Kaveri tekee ohareita, mikä neuvoksi?

Tuo kaverisi on vain puhelinkaveri.

Olet huomannut sen kerta toisensa jälkeen. Eiko olisi parasta hyväksyä se. Vastaisuudessa, älä koskaan enää pyydä häntä mihinkään mukaasi, tiedät jo entuudestaan ettei hän osallistu mihinkään kuitenkaan. Vai tyydy vaihtamaan uutisia puhelimitse.

Liity johonkin aktiivisuuteen johon muutkin osallistuvat omasta mielenkiinnostaan. Sieltä sinä saisit samalla tavalla ajattelevista omanlaistasi seuraa.

Seuraaavan jkerran kun olette lähdössä niin käske tai pyydä kaverisi hankkimaan ne liput siihen lätkämatksiin ja sitten perut asian viimehetkellä ja jos tulee sanomista niin kerrot että siperia opettaa. Tokaiseppa kerran tai pari kaverille että on niin tossunalla ettei pääse ilman lapsia tai muijaansa mihinkää. Itsekkin mioent kaverit ilmoittaa ettö lhdetään kattelemaan vaikka mm rallia jyväskylään ja sitten kun mökkejä varailen että on majapaikka niin kaikista tulee niin pihejä ja olen ottanut tavaksi että kerran kysyn ja jos ei käy niin toistakertaa en kysele. Onneksi on yksi nuoruuden kaveri joka lähtee melkein jokakerta jos ei ole työesteitä.

Kuullostaa ihan siltä että kaverisi joutuu oikeasti sopimaan puolisonsa kanssa menoistaan. Ja usein sitten vastaus perheeltä on ei.

Minua ei saa enää kapakkaan, ei edes kulmakuppilaan yksille oluille. Ne hommat on niin nähty, samaa jorinaa kerta toisensa jälkeen. Lätkämatseissa olen hypännyt nuorena satoja kertoja, ei vaan enää jaksa, yhtä ja samaa. Prätkänkin myin pois, koska mitä järkee on ajella yksikseen kun voi senkin ajan viettää muksujen kanssa.

Mikäs sen parempaa kuin olla aktiivisesti läsnä omien lasten elämässä.
Suosittelen sullekin Jaska, voisit oppia sinäkin jotain, tosin vaikuttaa kyllä siltä, että sinulla ei lapsia taida olla.

Kyllähän perheelliselläkin pitäisi se oma aika olla, mutta häntä ei taida vaan kiinnostaa, anna olla ja etsi joku muu kaveri jonka kanssa mennä. Eipä se tee hyvää kaveruudellekaan, jos joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään.

Kyllä se on Jaska niin, että perhe menee kavereiden edelle, ainakin kun muksut on pieniä. Asiat voi muuttua kun aika on sopiva - ei tuon takia kannata kokonaan välejä poikkaista, nyt et vaan saa hänestä seuraa kovinkaan usein....

Oletko noin hemmetin tyhmä? Ei kiinnosta seurasi vastapuolta. Jos ei ole aikaa tavata, et ole kiinnostava ihminen.

Kaikkeen tottuu kun harjoittelee.

Ei lapset tai parisuhde ole mikään syy tuollaiseen jahkailuun. AP:n kaverilla vaan on valitettava ja mauton tapa toimia näin tässä kaverisuhteessa. Jokainen aikuinen ihminen pystyy suunnittelemaan menojaan etukäteen, myös perheelliset. Joo, joskus voi tulla tilanteita että on pakko perua, mutta lähtökohtaisesti ei ole mikään ongelma sopia puolison kanssa näistä asioista.

Miten ihmeessä me olemme kavereiden kanssa kykeneväisiä sopimaan vapaa-ajan ohjelmasta naisporukalla, vaikka alle kouluikäisiä lapsiakin on monella. Lyhyellä varoajallakin kaverit pystyvät kylästelemään joskus pariksi tunniksi kahville ilman lapsia ja miestä, jos ei ole jo jotain menoa sovittuna, tai heille voi mennä. Näin tekevät miehetkin. Menevät lyhyellä varoajalla vaikka kaverille saunomaan jos kotona ei ole mitään erityistä meneillään. Kyllä se on useimmiten kiinni halusta tavata ystäviä. Tälläinen on toiminut usean kaveriporukan kanssa, joihin kuulun. Eikä tämä tarkoita mitään jatkuvaa rilluttelua tai edes viikottaista tapailua vaan silloin tällöin tapahtuvaa.

