Moikkelis. Olen siis ladyboy, kuten otsikko antaakin ymmärtää. Voit siis lopettaa lukemisen jos pippelityttöjen olemassaolo elämääsi järkyttää.
Jatkan sydänsurujeni purkamista. Olen noin kolmekymmentä vuotias, joka eli elämäänsä väärässä kehossa. Hormonit sain tänä vuonna, kyllähän minua hieman harmittaa, etten kymmenen vuotta sitten omannut tietoa transasioista, ja jouduin myös käymään leikkauksissa jatkuvasti erään tulehduksen takia.
Teininä ja nuorena aikuisena olen viimeksi ollut ihan "poikana/miehenä" jonkinlaisissa pienissä suhteissa tytsyjen/naisten kanssa, mutta ei niistä mitään pitkiä juttuja kehittynyt, koska niin oudolta kun se non-transihmisestä tuntuukaan lukea, niin inhosin omaa kehoani ja liiallista maskuliinisuuttani niin paljon, että en kyennyt rakastamaan ketään naista. Minua ei silloin vielä miehet kiinnostanut.
Olen lähiaikoina tutustunut erääseen mieheen, jonka olen pari kertaa tavannut. Ongelma on se, että hän on pelimies, enkä minä sitä pahana pidä, koska ei hänkään tiedä mitä haluaa itseltään ja muilta. Ja kun on kuitenkin ns. sinkku toistaiseksi.
On myös vain reilut pari vuotta siitä, kun aloin pitämään miehistäkin. Minulla ei ole yhtään kokemusta miehistä "silleen", ja huomasin kun tavattiin em. miehen kanssa ekaa kertaa, että hän olisi halunnut mua. Luulin ettei enää tavata, mutta tavattiin. Kerroin sen jälkeen hänelle, että mul on aivan helvetin valtavat tunteet sitä kohtaan ja kerroin myös sittemmin, että haluan vain hänet, mutta hänen täytyy opettaa mua olemaan nainen hänelle. Sängyssäkin. Tai baarissa pöydän alla hänen nauttiessaan olutta ja minun hellää kättäni ja suuta. x) Kyllä mä todellakin sen verran hullu oon, et kykenisin tuollaiseenkiin rivoiluun, sitten ku mulle on ensin opetettu Pirkka-niksit.
Reilu vuorokausi sitten hän soittikin mulle nopsaa ja puhuttiin. Sanoin, että enhän mä voi pakottaa sua, et sä saat valita kenet tahansa niistä naisista, mutta kertosit sitten mulle, jos mä en häntä kiinnosta.
Sitten se sanokin, että kyllä voin pakottaa. :D Oli se hieman huppelis, mut oli ihana silti jutella. Mut sitten puhelin katkesi oudosti, eka toisteli mun nimeä pari kertaa ja puhelu katkesi. Se oli baariin menos sillon kavereineen. Mä laitoin sille viestii sit, et mitä tapahtu ku katkes, ja ei koko eilisenä päivänä kuulunut yhtään mitään koko henkilöstä. Ei siis kysellyt, että mitä mun päivään kuuluu, tai yhtään mitään.
Oon sen takia niin murheellinen. Jos sanoo, että välittää, niin luulis sen muistavan sitten muakin. En mä vihtiny eilen ruveta kyselemään mitään, ja sitä paitsi mä viimeses viestis kysyin miksi puhelu katkesi jne. mut ei tullu enää mitään vastausta.
Mä oon tänään aamupäivällä aatellu sille viestittää, ja kysyä, et onks mul mitään saumoja sen suhteen, ja kysyä, et miks se ei oo mua muistanu ollenkaan. Me myös tullaan tapaamaan vielä tässä todennäköisesti lähiaikoina jne. Mä sit oon lupautunu kertoo kasvokkain tunteeni, mut pyytänyt häntä myös opettamaan mua hellästi. Mut mua pelottaa, et se haluaa vaan testata mua. Sen mä tiedän, että se kykenee myös normaaliin parisuhteeseen, jolloin se ei ravaa joka kukassa. Ja se anto kuitenkin ymmärtää, et meil vois olla tulevaisuutta. Mutta, kun ei edes kysytä, et "mitäs hanin päivään kuuluu", tai mitään muutakaan, niin kyl se mua niin sattuu sydämestä.
