Katkelma elämän vuoristoradasta - jossain toivo

28.11.2016
Aamu laulut kiljuen sain pienen väen matkaan. Itkin, kerroin heille rakastavani heitä. Sovittu oli ystäväni avusta aamutuimaan, hän olikin kännissä. Hätäratkaisut tunnemyrkyn siivittämänä kehiin, mukana häpeä ja itseinho siitä etten itse hoida omia asioitani. Viha sairauttani kohtaan. Kiitollisuus siitä, että matkan varrella on samaan suuntaan menijöitä. Lapsi on turvallisesti tarhassa ja toinen neitokainen osaavasti itsenäisesti koulussa. Puhelin meillä toimii turvallisuuden varmistelijana.

Tunnen rakastavani paljon. Koen, etten ole rakkaideni arvoinen. Tahtoisin antaa heille enemmän, mutta nyt olen taakkana hermojen pettävällä toiminnallani ja kiroan pahemmin kuin rantajätkä. Ja rakastan sitä miestä, rakastan sitä niin, että voisin upottaa tikarin rintaani. Hän sanoo olevansa tyhmä, omahyväinen ja minun pitäisi tietää mihin olen lähtenyt mukaan. Ei se tiedosta ole kiinni, se on siitä hetkessä olevansta tuskasta, jonka pettäminen ja hänen toimintamallinsa aiheuttavat. Hänen toimintansa saa minulle kovin arvottoman tunteen. Muutenkin tunnen olevani vain taakka ja kaikki asiat ovat kaaoksessa. Elämäni yli riehuu parhaillaan tsunami. Kadoksissa arjen hallinta, pian menetetty työ, pelko puskee pitämään kiinni lapsista, vaikka samalla kun äitiys pitää tiukasti kiinni, se myös huutaa minua ajattelemaan lasten parasta. Jos en ole lapsille sitä parasta. Pyyhkii pois kaikkea sitä mikä on minulle tärkeää ja merkityksellistä. Pyyhkii pois elämänhaluani. Tuhoaa kaikkea rakkaudellista ja kaunista jotka kannattelevat päiviäni. Olen erakoitunut, ahdistun nähdessäni ihmisiä. Ahdistun nähdessäni sääliä. Ahdistun kun en itse voi hoitaa asioitani, tai voin mutta se vaatii minusta enemmän mitä minulla on antaa asioille. Väsyn ja tulen ärtyneeksi. Tämä saa minussa aikaan raivokkaan suden, joka hampaillaan toruu pentujaan, ärähtää ja murisee. Kyllä tämä susi puolustaa omiaan vaikka hengellään, mutta kuitenkin kaikkina muina ainoika vetäytyy. Tuntuu, että olen piilossa pesäkolossa ja ei ole mitään täytettä tässä elämässä. Sisälläni huutaa suru ja halu päästä lepäämään. Tahdon viheltää elämän ironian säveltämän pelin poikki ja haihtua laatusikarin lailla ilmaan.
Pikkuväki syöksyi voimakkaan kannustamisen myötä iltahämärään harjoittamaan taitojaan. Monen monta kertaa toistoilla siivitin lähtöä ja patistin eteen päin. Eivät olisi halunneet, miksi heidän pitäisi. Jos vaan äiti mukaan tulisi. Olen väsynyt vääntämään, toistot saavat minussa aikaan vetistävät silmät ja tieto äidin tehtävistä joissa epäonnistun toistuvasti saavat minut vihaamaan. Vastoinkäymisissä ihmisen oikea luonto mitataan. Kuinka paskaksi muille muutun, kun viimeisillä voimillani rämeessä rämmin. Eristäytyminen kertoo jo paljon minäkuvastani, itsekkyydestäni. Olen itsekäs ja tahtoisin luovuttaa. Se hiipii nurkissani ja rakentaa muureja kuolon luolaani. Rakkaus valaisee muurien raoista. En kuitenkaa osaa kaikkia liinoja vetää kiinni ja perhanan pelko lasteni puolesta. Kiitollinen olen näistä pienistä enkeleistäni ja heille tahtoisin näyttää maailman suloiset salat, jakaa seikkailut. Pian saan tietää missä solukkoni menee ja mitkä ovat tulevaisuuden mahdollisuuteni hypätä takaisin oravanpyörään. Kaipaan kaameata arkeani. Odottavan aika on hyvin pitkä, jos ei ole mitään merkityksellistä tai mielekästä tekemistä. Nyt vain rakastan, odotan tulevaisuuteni nuotteja ja romantisoin luovuttamista.