Minulla on myös ollut muutamia kavereita, joiden kanssa on ollut aivan mahdoton sopia mitään, tai kroonisia myöhästelijöitä. Kerrankin olin sopinut tapaavani erään kaverin keskustassa klo 18, ja hän soitti vielä 18.30 minun jo odottaessa että meneekin vielä kuntosalille ennen kuin tulee. Ja samanlaista se oli joka kerta hänen kanssaan, myöhästyi aina 2-3 tuntia eikä sanominen auttanut. Luulen, että nämä ihmiset eivät tarkoita pahaa käytöksellään, he eivät vain osaa ajatella asiaa toisen näkökulmasta. Minua myös harmittaa sellainen, että jos kysyn kaverilta vaikka maanantaina, että ehditkö tavata torstaina, niin mitään vastausta ei kuulu. Sitten ilmoitetaan yks kaks torstaina, että joo mulle käy puolen tunnin päästä. Eli ikään kuin pidetään toista odottamassa ja oletetaan että minäkään en sovi sitten muuta kun kerran olen kysynyt. Mielestäni olisi kohteliasta ja reilua edes ilmoittaa, että ei tiedä sopiiko silloin, mutta ilmoittaa vaikka lähempänä ja katsotaan onko toiselle jo tullut jotain muuta. Itse kyllästyin tähän venkslailuun kun meni maku koko tapaamisista ja sopiminenkin vei jo paljon energiaa. Oon sitten jättänyt nämä kaverit vaan sinne tuttava-tasolle ja vapautuvan ajan käytän toimiviin ihmissuhteisiin.

En ota kantaa varsinaisesti apn ongelmaan koska en tunne hänen kaverisa elämäntilannetta.
Sanon vaan sen verran, että ei sitä aina voi vaikuttaa omaan ajankäyttöönsä vaikka haluaisikin. Pahoittelut etukäteen, tästä tulee pitkä sepustus, mutta on joutunut olemaan tosi kireellä melkein 2 vuotta.

Minulla on 2 alle kouluikäistä lasta, ovat päiväkodissa, mies tekee epäsäännöllistä vuorotyötä ja sen lisäksi joutuu välillä yllättäen tekemään päälle tuplavuoron. Itselläni monet työtyöt on tiukasti aikataulutettuja, lisäksi on syöpäsairas äiti ja liki 90 vuotiaat isovanhemmat jotka asuvat vartin ajomatkan päässä.

Minä olen joutunut tähän katsotaan-kierteeseen, enkä pääse siitä irti. Olen tosi pahoillani, lupaan ensin ja perun viime tipassa, mutta syyt on oikeesti hyvät.
Vaikka kuinka suunnittelen ajankäyttöäni, viikkoni ei mene koskaan suunnitelmien mukaan. Aina tulee jotain häikkää ja valitettavasti mun sosiaalinen elämä, ystävät, kaverit, harrastukset on se josta puuttuva aika on pakko ottaa.

Perumisten syitä on tullut viimeisien vuosien aikana pilvin ja pimein.
Lapset on tulleet kipeäksi ties kuinka monta kertaa.
Duunissa työt takunneet niin, että niitä on ollut pakko selvitellä illasta vielä kotona.
Nää olisi vielä helppoja järjestää jotenkin, mutta sitten nää ikävämmät.