Tiedän, että teidän neuvonne on, että unohtaisin tuon miehen. Mut en mä pysty. Mä unelmoin siit, että pystysin olee hänen naisensa, joka tekee hänet onnelliseksi. Ja, että hän tekee vastaavasti minut onnelliseksi miehenäni. Ei siin auta, kun viestitellä hälle taas aamulla, vaikka siit on vaan pari päivää, kun mä kerroin viestillä tunteeni hänt kohtaan sen jälkeen, kun oli täällä käynyt toisen kerran kaffel ja rupattelemassa. Sillon mä sekosinki lopullisesti ja ilmaisin palavat tunteeni hänelle, kun oli lähtenyt jo kotiinsa ajelemaan eri kaupunkiin. Mä myöhemmin sanoinki, et sun pitää mulle kertoo mitä haluat, koska en osaa lukea ajatuksiasi. Ja se kokemus puuttuu miehistä. Ikävä kyllä...
Huokaus. En edes tiedä miksi kirjoitin tämän tänne, mutta pakko mun oli jonnekin purkaa ahdinkoni. Enkä mä voi ykskaks lakata ajattelemasta häntä, ei mua kukaa muu kiinnosta tällä hetkellä ja olo tuntuu ihan vitun paskalta ja tekis mieli alkaa itkemään. :'c Voih...
Jatkan sydänsurujeni purkamista. Olen noin kolmekymmentä vuotias, joka eli elämäänsä väärässä kehossa. Hormonit sain tänä vuonna, kyllähän minua hieman harmittaa, etten kymmenen vuotta sitten omannut tietoa transasioista, ja jouduin myös käymään leikkauksissa jatkuvasti erään tulehduksen takia.
Teininä ja nuorena aikuisena olen viimeksi ollut ihan "poikana/miehenä" jonkinlaisissa pienissä suhteissa tytsyjen/naisten kanssa, mutta ei niistä mitään pitkiä juttuja kehittynyt, koska niin oudolta kun se non-transihmisestä tuntuukaan lukea, niin inhosin omaa kehoani ja liiallista maskuliinisuuttani niin paljon, että en kyennyt rakastamaan ketään naista. Minua ei silloin vielä miehet kiinnostanut.
Olen lähiaikoina tutustunut erääseen mieheen, jonka olen pari kertaa tavannut. Ongelma on se, että hän on pelimies, enkä minä sitä pahana pidä, koska ei hänkään tiedä mitä haluaa itseltään ja muilta. Ja kun on kuitenkin ns. sinkku toistaiseksi.
On myös vain reilut pari vuotta siitä, kun aloin pitämään miehistäkin. Minulla ei ole yhtään kokemusta miehistä "silleen", ja huomasin kun tavattiin em. miehen kanssa ekaa kertaa, että hän olisi halunnut mua. Luulin ettei enää tavata, mutta tavattiin. Kerroin sen jälkeen hänelle, että mul on aivan helvetin valtavat tunteet sitä kohtaan ja kerroin myös sittemmin, että haluan vain hänet, mutta hänen täytyy opettaa mua olemaan nainen hänelle. Sängyssäkin. Tai baarissa pöydän alla hänen nauttiessaan olutta ja minun hellää kättäni ja suuta. x) Kyllä mä todellakin sen verran hullu oon, et kykenisin tuollaiseenkiin rivoiluun, sitten ku mulle on ensin opetettu Pirkka-niksit.
Reilu vuorokausi sitten hän soittikin mulle nopsaa ja puhuttiin. Sanoin, että enhän mä voi pakottaa sua, et sä saat valita kenet tahansa niistä naisista, mutta kertosit sitten mulle, jos mä en häntä kiinnosta.
