sitten juohtu mieleen mikä oikeastaan olen olen musiikillisesti lahjakas,koko peruskoulu aikani olin paras laulaja koko koulussa arvosanalla 10 Lisäksi sisä luvussa olin luokkani paras koko kouluajan, Nyt aikuisena olen kirjoitellut moniin lehtiin, johon ei pysty suvustani kukaan. Arvottomuuden tunne kylvetään useimmalle ihmiselle jo hänen lapsuudessaan. Minulle se kylvettiin jo kotona, siks kun en ollut käytännön ihminen, olen enemmän henkisten asioitten mies kuten musiikki lukeminen kirjoittaminen. Olin perheestä jossa ei ymmärretty näitten asioitten päälle. Tulin välinpitämättömäksi koska mulle joka päivä todistetiin, että olen arvoton. Lukea en saanut,koska se oli jonniin joutavaa ajan haaskausta, kirjoituksiani ivattiin. Isä arvosti vain niitä velimiehiä jotka hyvin pärjäsivät käytännön töissä. Oman arvoni ja lahjani opin arvostamaan itse. En olekkaan niin arvoton kuin minulle on sanottu.
Ajatteleppa nyt missä asiassa sinä olet ehkä parempi niitä joita arvostetaan, Ehkä sinullekkin on kylvetty se arvottomuuden tunne jo lapsena. Ei meistä kaikki ole kauniita, tai käytännön ihmisiä tai taitelioita. Uskon luojaan ja hän on tehnyt minusta oikeastaan mestari teoksen, jos odotat ihmisiltä sitä arvostusta, niin erehdyt, sinun on opittava itse arvostamaan itseäsi.

Komppaan edellisiä. Kuitenkin, syyttävän sormen kohdistaminen lapsuuden kotiin, vanhempiin ainostaan, taitaa olla hyödytöntä ... oman ' paranemisen ' kannalta. Toki asioita voi ottaa puheeksi, josko siltä tuntuu.

En usko koskaan pääsevän eroon pätemättömyydentuntestani. Tiedostin tämän ongelmani 25 vuotiaana.
Sain tietoa että kunnioitusta itseä kohtaan voi rakentaa siru sirulta. Piilotajuntaa työstämällä se onnistuukin joiltakin tyypeiltä.
Geeniperintöni takia en ole voinut välttyä zombiutumiselta, mutta mieluummin tämäkin kuin kuolla toisten ihmisten hylkäämänä.

Yritä katsoa kauas. Katso kauas taakse historiaan ja oivalla sitten, mitä näkyy edessä. Mitä ihminen on.

https://www.youtube.com/watch?v=gxHQqeQsQ3w

tekemällä jotakin arvokasta; esimerkiksi itselleen, alkulähteenä vaikka syömällä terveellisesti, ja ITSEtekemänsä ruuan kautta.

Kiitos kaikille vastauksista, ilmeisesti meitä jotka kokee arvottomuutta löytyy paljon.
Itsellä arvottomuus lähtee jo ihan alusta eli kotoa, isä ei arvostanut itseään/tekemisiään ja näin ollen sitten se heijastui meihin lapsiin.
Kehuja ei juurikaan tullut, moitteita enemmänkin.

Varmaankaan ei ole mitään yksittäistä tekijää vaan saattaa olla yleinen ilmapiiri joka vaikutti perheessä.
Muistan kuinka mietin ylä-aste iässä että minkä takia meidän perhe on huonompi kuin isän siskojen perheet. Tätäkään ei suoraan tietenkään ole sanottu mutta jollakin tavoin tälläinen käsitys on syntynyt.

Jos joku on lukenut kirjan "häpeän lapset" niin siinä moni kohta tuntuu siltä kuin lukisin omasta isästäni.
Tähän päälle vielä koulukiusaamista niin kyllä arvottomuus ja jonkinlainen häpeä itsestä istuu lujassa.

Voiko tästä arvottomuudesta/häpeästä sitten jotenkin päästä?

Järjellä saattaa ymmärtää että on ihan hyvä, kun ajattelen niitä kaikkia ongelmia joita on elämässä ollut ja vieläkin on ja silti olen päässyt elämässä eteenpäin niin aika sinnikäs olen kumminkin.

Se arvottomuuden tunne tuntuu nimeen omaan olevan tunne joka on sisällä ,sen muuttaminen ei ainakaan vielä ole onnistunut.

---------------------------------------------------------------
Vaikka olen aikuinen ihminen jo niin taidan vieläkin jollakin tapaa odottaa jonkinlaista hyväksyntää, että joskus sanottaisiin että olen pärjännyt tai muuta vastaavaa positiivistä, sitä en kumminkaan vanhemmilta saa.
Isäni ei ole kehuja koskaan saanut, näin ollen hän ei osaa sitä myöskään antaa.

Pitäisi jotenkin tältä osin olla itselleen hyvä vanhempi, päästää vanhemmistaan irti ja nähdä itsensä oikeassa valossa.