Äitini kohdalla tilanne on sellanen, että jos hän soittaa, ehtisinkö käydä hänelle kaupassa, apteekissa tms, sitä menee vaikka olisin mitä luvannut toisille. Tilanne kun nyt on vaan silleen, että sille on luvattu elinaikaa alle vuosi. Äiti ei haluu muiden tietävän, sen tietää vain minä ja mun mies. Edes mun isä ei tiedä asiaa, olen äidille luvannut etten kerro, niiden ero oli riitaisa eivätkä ne ole vieläkään puheväleissä.
Mulle on useampikin ystävä tokaissut, että mitä helvettiä sinä äitiäsi passaat!
Mitä siihen voi sanoo, muuta kuin, että se on vakavasti sairas ja that's it.

Sen lisäksi on nämä isovanhemmat jotka ovat haaste sinänsä, ennen ne oli äidin murheena, mutta nyt heillä ei voi äitiä enää kuormittaa yhtään.
Mun on ollut pakko priorisoida asioita pikana päivittäin ja valitettavasti ystävät on ne jotka jäävät tässä hektisessä elämäntilanteessa vähemmälle.

Esim. viimeksi sovin monta viikkoa aiemmin, että menen yhden ystävän luokse kahville viime perjantai-iltana kun hänen mies oli reissussa. Mun mies soitti puolilta päivin ja sanoi, että joutuu olemaan duunissa toisen vuoron heti perään, se siitä lastenhoitajasta ja rauhallisesta kahvihetkestä ystävän kanssa.

Minä rimpautin ystävälle, että saanko ottaa muksut mukaan, tietenkin se oli ok.
Vartti ennen lähtöä ystävän luokse, lähes liikuntakyvytön mummoni soitti ja kertoi ettei ukkia näy kotiin kauppareissulta eikä se vastaa edes kännykkäänsä. Ukin normaali puolen tunnin kauppareissu oli siinä vaiheessa kestänyt jo yli 2h. Soitanko poliisille, tukka pystyssä miettimään mitä teen joten, soitin miehelle, hän sanoi, että käy ensin katsomassa olisiko ukki kaupan ympäristössä, jos ei ole soita poliisille. Sitten soitan ystävälle ja perun, ja ei muuta kun kersat autoon ja vanhusten kotinurkille ajelemaan. Siellähän se ukki oli harhailemassa kaupan lähellä, ei ressukka osannut enää kotiin, ei ymmärtänyt puhelimensa soivan, joku aivoverenkiertohäiriö oli päällä. Sitten soittoja kotisairaanhoitoon, päätöksiä siitä tilataanko ukille ambulanssia, sun muuta vanhusten asioiden järjestelemistä.
Se kaikista sen illan suunnitelmista ja siinä jaloissa on 2 alle 6 veetä pyörimässä koko ajan. Tilanteen lauettua ei muuta kuin pikaruokapaikan kautta kotiin, kersat sain unille 2h normaalia myöhemmin.

Joskus jompikumpi vanhuksista on kaatunut ja sitten on pitänyt järjestellä sairaalakuljetusta ja huolehtia siinä sivussa toisesta, soitella kotisairaahoitoon joskus toinen ei pääse pois vessan pytyltä eikä toinen jaksa auttaa taas sama rumba, siis tilanteita on vaikka ja kuinka joita joutuu hoitamaan ja se hoitaminen taas sotkee muut aikataulut ja ne taas sotkee seuraavat aikataulut jne.
Mutta minkäs teet, ovat terveydenhuollon pisteytyksen mukaan yhäkin liian hyväkuntosia ympärivuorokautiseen hoitoon, eivätkä edes pääsisi samaan hoitopaikkaan vaikka ovat olleet kimpassa yli 70 vuotta. Mun mielestä elämä on joskus aika perseestä. Äiti yrittää sinnitellä hengissä niin pitkään ettei vanhukset enää tajuis tyttärensä kuolevan ehkä ennen heitä.

Ja ei tää oo helppoo miettii että mulla on edessä muutaman vuoden sisällä kolmet hautajaiset ja siinä se mun suku on.
Tajuun kyllä, että mun pitäisi pitää yhteyksiä nyt jos koskaan ystäviin, mutta kun ei vaan välillä jaksa ja nää arkihommat vetää kaikki voimat. Olen oikeesti monesti henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että ymmärrän erittäin hyvin, jos joku toinenkin sanoo, ettei hän jaksa lähteä minnekään!