Sitten se sanokin, että kyllä voin pakottaa. :D Oli se hieman huppelis, mut oli ihana silti jutella. Mut sitten puhelin katkesi oudosti, eka toisteli mun nimeä pari kertaa ja puhelu katkesi. Se oli baariin menos sillon kavereineen. Mä laitoin sille viestii sit, et mitä tapahtu ku katkes, ja ei koko eilisenä päivänä kuulunut yhtään mitään koko henkilöstä. Ei siis kysellyt, että mitä mun päivään kuuluu, tai yhtään mitään.
Oon sen takia niin murheellinen. Jos sanoo, että välittää, niin luulis sen muistavan sitten muakin. En mä vihtiny eilen ruveta kyselemään mitään, ja sitä paitsi mä viimeses viestis kysyin miksi puhelu katkesi jne. mut ei tullu enää mitään vastausta.
Mä oon tänään aamupäivällä aatellu sille viestittää, ja kysyä, et onks mul mitään saumoja sen suhteen, ja kysyä, et miks se ei oo mua muistanu ollenkaan. Me myös tullaan tapaamaan vielä tässä todennäköisesti lähiaikoina jne. Mä sit oon lupautunu kertoo kasvokkain tunteeni, mut pyytänyt häntä myös opettamaan mua hellästi. Mut mua pelottaa, et se haluaa vaan testata mua. Sen mä tiedän, että se kykenee myös normaaliin parisuhteeseen, jolloin se ei ravaa joka kukassa. Ja se anto kuitenkin ymmärtää, et meil vois olla tulevaisuutta. Mutta, kun ei edes kysytä, et "mitäs hanin päivään kuuluu", tai mitään muutakaan, niin kyl se mua niin sattuu sydämestä.
Tiedän, että teidän neuvonne on, että unohtaisin tuon miehen. Mut en mä pysty. Mä unelmoin siit, että pystysin olee hänen naisensa, joka tekee hänet onnelliseksi. Ja, että hän tekee vastaavasti minut onnelliseksi miehenäni. Ei siin auta, kun viestitellä hälle taas aamulla, vaikka siit on vaan pari päivää, kun mä kerroin viestillä tunteeni hänt kohtaan sen jälkeen, kun oli täällä käynyt toisen kerran kaffel ja rupattelemassa. Sillon mä sekosinki lopullisesti ja ilmaisin palavat tunteeni hänelle, kun oli lähtenyt jo kotiinsa ajelemaan eri kaupunkiin. Mä myöhemmin sanoinki, et sun pitää mulle kertoo mitä haluat, koska en osaa lukea ajatuksiasi. Ja se kokemus puuttuu miehistä. Ikävä kyllä...
Huokaus. En edes tiedä miksi kirjoitin tämän tänne, mutta pakko mun oli jonnekin purkaa ahdinkoni. Enkä mä voi ykskaks lakata ajattelemasta häntä, ei mua kukaa muu kiinnosta tällä hetkellä ja olo tuntuu ihan vitun paskalta ja tekis mieli alkaa itkemään. :'c Voih...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja tosiaan olen tuntenut hänet yli vuoden ajan, mutta ensimmäisen kerran tapasimme livenä loppusyksystä. Mä jo tavallaan silloin kiinnostuin hänestä ja oletettavasti hänkin minusta. Pitää vaan jaksaa taistelua. Tuntuu vaan niin paskalta, kun ei ollenkaan mitään ilmoita olemassaolostaan minulle.
Mä haluun sen miehen ja hen vaikka sen kuuluisan kuun taivaalta, jos se ratkaisee asian. Argh.. :'c
Mun melestä malta yhteydenottoa, vielä pari päivää. Torstaina kysy häneltä itseltään, mitä kuuluu. Kysele viikon tapahtumista.
Jos hän on kiinnostunut sinusta , hän automaattisesti kysyy. Jos ei, silloin voit vallan hyvin suoraan kysyä, mikä on.
Viikonloppuna, en itse yhteyttä ottaisi. Humalassa ja/ tai muiden seurassa, asia ei selviä helposti.