Tän vuoksi minä en lupaa enää ystäville yhtään mitään, en ole muuttoapuna, en lupaa hoitaa muksuja. Kun olen oikeasti vapaa just sillä hetkellä, soitan kaverille ja kysyn voidaanko tavata just nyt. Jos se ei kaverille sovi, niin en pahastu.

Hei "jaksamisen äärirajoilla". Sun tilanne on tosi poikkeuksellinen. Miten onkin mahdollista, että kahden töissäkäyvän pienen lapsen vanhemmalle on kasaantunut noin paljon kaikkea muuta. Ei teidänkään (tai sinun) tarvitsisi kaikkea jaksaa. Eikö sinulla ole sisaruksia jotka avustaisivat joskus äitiäsi? Eikö isovanhempia voi joku muukin sukulainen auttaa? Sinähän olet itse kohta sairaalakunnossa ja uuvut moisen työtaakan alla.

Olen itse 34-vuotias ja sairastan pitkälle levinnyttä syöpää. Parantavaa hoitoa ei tähän valitettavasti ole. Olen kertonut rehellisesti sukulaisille ja ystäville mikä tilanne on. Olen siinä mielessä onnekas, että suurin osa tuttavista ymmärtää että tällaista elämä nyt joskus on ja ikäviä asioita tapahtuu. He pystyvät ottamaan tiedon vastaan sairauden etenemisestä ja käsittelemään asian mielessään. Uskon, että heillä on myös tukea toisistaan asian käsittelyssä. Sanoin heti miehellekin kun diagnoosi tuli, että uskoudu ihmeessä asiasta läheisille, älä jää yksin kantamaan taakkaa.

Ajattelen myös niin, että vaikka sairaus vetääkin fyysisen kunnon ja mielenkin joskus huonoksi, sairaus ei kuitenkaan anna lupaa käyttäytyä tai kohdella muita huonosti. Kun olen saanut sytostaatteja ja sädehoitoa, olen jo suoraan sanonut kavereille että on mahdollista että en pystykään osallistumaan sovittuihin juttuihin mahdollisten yllättävienkin sivuvaikutusten takia. Joskus näin onkin käynyt. Ihmiset ymmärtävät kyllä aika paljon jos heille pystyy selittämään tilanteen. Jos taas peruu ilman kunnon selitystä, se tulkitaan helposti haluttomuudeksi ja välinpitämättömyydeksi.

Kiitos sulle tsempistä.
Siinäpä se kun mulla ei ole sisaruksia, äidillä ei ole sisaruksia, isän puolelta on setä mutta hän on täys alkoholisti. Isän puolelta ei ole isovanhempia elossa. Mun suku on oikeesti pieni, ei oo ketään muuta kun mun mies, mutta ei hänkään määrättömästi jaksa. Sillä on tosi rankkaa työn puolesta, huolehtii muista ihmisistä joka päivä joten pitäisi hänen ees vapaalla saada vähän hengähtää.
Anoppi ja appi hoitavat mahdollisuuksien mukaan meidän lapsia sillon kun on ihan pakkorako, mutta he ovat työelämässä ja rankkaa se työntekeminen näkyy olevan päälle 60:llä joten ei me heitä voida kuormittaa meidän lasten lisäksi vielä mun sukulaisten ongelmillakin.

Isovanhemmille ollaan miehen kanssa yritetty saada apua julkiselta puolelta, mutta se on todella vaikeeta, kun meidän kummankin pitää kuiteski käydä töissä, hoitaa lapset ja pyörittää normiarkea. Ei meillä ole aikaa juosta pitkin virastoja ja istua kymmeniä tunteja puhelimessa aina uuden ja uuden ihmisen kanssa.

Jos joku ihmettelee miten mä ehdin tänne kirjottaa mutten vanhusteni asiaa hoitaa, niin tiedoks, minulla on kurkunpään tulehdus ja kuumetta nytkin liki 38 astetta. Oon puhekiellossa, mutta siitä huolimatta koko päivän googlettanut kaupungin sivuilta löytyisikö apuja ja lähettänyt sähköposteja.

Sinä olet onnekas kun sulla on mies ja ystäviä.
Äidilläni ei liiemmälti ole kavereita. Hän on hiljanen, viihtynyt omissa oloissaan.
Mun isä ei oo mikään ihanneisä, juo, oli rahasotkuja, petti äitiä toistuvasti, äiti ymmärsi ja ymmärsi kunnes hänellä pimahti täysin ja niiden välit meni totaalisesti poikki. Mä tajuan kyllä miksi äiti ei halua enää ikinä nähdä mun isää, monet sanoo, että isä on kauheen miellyttävä ihminen vie naisilta jalat alta viidessä sekunnissa. Sillä on kuiteskin ties kuinka mones nainen menossa joten se siitä miellyttävyydestä pitkässä juoksussa. En minä voi esim. meidän lapsia isän varaan koskaan antaa, koskaan ei tiedä onko hän kännissä tai menossa jonnekin tärkeämpään tapaamiseen.

Äidillä on pari entistä työkaveria jotka käyvät hänen luonaan silloin tällöin, mutta muuten hän on omillaan. Sellaset perusasiat kuin kaupassa käyminen, kuka ne tekee jos ihminen itse ei kykene, on ongelma nyky-yhteiskunnassa, kun hoidot ovat hirveen kalliita. Ei hänellä ole käyttää jotain ulkopuolista maksullista shoppailijaa, eikä kaupan kotiinkuljetuksia, eikä hän pysty syömään jotain pitsaa tms mitä normaalisti saa kotiin kannettuna.

Saattohoitoa oon tänään selvittänyt mitä se maksaa, kuinka nopeesti sellaseen pääsee, kuinka nopeesti voisi saada äidin asunnon myytyä, koska muuten ei kunnolliseen saattohoitoon oo varaa. Pitääkö mun rahallisesti valmistautua kolmen ihmisen saattohoitoon vai vaan äidin, en jaksais oikeesti käydä tätä läpi.

Sinä varmaan tajuut miten vaikeeta tällasten asioiden järjestäminen mulle ja äidille on tällä hetkellä, kun kukaan ei tiedä mitään varmaa, pitääkö vuoden ennuste paikkaansa, entäs jos tapahtuu joku ihmeparaneminen mitä me tieteski toivotaan, mutta entäs jos kunto huononeekin nopeammin eikä äidin asuntoa saakaan myytyä pikana, voiko sitä vastaan ottaa lainaa saattohoitoa varten ja myydä sitten myöhemmin, en tiedä.
Ei tää ole helppoa minulle, eikä näitä mun tuntoja jaksa ystävillekään nyt selittää, ei vaan jaksa. Ja mun pitää olla vahvana lasten takia ja olla töissä kuin ei mitään ihmeellistä ei olisi käynnissä.

Joo mulla on ihan sama. Niin ärsyttävää. Ei voi mitään suunnitella kun on liian ajoissa tai liian myöhään. Sitten aina kun tulisi se hetki niin tulee maha kipeäksi, tms mukamas. Vittu en jaksa enää edes ehottaa ja paskinta on että kyseessä on ”paras kaveri”. Ja ku ei hirveesti ole muita kavereita. Koko päivä menee hukkaan odotellesaa mutta sitten pam ei käykkään ja nykyään se on jopa ihan odoteltavissa. JA MISTÄÄN EI VOI OLLA VARMA VAAN AINA ”ehkä” EN JAKSA ENÄÄ.

Kaveruuden pitäisi toimia molempiin suuntiin.
Toki perhe-elämä voi olla rajoittava tekijä mutta jos ei koskaan ole aikaa kaverille niin onko edes silloin mikään kaveri.
Itse jättäisin tuon tyypin niin pitkäksi aikaa että hän itse ottaisi yhteyttä ja jos sitä ei vaan tapahdu niin sitten saa olla. Miksi ottaa häneen yhteyttä kun mitään ei tapahdu?