Kiitos vastauksesta. ♥
Kyllä mä tiedän, et se on ohi nyt ja asiaa ei auta yhtään se, että tuplasin perjantaina mun hormonilaastariannoksen. Eilen ja toissapäivänä itkin paljon. Koetan päästä jotenkin eteenpäin, mutta mä niin harvoin tunnen vetoa kehenkään. Oon aika nirso ihmisten suhteen. Sen pitää olla itselle sopiva ja nyt tuntui siltä.
Mistä mä tiedän, et se ei halua mua? No siit, et mä ihan pää tunteista sekaisin menin kirjoittamaan hänelle tuon lauantain viestin jälkeen (kun se puhelu katkesi), niin mä kirjotin sille sit sunnuntaina päiväl ruusunpunaisten lasienkin läpi katsottuna "lievästi sanottuna" ällömakean viestin, jossa kerroin ikävöiväni häntä kokoajan ja olevani valmiina kaikkeen, jos hän haluaa vielä mut kohdata.
Ei se vastannut mitään, joten kirjoitin sunnuntai iltana, et mä tajusin, että et sä mua haluakaan elämääsi ja jätän sut rauhaan, jonka jälkeen tuli pari lyhyttä lausetta mm. että hän on tunnevammainen, tai jotain muuta vastaavaa.
Laitoin viel, et kukapa meist ei ois, mut oisin halunnu tietää mikä meni vituilleen. En saanut siihen enää vastausta ja itkin itseni uneen. Niin en ole kai koskaan ennen ole tehnyt.
Emmä tiiä miksei se voinu kertoo mitää järkevämpää viimeses viestissään, vaik sellasen tunteiden ryöpyn ite hänelle osoitin. Ehkä hän ei pysty ajattelemaan niin syvillä tunnetasoilla. Ite ku oon aina ollut tämmönen herkkä sisältäni ja kaipaan romantiikkaa. Kuutamokävelyitä ja sen sellaista ja sit toisaalta tykkään myös piereskellä ruokapöydässä!
Muistan, kun entinen kaveri meni naimisiin 2006, niin mä olin siel kutsuvieraana ja kymmenkunta muuta kaveriani. Mä aloin itkemään, ku ne käveli sinne alttarille, ja häpesin silmät päästäni, kun kaverit näki, et pillitän. xD Mutta kun se oli niiiiiiiiiiin kaunis hetki... =)
Luulen, että tää mies säikähti juuri sitä, että mä yhtäkkiä olinkin niin kauheen kiinnostunut ja niin edelleen. Koska kyl mä tiedän et hänelläkin on vaikeuksia päättää mitä keneltäkin haluaa, ja mitä elämältään tahtoo. Emmä itekään juuri koskaan tiedä. Meen ku päätön kana, teen asioita hetken mielijohteesta jne. Mut nyt mä ajattelin, että mun on pakko kertoo sille, mitä mieltä mä siit olen. Ja sitä viestiä en lähettänytkään hetken mielijohteesta.
Siit on noin vuosi, ku netissä tutustuttiin. Mä jo sillon ihastuin siihen vähän, ja puheltiin kaikenlaista, paljastu ihmeellisiä sattumuksia myöskin (ei mitään negatiivisia).
Mut sit viime talvena mä rupesin ajattelee pikkuhiljaa muita asioita.
Ja nyt yhtäkkiä loppusyksystä, viikko sen jälkeen tosiaan ehdotti tapaamista, ku olin nuo hormonit saanu. Mä melkein jo peruin sen, kun mua nukutti isllon hirveenä ja se oli vasta myöhään tulossa.
Sillon sit ku näin sen livenä, mua vaan jännitti silloin niin kovasti. Jännä kun sitä pelkää, että toinen alkaa vihaamaan jos ei onnistukaan tarpeeksi hyvin toisen kanssa ekalla tapaamisella. Ja sit onkin tekemättä yhtään mitään... Ja jälkeenpäin kiroaa itsensä alimpaan Helvettiin, että joo, ois varmaan itekin pitänyt ottaa pari siideriä jne. Mut ku oon viis vuotta koht ollu juomatta, niin emmä tahtonut.
Sit mä säikähin, ku se totes, et se haluis tulla yötä, koska oli muutaman annoksen kuppilassa juonut ja samalla itse siellä lipittelin alkoholittomia tuotteita ja keskusteltiin. Autolla kun oli liikenteessä. Se oli vaan pikkuhiprakassa, mutta silti yli promilerajan, ja siitki mä pidin helvetisti hänes, et ei tartu auton rattiin kännissä.
Olin kuitenkin ikionnellinen, kun käveltiin kämpilleni. Tunsin itseni naiseksi. Enkä mä saanut nukuttua. Ois vaan pitäny mennä rohkeesti sen kainaloon. "Ois pitänyt, ja ois pitänyt". Nii-in. Ois pitänyt.
Sillekin mä oisin viel tuon tylyn sunnuntaisen kokemukseni jälkeen todeta, et elämästä ei koskaan saa täydellistä, vaikka kuinka etsisi. Jännä todeta itsekin perfektionistina.
Mut pallo on nyt hänellä. Mä olen valmis viel tapaamaan, mutta mä en enää aio tehdä aloitetta viestien, enkä minkään suhteen. Muhun sattu niin paljon se, et miten tylysti hän ignoorasi mun tunteenosoitukseni.
Mä luulen, et se säikähti niit litanioita, tai niin mä vitun idioottina ja "tunnevammaisena" haluan kuvitella.
Jotenki luulis, et jos se vihais mua, niin se haistattas suoraan paskat ja poistais kavereista somessa ja joka paikassa. Ja tuskin se huvikseen kävi täällä sillä toisellakaan kertaa kahvil, jolloin se oli must nähny just sen mun tietynlaisen jännittyneisyyden, vaik sosiaalinen muuten olenkin.
Mul se mies tulee anyways pyörimään vielä pitkään mun mielessä ja syvimmissä tunteissa, mikä on huono juttu. Toivon vaan, että tulis viel käymään tai jotain. Ja saa ilmoittaa ihan itse.
Oot oikees tost humalajutusta, mut ei se räkäkännis ollut ja kun itsekin aikoinaan vielä dogailin, niin kyl mä kerroin ihmisille tunteet "rehellisesti", vaik ne sit tuntu selvinpäin, et mitä mä oon taas selittäny ihmisille. Mulle o iha sama, vaik se oiskin humalassa, jos viel jollakin tapaa yhteyttä haluaa ottaa. Odotan vielä jonkin aikaa.
Täst tuli sekava, ku kirjotin ja lisäilin kaikkea.
Kyllä sinä itse parhaiten näet, mikä tilanne miehen kanssa on. Kenties hän on mainitsemansa ns.tunnevammainen.
Kenties hävisi, koska hänellä ei ole rohkeutta selvittää asiaa. Ehkäpä hän ei kaipaa suhdetta kehenkään nyt, minkäänlaista.
Naishormonien piikkiin, laitan monia omia tunnehäröilyitäni.
Jo pelkkä herkkä tunneelämä on vahvuus, kun opettelee järjellä punnitsemaan asioita.
Kantapään kautta- opistossa, meitä riittää jonoksi asti ja ikuinen opinto- oikeus on :).
Antaisit nyt itsellesi hieman aikaa, tottua ihan oman elämäsi muutoksiin. Rakkaus tulee, kun sen aika on.
Kiitti sulle oikeesti. Kiva ku joku kanssasisar vastaa.
Se otti muhun yhteyttä, kysy et onko viel ikävä. En ollu enää koittanu ottaa yhteyttä, mut toivoin et hän ottais muhun yhteyttä. Kysyin, et pelkäsitkö sä niit mun tunneryöppyjä, ni se totes, et kyl se itse asiassa vähän hätkähti ja mietti niit asioit, tai jotai sinne päin. En mä näköjään ymmärrä miehiä, vaikka semmoiseen vartaloon synnyinkin. Tyttöjen jutut kiinnosti jo pentuna ja niin edespäin.
Meil pitäs olla miitti tässä jossakin vaiheessa. Toivon, että olisin riittävä tällaisena, virheitähän meissä kaikissa on. Mua harmittaa se, et oon näin vanha jo, kun tulee ihmissuhdekuvioita eteen tavallaan ensimmäistä kertaa, sillä vasta nyt minä alan olemaan minä. Aikaisempia seurusteluja en pidä minään. Silloin se lähinnä ahdisti, kun oma keho oli aivojen mielestä viturallaan.
Niin. Meil nuo tunnevammat näyttää olevan ääripäätä. Ite oon juoksemassa karkuun, kun mua lähestytään, ja kun mä sit rohkaistun ja lähdenkin juoksemaan syliin, niin mies hyppää jonnekin viemäriin piiloon ja kömpii sieltä parin päivän päästä. x') (Tää ei ollut sitten vittuilua, vaan itseni tragikoomista viihdyttämistä, jos nyt sattumalta lukisitkin tämän). =p
Rauhaa ja rakkautta kaikille. Olen valvonut nyt 25 tuntia ja joudun valvomaan lisää, niin ei oikein ajatus tahdo kulkea. Jokseenkin pöljä olo.
Joo ja kyllä hormonit hyrrää! ;o Jännä tunne ja kehokin koittaa muuttua. Kyl se siit!
Annan asian nyt sitten olla. Kun kirjoitin edellisen viestini tuohon ylös, niin hän oli ilmoittanut muutama tunti ennen tuon ylläolevan viestin lähettämistä, että voiko tulla yötä mun luo. Ku se asuu 100km päässä, ja oli baariin menossa miitinkiin jonkun kanssa.
Mä olin oikeestaan varma, että tulee käymään niin, että se ilmoittaa baarin sulkeuduttua, että ei tulekaan. Sanoikin sitten, että on niin humalassa, että ei pääse mun asunnolle. Mutta oon varma, että se meni sen baariseuralaisensa kämpille naimaan. Olin väsynyt jo hänen ilmoittaessaan edellisiltana tulostaan ja yöllä hänen ilmoitettua, että ei tulekaan, olin valvonut 26 tuntia. Itkin itseni uneen (nyt viikon ajan jatkunut, hormonitkin toki vaikuttaa asiaan tämän mun tunnepalon ohella...)
Ja sain nukuttua vain kaksi tuntia...
Odotin häntä aamulla/aamupäivällä tulemaan, kun viimeisimmässä viestissä sitäkin ehdotin sekalaisin tuntein. Ei tullut. Eikä vastannut viestiini. Aina kun tuli tunteet puheeksi, niin en saanut vastausta. Kai se on joku pelimiehen vaisto, että tunteista on vain harmia ja sellaiset ihmiset kannattaa unohtaa. Mutta miten mahdollinen suhde jonkun kanssa tulee toimimaan ikinä, jos ei ole tunteita, vaan pitää kaikkia vaan jonkinlaisena hyödyntavoitteluna. Ei, en vihaa sinua, mutta minusta vaan tuntuu tuolta. En pysty vihaamaan sua ikinä. Oisin halunnu hypätä syliisi, mutta sekin jäi tekemättä, kun et tullut. Tehdä parhaani, suudella intohimolla jne. Ja siitä sitten asiaan ja alaspäin... =)
Kysyi siinä viestissä, jossa pyyti yösijaa, että onko mulla vielä ikävä. Sanoin, että on... Ja sanoin, että oot todellakin tervetullut. :3
Valmistauduin siinä sitten monta tuntia. Vähän ehostin itseäni jne. Puin kivoja sukkia ja goottiminihameen (punamusta), kuten korsettinikin, jota en tosin löytänyt, mutta eipä sillä väliä ollut kun ei hän sitten tullutkaan.
Olisin viimeinkin antautunut hänelle, ja pyytänyt opettamaan juttuja, vaikka niitä jo innokkaana netistä olin opiskellutkin. Sori. Tää tositarina toistaa vähän itseään ja samoja asioita, mutta olen taas valvonut yli vuorokauden.
Helvetin hyvä tyyppi hän on, ja mulla on vahvoja halun tunteita vieläkin häntä kohtaan. Mut vituttaa, ku ei voi luottaa häneen.
Ja tosiaan ilmoitin, jo varmaan kolmannen kerran, että haluaisin sitoutua, eli ts. alkaa seurustelemaan.
En halua hänestä mitään pahaa puhua. Ja jokainen saa tehdä mitä haluaa, mutta kirjoitin sitten, kun se vastas mulle, että on humalassa, eikä pääse mun kämpille... Kerroin viestissä sitten takaisin hirveällä tunneryöpyllä tunteeni ja, että nyt oisit saanut multa mitä haluat... Ja mä jäin ihmettelemään, että miksi se niin tekee. Tahallaanko? Mä oon ollu vahva ihminen aina, mutta nyt tuntuu jotenkin siltä, että multa on varastettu mun voimavarat kusettamalla, että tulee yötä. Koitan kerätä voimavaran palaset lattialta takaisin kasaan. Koitan unohtaa. Silti odotan, että tulisi käymään. Vittu mä olen tyhmä...
Ei sen jälkeen ole mulle mitään viestitellyt (taas toistan samoja asioita, sori)! Kirjoitin viimeisessä viestissäni myös, että tuu edes aamulla käymään, ku heräät ja vie mut helvettiin tästä kaupungista. (Toivoin, et ois vieny mut mukanaan pariksi päiväksi). :3
Kerroin myös, että mä en maailmassa välitä kenestäkään muusta ihmisestä tällä hetkellä ja, että haluaisin, et oltas molemmat onnellisia ja kaikenlaista siirappia suolsin...
Taisin myös kysyä, että jos sä vihaat mua, tai ahdistan liikaa pyytämällä sitä sitoutumaan mun kanssa ja se ei halua, niin voisi edes ilmoittaa siitä. Tää epätietoisuus on pahinta. Mä en todellakaan tajua, että tarkottaako se tällä nyt sit sitä, et ei vittuakaan kiinnosta, mut sit se on kuitenkin pari kertaa vihjaillut yhteisestä tulevaisuudesta vaivihkaa... Ja mä mietin ja mietin aluksi. Ja tulin siihen tulokseen, että mä haluun olla hänen unikorninsa, jonka ilmoitinkin hänelle ekassa, tai tokassa tunnepitoisessa viestissäni... Ei mitään vastausta ikinä.
Mitään ei tosiaankaan ole kuulunut ja olen yhä ihan sydän murtuneena. En ymmärrä, että kun harvoin tapaan jonkun ainutlaatuisen ihmisen, niin mikään muu ei minua enää kiinnosta. Ihastumiseni on todella voimakasta. Äskenkin puhelin ilmoitti viestistä (tätä kirjoittaessa), mutta se olikin vain joku random fb-juttu.
Kiitos kuitenkin, että sait mut hetkeksi onnelliseksi. Sain sulta myös tietynlaista rohkeutta ja itsevarmuutta, mutta silti harmittaa, ettet tullutkaan. Olin niin liekeissä ja valmiina kaikkeen kivaan.
Opetusta vaille vielä jäin. Siitä sitä itseluottamusta ja rohkeutta vasta olisi tullutkin. Olen pettynyt jollakin tasolla itseeni, että myös häneen. älä enää SATUTA mua please!
Kai hän on huomannut vuosien varrella, että tunteelliset naiset on ongelma. Luulin, että haluat suhteen, mutta et ole kuitenkaan valmis puhumaan tunteista yhtään. Mä en enää häiritse sua. ota yhteyttä jos haluat. Oon nyt hieman pöllähtänyt, niin tää viesti voi olla sekalainen, mut niin mun olokin on. Harmi kun et lue tätä todennäköisesti ikinä. :c
Terveisin: leidi SS
Vielä kun tietäisi mistä niitä oikeasti mukavia mun kaltaisista ihmisistä pitäviä miehiä, tai jopa leidareita löytyisi, jotka eivät halua vaan hetkeksi leikkikalua, vaan ihan aidon suhteen. Kai se pitää jonnekin treffipalstalle mennä itsekin heruttamaan... :)
Rakkautta kaikille elämään..! ♥